Riika-Leena Juntunen

Näkökulmia lähetystyöhön

1800-luvun Kiinassa

SISÄLLYS

·Johdanto

 

JOHDANTO

Päätarkoituksena tässä artikkelissa on käydä läpi erilaisia näkökulmia lähetystyöhön ja siihen, miten eri tavoin kaksi erilaista kulttuuria kohtaavat toisensa. Lähetystyössä tällainen kulttuurien kohtaaminen korostuu, toisen yrittäessä muuttaa toisen elämää ja maailmankuvaa omien arvojensa ja uskomustensa mukaiseksi. Aluksi keskityn Urs Bitterlin kirjaan Cultures in Conflict ja siinä esitettävään teoriaan erilaisista kulttuurien välillä tapahtuvista kohtaamisista. Hänen näkökulmansa lähetystyöstä on keskittynyt aikaan ennen 1800-lukua ja lähinnä silloin tapahtuneeseen jesuiitta-lähetykseen. Osittain Bitterlin esittämät näkökannat pitävät paikkaansa myös 1800-luvun jälkeisessä protestanttisessa lähetystyössä. Olen yrittänytkin liittää mukaan esimerkkejä siitä, mikä tuntui lähetystyössä pysyvän samana ajan ja uskontokunnan muuttuessa.

Kuitenkin Bitterlin näkemys on välillä yltiöpositiivinen eikä ota tarpeeksi huomioon useita lähetystyöhön liittyviä sivuilmiöitä. Osittain tähän on varmaan syynä hänen vertailukohteensa, joka suurimmaksi osaksi on ennen 1800-lukua tapahtunut kolonialismin häikäilemättömästi harjoittama riisto ja ihmisistä piittaamaton rikkauksien haku. Tähän verrattuna samaan aikaan tapahtunut lähetystyö voidaan nähdä positiivisemmassa valossa. Itse tarkastelen lähetystyötä kuitenkin siinä muodossa, jossa se protestanttisen lähetystyön alkutaipaleilla esiintyi Kiinassa. 1800-luvun alussa, kun protestanttinen lähetystyö Kiinaan alkoi, tuli mukaan monia sellaisia piirteitä, joita Bitterli ei ole löytänyt katolisesta lähetystyöstä. Ainakin osa näistä negatiivisista puolista on kuitenkin ollut olemassa jo lähetystyön alusta alkaen. Yksi aina mukana kulkeva kysymyson se, halusivatko tai tarvitsivatko ihmiset Euroopan ulkopuolella todella kristinuskoa. Lähetystyön etenemiseen liittyi myös aina alkuperäisen kulttuurin tuhoaminen. Mitä paremmin lähettien työ edistyi, sitä nopeammin katosi ja unohtui osa paikallista kulttuuria rikkaine tapoineen ja perinteineen.

Sivun alkuun

MIKSI LÄHETYSTYÖNTEKIJÄT OVAT KIINNOSTAVIA TUTKIMUSKOHTEITA

Koska lähetystyöntekijöiden työn eteneminen oli paljolti kiinni ihmisten luottamuksen saavuttamisesta, asetti se heille tarpeen sopeutua ympärillä vallitsevaan kulttuuriin. Tämän tavoitteen saavuttaminen oli mahdollista ainoastaan elämällä keskellä yhteisöä ja yrittämällä vaikuttaa sen toimintaan sisältäpäin. Verrattuna länsimaista tulleisiin kauppiaisiin tai virkamiehiin, lähetystyöntekijät olivat mestareita luomaan intiimejä suhteita ympärillä elävien ihmisten kanssa. Tämä lisäsi myös heidän tietouttaan kulttuurista, siinä vallitsevista tavoista ja uskomuksista sekä ihmisten arkielämästä. Nykyiselle tutkimukselle lähetystyöntekijöiden kohdalla tärkeintä on kuitenkin se, että heidän työhönsä kuului aina raporttien lähettäminen kotimaassa toimivalle hallinnolle. Näin he jättivät jälkeensä paljon materiaalia ja heidän kirjeensä olivatkin tarkimpia saatavilla olevia etnografisia raportteja ennen kulttuuriantropologien kenttätyön alkamista. Vielä nykypäivänäkin näiden kirjoitusten arvo tutkimustyölle on suuri. Ne kertovat ennen kaikkea kahden toisistaan eroavan kulttuurin kohtaamisesta sekä kirjoittajien oman kulttuurin asenteesta ulkopuolisiksi koettuja kohtaan.

Sivun alkuun

KIINAAN TEHDYN LÄHETYSTYÖN HISTORIAA

Aasian läpi kulkeva Silkkitie oli ainoa yhteys lännen ja idän välillä ennen meritien löytämistä Kiinaan. Jo tällöin Kiinaan saapui jonkun verran lähetystyöntekijöitä, lähinnä fransiskaani- ja dominikaani-munkkeja. 1500-luvulle saavuttaessa Euroopasta lähti liikkeelle uusi lähetystyön aalto. Sen suurimmaksi liikkeelle panevaksi voimaksi nousivat jesuiitat. Minne ikinä portugalilaiset ja espanjalaiset löytöretkeilijät ja valloittajat menivät, mukana tulivat myös katolilaista uskoa levittävät lähetystyöntekijät ja näin katolilaisuus tavoitti myös Kiinan. Tämän uuden ajan ensimmäinen Kiinaan yrittäjä oli jesuiitta Francis Xavier. Vuonna 1522 hän vietti useita viikkoja silloisessa Kantonissa yrittäen päästä kohti sisämaata, mutta kuoli vuoden lopulla ennen yritystensä onnistumista. Myös ensimmäinen menestyksekäs yritys vaikuttaa Kiinassa, oli jesuiittojen tekemä. Johtohahmona toimi italialainen Matteo Ricci. Hän saapui Kiinaan 1582 ja kuoli Pekingissä 1610. Tuonaaikana hän pääsi todella vaikuttamaan Kiinassa. Hänen johtoajatuksensa oli, että Kiina voidaan valloittaa ainoastaan ylhäältä alaspäin. Hänen vaikutuspiirinsä oli siis Pekingin hovi. Tämä kiinalaisen eliitin kanssa seurustelu vaikutti myös heidän kuvaansa Kiinasta ja kiinalaisista. Esimerkiksi myöhemmin, 1800-luvun alