Julkaisu: Harukaze – Kirjoituksia Japanin kulttuurista.
Numero: 5.
Julkaisupäivämäärä: 9.6.2010.
Julkaisija: Japani-opinnot, Oulun yliopisto, Oulu.
ISSN: 1458-2899.
URL: http://www.oulu.fi/hutk/japani/Harukaze/Lassila_2010.html
Asiasanat: enka, enkashi, Japani, musiikki, musiikinhistoria, musiikkikulttuuri, populaarimusiikki, ryûkôka.
Tässä artikkelissa esittelen eri näkökulmista japanilaisen populaari- ja viihdemusiikin kenttään sijoittuvaa enkaksi kutsuttua tyylilajia. Enkaa koskaan kuulemattomalle sitä voisi kuvailla vaikka eksoottiselta kuulostavaksi iskelmäksi, joka on laulettu japanin kielellä. Yhteneväisyyksiä muiden kulttuurien omiin nostalgisoiviin ja perinteisiä arvoja vaaliviin tyylilajeihin löytyy, mutta mukana on myös aimo annos asioita, jotka tekevät siitä silmiinpistävän japanilaista. Särkyneistä sydämistä ja kaipuusta kertovia lauluja on kaikkialla, mutta kun muutoin tunneilmaisultaan hillityt japanilaiset avaavat hanansa iskevän melodian tahtiin, nousevat ikuisesti pyyhkimättömät kyyneleet ja yksinäiset, itselle kaadetut sakekupit olemassaolon keskiöön sellaisella intensiteetillä, että heikompia alkaa hirvittää.
Kirjoitukseni tarkastelukohteena ovat enkan historia, sen musiikilliset ja tekstuaaliset elementit, enkan tuottamiseen ja esittämiseen liittyvät käytänteet sekä pohdintaa enkan roolista japanilaisessa yhteiskunnassa ja musiikkimaailmassa.
Yksinkertaisesti ilmaistuna enka on musiikkia, jossa japanilaiset musiikilliset asteikot, laulutavat ja lyyriset perinteet kohtaavat modernit länsimaiset instrumentit. Sen kuunteleminen ja laulaminen karaokessa luovat yhden foorumin muuten voimallisen tunneilmaisun kanssa hyvin konservatiivisille japanilaisille. Enkan avulla he voivat kommunikoida henkilökohtaisia tuntojaan ja liikuttua julkisesti. Se on voimallisten tunteiden valtakunta ja yksi naki-bushin eli itkulaulun muodoista. Tämä korkean tunnelatauksen ja kyynelehtimisen voima on yksi tärkeistä avaimista enkan saloihin.
Enkan täsmällinen määritteleminen on kuitenkin vaikeaa. Sen voidaan katsoa edustavan kayôkyokua (歌謡曲, 1900-luvun valtavirran populaarimusiikkia Japanissa). Se, mitä kaikkea enkan piiriin on laskettu kuuluvaksi, on vaihdellut vuosien myötä. Myös enka sanana on tarkoittanut eri asioita eri aikoina ja se on myös kirjoitettu eri kanjeilla (kiinalainen kirjoitusmerkki). Näistä tavallisin on 演歌, joka tarkoittaa esitettyä laulua tai puhelaulua. Sitä voidaan käyttää kapeasti kuvaamaan Meiji- (1868–1912) ja Taishô-kauden (1912–1926) perinteistä japanilaista musiikkia tai laajemmin ja yleisemmin japanilaista melodramaattista iskelmämusiikkia. Tässä artikkelissa enkalla käsitetään nimenomaan jälkimmäistä.
Itse musiikkibisnes määrittelee enkaa myös musiikin ja tekstin sijasta laulajan kautta. Enka-laulajan esittämät laulut ovat enkaa siksi, että ne ovat hänen laulamiaan. Tämä osaltaan rajoittaa laulajan repertuaaria, mutta saattaa toisinaan johtaa myös siihen, että alun perin tyylilajin rajoja rikkova tai sen ulkopuolelle jäävä kappale nouseekin myöhemmin siinä keskeiseen asemaan. Miyako Harumia, 都 はるみ, (s. 1948) pidetään yleisesti enka-laulajana, vaikka hän itse ei koe laulavansa enkaa, jota ei käsitteenä hänen debytoidessaan ollut edes olemassa. Nykykäytössään japanilaisessa mediassa ja yleisön keskuudessa enka on tavallaan yläkäsite, jonka alle voidaan niputtaa kaikki sellainen musiikki, jota pidetään syntyperäisesti kotimaisena.
Enkan kuulijakuntaa ovat pääasiassa vanhemman polven japanilaiset. Nuoremmat saattavat pitää sitä epämodernina ja kalkkeutuneena, mutta tuntevat silti sen kappaleita, sillä altistumista enkalle on vaikeaa välttää. Myynnillisesti se kattaa vain noin prosentin verran koko levymyynnistä, mutta sen suosio karaokessa sekä kuuluvuus eri viestimissä tekevät siitä yhden suurista genreistä japanilaisessa musiikkimaailmassa.
Enka ei ole osa sitä kuvaa, jota Japani markkinoi ulkomaille itsestään niin korkea- kuin populaarikulttuurinkin eri alueiden avulla. Se ei ole kuitenkaan pelkkä kotimarkkinoiden erikoisuus, sillä enka on edelleen hyvin suosittua Japanin toisen maailmansodan aikana valloittamilla alueilla kuten myös muualla Itä-Aasiassa sekä japanilaissiirtolaisten keskuudessa eri puolilla maailmaa. Enkan kansallisen musiikin lipunkantajan roolia särkevät myös monet ulkomaalaissyntyiset esiintyjät, joista monet ovat korealaisia, sekä viime vuosina suureen suosioon noussut afroamerikkalaistaustainen Jero.
Enkan juuret ovat Meiji-kaudella, jolloin syntyi enzetsu no uta (’retorinen laulu’). 1880-luvulla nousi länsimaisen mallin innoittamana vapaus- ja kansalaisoikeuksia ajanut liike (jiyû minken undô). Meiji-hallitus yritti rajoittaa liikkeen toimintaa ja vaientaa sen äänen erilaisilla rajoituksilla, joita kiertämään enka syntyi. Sen avulla väistettiin julkaisutoiminnalle asetetut rajoitteet, mahdollistettiin suurten ihmismassojen yhteen kerääntyminen ja välitettiin kätevästi viestiä myös lukutaidottomalle kansanosalle. Enka-esiintyjät (enkashi) välittivät säestyksettä poliittista sanomaa viihdyttävässä muodossa. Tuohon aikaan samalla sävelellä saatettiin esittää useita eri tekstejä.
Vuonna 1890 perustettiin Japaniin valtiopäivät. Tämä sekä voitokas sota Kiinaa vastaan (1894–1895) johtivat enkan hiljaiseloon. Se loppui Venäjän kanssa vuosina 1904–1905 käytyyn sotaan, jolloin voimakas kansallismielisyys ja ”Rappa Bushi” -niminen sävellys elvyttivät hiipumassa olleen genren. Uuden suosion myötä enka muuttui politisoinnin välineestä puhtaammin viihteeksi. Länsimaistumisen myötä enkan laulu muuttui melodisemmaksi, mihin vaikuttivat voimakkaasti shoka (koululaulut) sekä gunka (sotilaslaulut). Vuonna 1907 syntyi viulun säestämä baiorin enka (violin enka) eli viulu-enka. Laulut olivat enimmäkseen ajankohtaisia uutisia vanhoihin melodioihin sovitettuina.
Nykypäivän enkan tyylillisinä edeltäjinä toimivat erilaiset kansanlaulut (min’yô), kerronnalliset laulut (naniwa-bushi) ja balladit (kouta). Näissä kaikissa säestävänä soittimena on shamisen eli japanilainen luuttu. Lauluissa olivat taajaan esillä moraaliset teemat kuten giri-ninjoû (velvollisuus vastaan tunteet), ja ne olivat hyvin suosittuja suurten massojen keskuudessa, mutta eivät nauttineet älymystön arvostusta. Naniwa-bushista ovat nyky-enkaan periytyneet suoraan monet sanoitukselliset konventiot ja äänentuottamistekniikat.
Taisho-kauden ryûkôka (populaarimusiikki) on tyylillisesti lähimpänä tämän päivän enkaa. Se puhutteli yksinäisyyden ja eroon joutumisen teemoillaan henkilökohtaisella tasolla monia tuona aikana maalta kaupunkiin muuttaneita. Tuolloin syntyi kaupungeissa tuotettu uusi kansanlaulujen genre (shin min’yô). Se kuitenkin menetti nopeasti suosiotaan enkalle, joka lauloi kotiseudusta shin min’yôta yleisemmällä tasolla puhutellen suurempaa ihmisjoukkoa. Romanttiset teemat nousivat niin vahvaan asemaan, että enka-sanan ensimmäisen tavun paikalla käytettiin paikoin erotiikkaa tarkoittavaa ideogrammia. Osa lauluista kasvatti suosiotaan siirtyessään kirjoitetusta musiikista ensin levylle ja sitten elokuvateattereihin, joissa laulajat esittivät kappaleita mykkien filmien päälle.
Pitkän ja monivaiheisen Shôwa-kauden (1926–1989) aikana enka kypsyi nykyiseen muotoonsa ja koki syntymän kansallisena musiikkityylinä. Tyylilajiin evoluutioon vaikuttivat voimakkaasti elektronisen median (radio, fonografi) kehittyminen ja yleistyminen sekä Nippon Hôsô Kyôkain (NHK) eli Japanin yleisradioyhtiön perustaminen. Kansallisen joukkoviestinnän leviäminen laimensi hiljalleen katutaiteiden kysyntää ja samalla myös enkashien rooli näivettyi. Levysoittimien yleistymisen myötä syntyi tarve levy-yhtiöille ja isot ulkomaiset tekijät sijoittivat pääomaa Japanin sivuhaarojen avaamiseksi. Kappaleet sävellettiin ja tuotettiin levy-yhtiöistä riippumattomasti ja julkaistiin vain, mikäli niistä tuli riittävän suosittuja. Muun muassa geishat omaksuivat ryûkôkaa ohjelmistoonsa pysyäkseen kilpailukykyisinä tarjoilijoiden ja baariemäntien kanssa.
Modernin enkan isänä pidetty Koga Masao, 古賀政男 (1904–1978) nousi suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1931 hiteillään ”Sake wa Namida ka Tameiki ka” ja ”Kage o Shitaite”, jotka ovat hänen tyylinsä erinomaisia kuvastajia ja sisältävät nyky-enkassa hallitsevia musiikillisia ja sanoituksellisia konventioita. Hänen synkkiä sanoituksiaan, kitaran tai mandoliinin säestämiä, nyky-enkalle tyypillisintä skaalaa ja idiomaattisia melodioita sisältänyttä tyyliään kutsuttiin Koga merodiiksi (Koga Melodia).
1930-luvulla samurai-aikakaudelle tyypillisiä teemoja tukeneet tyylilajit saivat kansallista ideologiaa myötäilevinä hallituksen hyväksynnän ja tuen, joka jatkui aina toisen maailmansodan loppuun saakka. Näihin aikoihin amerikkalainen populaarimusiikki, etenkin blues-sävellykset, vaikuttivat ryûkôkaan voimakkaasti, vaikka niistä kopioitiin lähinnä melankolinen tunnelma sointukulkujen ja skaalojen sijaan. Kiristynyt poliittinen tilanne johti vuosikymmenen loppupuolella haitallisiksi katsottujen amerikkalaisten elementtien karsimiseen. Musiikin kentällä suljettiin ulkomaisia levy-yhtiöitä, muita levy-yhtiöitä taas siirrettiin tiukasti japanilaiseen kontrolliin ja laulajia siirtyi jazzista enkan pariin.
Sodan aikana ”vihollisen musiikki” kiellettiin kokonaan ja omasta musiikista poistettiin liian surumielisiksi koetut sekä liiaksi rappiollisia elementtejä sisältäneet kappaleet. Uuden ohjeistuksen alla ryhdyttiin tuottamaan gunkoku kayô -lauluja (populaarilauluja sotilasvaltiosta), jotka yhdessä sotilaslaulujen ja kansallislaulun kanssa valjastettiin sotakoneiston käyttöön kohottamaan Japanin kansan taisteluhenkeä. Myös suoria sotaviestejä sisältäviä lauluja tehtiin, mutta niistä ei tullut koskaan kovin suosittuja.
Sodan jälkeen äärinationalistiset tyylit hävisivät ja amerikkalaisten miehitysjoukkojen myötävaikutuksella ulkomainen musiikki vyöryi maahan. Se vaikutti voimakkaasti tuona aikana sävellettyyn musiikkiin, joka pyrki välttelemään monien perinteisten japanilaisten elementtien käyttöä. Sodanjälkeisen ilmapiirin kohottamisen keskeisiä hahmoja oli Misora Hibari, 美空ひばり (1937–1989), enkan kuningattarena pidetty laulaja-näyttelijä, joka debytoi vain 12-vuotiaana lapsitähtenä vuonna 1949. Kohotessaan suosion myötä muiden ylitse hän pysyi silti ihmisten tunteiden tulkkina ruumiillistamalla kärsimystä ja surua. Eläväksi kansallisaarteeksi (tärkeitä aineettomia kulttuurillisia arvoja kantava henkilö) nimetty ja ennätyksellisiin levynmyyntimääriin yltänyt Misora menehtyi Shôwa-kauden viimeisenä vuonna 1989 lopettaen tavallaan yhden aikakauden japanilaisessa musiikissa.
1950-luvulla perustettiin NHK:n rinnalle ensimmäiset kaupalliset radioasemat ja silloin näkivät päivänvalon myös ensimmäiset levy-yhtiöstä erilliset tuotantoyhtiöt, jotka ottivat vastuun laulajien hallinnoinnista, säveltäjien ja sanoittajien koordinoinnista sekä muista levyjen tuottamiseen liittyvistä seikoista. Levy-yhtiöiden tehtäväksi jäi vain markkinoida ja myydä heille valmiina kokonaisuuksina tarjottuja artisteja eteenpäin.
Enka tuli 1970-luvulla ilmiönä ja sanana takaisin musiikkimaailmaan. Se luotiin uudestaan esittävän laulun merkityksessä vastavoimaksi suosiotaan kasvattaneille länsimaisille musiikkityyleille kuten folkille ja Beatlesin suosituksi tekemälle pop-musiikille. Enka oli genrenä tavallaan uusi, mutta kuulosti hyvin vanhalta ja konservatiiviselta hyödyntäessään ryûkôkalle ja muille varhaisille tyylilajeille ominaisia piirteitä. Tästä vastakkainasettelusta syntyi sukupolvien välinen kuilu, joka on edelleen esillä japanilaisessa musiikkimaailmassa.
Heisei-kaudella (alkaen 1989) enkan suosio on kuitenkin jatkanut 1970-luvulta alkanutta laskuaan siihen erikoistuneiden tv- ja radio-ohjelmien määrän vähetessä. Se ei kuitenkaan ole katoamassa ja pysyy tärkeänä osana musiikkikenttää, mikäli vain uudet sukupolvet ”löytävät” enkan keski-ikäistymisensä myötä. Sillä on myös vankka suosio tiettyjen väestönosien kuten rekkakuskien, kalastajien ja yakuzan (japanilainen mafia) keskuudessa, ja heillekin, jotka eivät varsinaisesti ole enkan faneja, se tulee tutuksi osana arjen äänimaisemaa. Tietysti on myös karaoke, jossa enka-lauluilla on sijansa tunteiden sosiaalisesti hyväksyttynä välittäjänä.
Enkaa voidaan pitää muusta maailmasta erilleen lokeroituna ja kollektiivisena nostalgiana. Se edustaa eräänlaista ”sisäistä eksotisointia”, paikkaa, joka on samanaikaisesti erillään ihmisten arkimaailmassa, mutta keskeisesti esillä heidän omassa kansallis-kulttuurillisessa identiteetissään. Laulujen puitteena toimivat tarkemmin määrittelemätön menneisyys, Japanin todelliset tai kuvitellut rajaseudut sekä niihin sijoitetut nykyään marginaaliin kuuluvat yakuzat, baariemännät ja merimiehet, jotka edustavat kaikki kotikutoista eksotiikkaa ja toiseutta monelle nykypäivän japanilaiselle. Kollektiivisen muistin ja muistamisen lisäksi enka edustaa myös kollektiivista unohtamista; asioita, jotka syystä tai toisesta jäävät tai jätetään historiallisen valokeilan ulkopuolelle.
Toiseuden esilläolo on tietoinen valinta ja eräs markkinointistrategioista. Enkaan ja etenkin sen tuotannolliseen puoleen liittyy keskeisesti käsite tsukutta mono (’luotu asia’), joka edustaa yleisemmällä tasolla japanilaisen kulttuurin asennetta manipulointiin. Sen mukaan maailman katsotaan toimivan jouhevammin kontrolloimalla elinympäristöä ja sen asukkaita. Luonnollista ympäristöä on helpompi arvostaa, mikäli ihmiskäsi on muokannut sitä mieleiseensä suuntaan; ihmisen ahkerointia pidetään siinä perustavanlaatuisena arvona. Näiden seikkojen hyväksymisen ”totuuksina” katsotaan kuuluvaksi osaksi kypsää aikuisuutta. Enkan luoman menneen ohella näitä piirteitä löytyy myös esimerkiksi japanilaisista puutarhoista. Tällainen keinotekoisesti luotu asia on kollektiivinen muisti, jota enka muiden medioiden kanssa ruokkii tavanomaisen historiallisen diskurssin ulkopuolelta. Siitä tulee kulttuurillisen muistin ”teknologinen” apuväline, jossa jokainen laulu siirtää yksityisen kokemuksen julkiseksi pääomaksi ja osaksi yhteistä muistivarastoa.
Muistojen keskiössä on furusato (kirjaimellisesti ’vanha kylä’), joka on yleistetty tarkoittamaan alkuperää ja kotiseutua. Se on keskeinen teema useissa perinteisen musiikin tyylilajeissa. Kulttuurimaantieteellisenä käsitteenä kotiseutu (homelands) määritellään paikaksi, johon ihmiset samaistavat itsensä ja johon heillä on voimakas tunneside. Kotiseutu ja furusato ovat paikkoina molemmat sellaisia, että niihin ei kuuluta valinnan puolesta vaan syntymän sitein. Japanissa sidos on sekä tiettyyn paikkaan että yleisemmin furusato-Japaniin, kollektiiviseen kotiseutuun. Kylmästä ja karuhkosta Pohjois-Honshun alueesta tulee enkan mielikuvamaailmassa kansallisen identiteetin keskus, vaikka se on Tokio-keskeisessä Japanissa syvää periferiaa. Enkan Japani muodostaakin erään kanavan paeta ajatuksissaan pois suurkaupunkien betoniviidakkojen hektisestä ihmisvilinästä rauhallisiin ja idyllisiin maalaismaisemiin ja tunnelmiin, aikaan, jolloin sydän sykki kotikontujen kanssa samaan tahtiin ja oltiin vielä osa lämpöä antavaa yhteisöä ja äidin helmaa.
Kansallinen viestintäkoneisto NHK:n johdolla luo ja ylläpitää edellä hahmoteltujen mielikuvien avulla idealisoitua kuvaa Japanista, ja tässä prosessissa enka ”kotiseutujen lauluversiona” on tärkeä tekijä. Se myös tukee niin sanottua shimaguni- eli saarivaltio-diskurssia, näkemystä, jossa Japani koetaan muista eristyneeksi, homogeeniseksi ja ainutlaatuiseksi alueeksi. Se suuntaa ihmisten kiinnostusta kotimaiseen ulkopuolisten alueiden sijaan. Enka onkin yksi tiettyä klassista japanilaista identiteettiä luovista ja ylläpitävistä kulttuurisista voimista. Sen avulla saadaan yksi näkökulma nihonjinroniin eli japanilaisuuden ainutlaatuisuutta selittävään teoriaan. Nihonjinron on nostettu 1970-luvulta alkaen edustamaan perinteistä japanilaisuutta, korostamaan sen pyhyyttä ja vastustamaan maallisen lännen materiaalista mädännäisyyttä. Yleensä kansallisen kulttuurin keskiöön valitaan jotain valtaeliitin elämäntapaa ja arvoja kuvastavaa, mutta enka on tyylillisesti hyvin työväenluokkaista (taishû bunka).
Enkan sanoitukset nojaavat voimallisesti japanilaisten waka-runojen ja kansanlaulujen käytänteisiin. Wakan keskeisiä elementtejä ovat viiden tai seitsemän tavun rivit, kauneutta ja surullisuutta ilmaiseva, usein luonnonkuvien kautta muotonsa saava emotionaalinen lyyrisyys, ksenofobinen tunne Japanin kielellisestä ja kulttuurisesta puhtaudesta, yksinkertainen rakenne yhdistettynä hienostuneeseen retoriikkaan ja tukeutuminen sovinnaisiin kaavoihin.
Enkassa useimmiten esiintyviä ja temaattisesti keskeisiä sanoja ovat yume (uni/unelma), namida (kyynel) ja kokoro (sydän). Enkan unet ovat täynnä kaipuuta mennyttä rakkautta, äitiä ja kotiseutua kohtaan. Näissä unissa irtaudutaan arkimaailmasta rajattomien mahdollisuuksien leijuvaan maailmaan, jossa odotetaan parempaa huomista ja jonka olemassaolo tekee elämästä hivenen siedettävämpää.
Sydän edustaa ihmisen aitouden, totuuden ja tunteen kotia, josta löytyy kaikki se, minkä ihminen piilottaa sosiaalisen naamionsa taakse. Todelliset tunteet eletään alati kuohuvassa sydämessä. Toisin kuin monissa sydänsurun lauluissa enkan maailmassa ei oleteta haavojen parantuvan eikä paremman päivän tulevan, vaan tuskassa vellominen kohotetaan jalustalle ja särystä kylmentynyt sydän kaipaa alati toisen ihmisen lämpöä. Naisten lauluissa tämä on niin isossa roolissa, että termi onna-gokoro (’naisen sydän’) on lanseerattu kuvaamaan naisten hupsua tapaa rakastua ja sitoutua vain yhteen henkilöön ja kärsiä alati tuskaisesta kaipuusta sen vuoksi.
Miesten lauluissa yhtä keskeisenä teemana on otoko-michi eli ’miehen tie’ ja kaipuu kotiseudulle. Onna-gokoro ja otoko-michi ovat enkan tärkeimmät sukupuolijakoa tuottavat käsitteet. Enkan sukupuoliroolit heijastelevat voimakkaasti perinteisiä japanilaisia malleja miehenä ja naisena olemisesta ja toimimisesta. Tämä näkyy myös lavalla erilaisina liikemaneereina ja kuuluu sanoitusten temaattisissa valinnoissa ja siinä, miten naisille kirjoitetaan useammin mollivoittoisia sävellyksiä.
Kyyneleet kuvaavat vahvaa tunnetilaa, joka on harvoin onnellinen, sillä sen juuret ovat kaipuussa ja sydänsurussa. Sekä miehet että naiset itkevät (naku) enkassa, tosin edellä mainitun jaon mukaan eri syistä ja siten, että miehet pyrkivät tukahduttamaan kyyneleensä kun naiset antavat niiden valua vuolaina. Luonnollisesti syvältä sisimmästä vuotavat kyyneleet edustavat enkan estetiikassa vastoinkäymisen, kärsimyksen ja surun kauneutta, eikä niitä pyyhitä pois. Ne edustavat japanilaiselle honnea (yksityisiä tunteita), kun toisaalla hymyileminen kuvastaa tatemaea (julkiset kasvot). Sake, alkoholi, on usein kyynelten seuralainen. Sen avulla sosiaalinen suojaus laskee paljastaen ihmisen ”luonnollisemman” puolen. Myös elottomat asiat muuttuvat enkassa kykeneviksi itkemään kuorossa onnettoman rakastetun kanssa; shamisenit ja myrskyt ulvoa vollottavat hänen kanssaan.
”Ki o terasazuni” (’esittämättä mitään uutta’) on eräs enkan kantavia periaatteita. Muissa tyylilajeissa halveksuntaa osakseen saava elementtien ylijäämäinen kierrättäminen ja toisto luovat enkassa turvallisuuden tunnetta tuttuuden muodossa ja ylläpitävät sen konservatiivista ja nostalgista maailmankuvaa. Samat yksinäisyyden, kotiseutukaipuun, saken juomisen ja rakkauden teemat toistuvat pienillä variaatioilla eri artistien kappaleissa; cover-versioiden tekeminen toisten artistien kappaleista on huomattavasti arkipäiväisempää kuin muissa musiikkityyleissä. Länsimaisessa perinteessä kirjoittamattomana sääntönä pidetään sitä, että saman konsertin aikana ei kuulla samaa kappaletta koskaan samalla tavalla esitettynä kahdesti. Uuden enka-artistin promootiossa uudet kappaleet yritetään saattaa ihmisten korviin (mimi ni hairu) mahdollisimman suurella volyymillä (määrää ilmaisten), jolloin toistoa ei pidetä suurena syntinä.
Japanissa perinteisten kulttuuritraditioiden siirtämisessä ja opettamisessa katan käsite on tärkeä. Kata on asioiden oikein tekemisen tapa, toiminnasta eristettävissä olevien elementtien kirjo, joka mahdollistaa niin kamppailulajien, teeseremonian kuin eri instrumenttienkin opiskelun opettajan toiminnan tarkkailusta, tarkasta imitaatiosta ja ankarasta toistamisesta lähtien. Myös opettaja itse on aikanaan saanut oppinsa omalta opettajaltaan samalla metodilla, joten muoto ja sisällöt siirtyvät sukupolvelta toiselle suhteellisen muuttumattomina. Luovuus ja katasta poikkeaminen voivat olla inhimillisestä virheestä peräisin, mutta yleisemmin ne ovat vuosia taiteenlajin kentällä toimineen ammattilaisen etuoikeutettuja valintoja. Kata toimii myös hierarkian luomisen välineenä, sillä aloittelijat aloittavat yksinkertaisesta edeten ajan myötä vaikeampiin harjoitteisiin ja suoritteisiin. Katan luomat ihanteet antavat myös yleisölle mahdollisuuden arvioida suorituksia suhteellisen objektiivisella tavalla. Japanissa osa karaoke-laitteista kykenee arvioimaan laulusuoritusta alkuperäiseen versioon verraten ja edellyttää katan tarkkaa seuraamista hyville pisteille pääsemiseksi.
Opetettaessa enkaa uudelle laulajalle on lähtökohtana mihon, nauhoitettu malli kaupallisesta hitistä, joka opetellaan kuulopohjalta nuoteista lukemisen sijaan. Mihonin esimerkistä ei siirrytä kovin kauas edes loppuvaiheessa, kun opettaja pyytää oppilasta tekemään laulusta itsensä näköisen. Vaikka enkan tuottaminen ja esittäminen on tiukasti sidottu katan ja tuttujen asioiden toistamiseen, toisinaan jopa instituutionomaisesti, on laulajan kyettävä tuomaan oma kosei eli persoonallinen panoksensa keitokseen, mikäli mielii erottua tulokkaiden massasta ja nousta tähtien joukkoon. Vaikka enka elää tuttujen elementtien kierrättämisestä ja yleisö niitä arvostaakin, täytyy uusien levytysten tuoda aina vähän jotain uutta kaupan hyllyille pölyttymään jäämisen uhalla.
Toisten artistien hittien coverointi palvelee vanhan kappaleen statuksen nostamisessa. Todellisen hitin merkkinä on se, että sitä laulavat toiset ammattilaiset ja ihmiset karaoke-paikoissa antaen sille äänekkään hyväksyntänsä. Hyvä laulu tarvitsee tällaista migawaria (’varjoesitys’) pätevöittääkseen itsensä ja varmistaakseen paikkansa enkan maailmassa). Lainakappaleet antavat myös tuntematonta sävellystä paremmin välineen arvioida uuden laulajan suoritusta ja hyvin suoritettuna kasvattavat laulajan mainetta. Enkan valikoimasta löytyy ikoniseen asemaan nousseita kappaleita, joiden laulaminen voidaan tulkita rohkeaksi ja pakon sanelemaksi askeleeksi, mikäli haluaa olla ”vakava” laulaja ja saada ylimääräinen sulan hattuunsa hyvästä suoriutumisesta. Koska coveroinnilla on suuri vaikutus laulajan omaan imagoon, siihen ei ryhdytä kovin kevein mielin.
Laulaminen julkisesti on tapa paljastaa itseään ja niinpä Japanissa toisen henkilön laulun kuulemista ensimmäistä kertaa pidetään arvossa. Yhdessä laulamisen merkityksestä ja tärkeydestä on Suomessakin kirjoitettu, mutta japanilaisessa kontekstissa se edustaa vielä suurempaa lähentymistä toisen kanssa samalla, kun äänet yhtyvät toisiinsa. Tällainen horisontaalinen ja oletettavan tasavertainen suhde voidaan luoda niin karaokessa kuin esiintymislavalla kahden muuten hierarkisesti eri tasolla olevan laulajan välillä.
Enkaa hallitsee pentatoninen (viisiääninen) yonanuki-skaala (kirjaimellisesti: neljäs ja seitsemäs sävel poistettu), joka voi olla mollissa tai duurissa. Viime vuosina on kuultu myös pentatonista skaalaa, josta puuttuvat toinen ja kuudes aste. Nämä asteikot eivät ole samoja kuin perinteisissä musiikkityyleissä esiintyvät, mutta niistä löytyy yhteisiä piirteitä. Ne syntyivät osana Meiji-kauden länsimaalaistumisprosessia gagakussa (hovimusiikki) käytettyjen ja meillä tuttujen pentatonisten skaalojen yhtenevyyksien pohjalta ja muodostuivat japanilaisen musiikinopetuksen kulmakiviksi ja osaksi musiikillista tajuntaa lukuisten niihin sävellettyjen lastenlaulujen kautta. Rytmillisesti enka-sävellykset ovat tasajakoisissa tahtilajeissa temmon vaihdellessa hitaasta keskinopeaan.
Enkan laulu on luonteeltaan voimakkaan melismaattista: tavujen vokaaliäänteet lauletaan useammalla sävelellä. Soittimet eivät ole koskaan näytelleet perinnemusiikissa isoa roolia ja sen vuoksi puheenomaiset piirteet laulussa ovat keskeisempiä kuin harmoniaa myötäilevät sävelhypyt. Enkan fraseeraus, rytmitys ja melodia noudattelevatkin japanin kieltä, missä keskeisenä elementtinä toimii tavujen konsonantti–vokaali-rakenne. Japanissa semanttinen paino on lauseen lopussa, jolloin myös melodian kiinnostavin kohta sijoittuu fraasien loppuun. Koska melodiset loikat ovat harvinaisempia, niitä voidaan käyttää tehokkaasti hyväksi, mikäli halutaan aksentoida voimakasta tunnelatausta sisältävää kohtaa. Tällöin tapahtuu monesti myös siirtymä luonnollisesta äänestä (jigoe) falsettoon (uragoe).
Tekstin sisällön välittäminen dramatisoiden ja luonnolliseen tyyliin on tärkeämpää kuin sen alistaminen musiikin ehdoille, kuten esimerkiksi oopperaperinteessä on tapana tehdä. Hyvänä esimerkkinä tekstin keskeisyydestä ovat do-enkan (’aito enka’, kaikkein perinteisin ja konservatiivisin) kappaleiden säkeistöjen väliin sijoittuvat puheosat eli serifut. Yleisö vaikenee ja orkesteri hiljentää soittoaan, jotta laulajan puhe kuuluisi paremmin. Vaikka nämä väliosat edustavat periaatteessa poikkeamaa muuten katojen hallitsemasta esityksestä, ovat nekin pitkälle kaavamaistettuja ja etukäteen suunniteltuja. Tälle tutumpana vastikkeena ovat esimerkiksi kantrimusiikista löytyvät puheosiot.
Edellä mainitut elementit muodostavat enkan sävellyksellisen katan, mikä on vain osa lopullista tuotosta. Esityksellinen kata antaa enkalle sen varsinaisen ”maun” (aji), joka syntyy erilaisista ulosannillisista kliseistä sekä artistin sydämestä kumpuavasta henkilökohtaisesta panoksesta. Esityksellisen katan voima tulee hyvin esille erään enkaan keskittyvän tv-ohjelman osiossa, jossa tunnetuista pop-lauluista muokataan enkamaisia versioita.
Enkan välittömästi tunnistettavia ominaispiirteitä ovat fraasien loppuosia värittävä ko-bushiksi kutsuttu ornamentaatiotekniikka sekä yuri, huomattavasti länsimaista vastinettaan voimakkaampi vibrato. Jälkimmäistä voidaan käyttää harkitusti korjaamaan laulajan äänenkorkeutta, luomaan ja purkamaan jännitteitä sekä antamaan väräjävyydellään äänen enkassa esiintyville kyynelille. Tottumattomalle kuulijalle outona seikkana saattaa myös toimia nasaaliäänten (hanagoe) laaja käyttö. Erilaisia vokaalisia tehokeinoja kuiskauksista murahduksiin sekä äänenkorkeuden äkillisiä muutoksia esiintyy myös taajaan.
Enkan esittämiseen liittyy myös suuri joukko asentoihin ja eleisiin liittyviä katoja, joista keskeisin on se, että tyypillisesti naiset pukeutuvat esiintyessään aina kimonoon ja miehet tummaan pukuun tai perinteiseen japanilaiseen asuun.
Suosittelen tutustumista myös seuraavien artistien tuotantoon
Kuva 1. 森進一, Mori Shinichi. Lähde: http://hikosaka.blog.so-net.ne.jp/2008-12-31-4 (haettu 22.3.2010).
Kuva 2. 藤あや子 , Fuji Ayako. Lähde: http://www.last.fm/music/Fuji+Ayako/+images/34149719 (haettu 22.3.2010).
Maki, O. & Groemer, G., Musical Characteristics of Enka. Popular Music, Vol. 10, No. 3, Japanese Issue (Oct., 1991), s. 283–303.
Wade, B.C., Music In Japan. Experiencing Music, Expressing Culture. Oxford University Press, Oxford 2005.
Yano, R. Christine, Tears of Longing. Nostalgia and the Nation in Japanese Popular Song. Harvard University Asian Center, Harvard 2002.
Yano, R. Christine, ”Covering Disclosures: Practices of Intimacy, Hierarchy, and Authenticity in a Japanese Popular Music Genre”. Popular Music and Society, Vol. 28, No. 2, May 2005, s. 193–205.
Tekijä: Erkki Lassila.
Artikkeli: Enka – musiikiksi tiivistettyä japanilaisuutta.
Julkaisu: Harukaze – Kirjoituksia Japanin kulttuurista.
Numero: 5.
Julkaisupäivämäärä: 9.6.2010.
Julkaisija: Japani-opinnot, Oulun yliopisto, Oulu.
ISSN: 1458-2899.
URL: http://www.oulu.fi/hutk/japani/Harukaze/Lassila_2010.html
Asiasanat: enka, enkashi, Japani, musiikki, musiikinhistoria, musiikkikulttuuri, populaarimusiikki, ryûkôka.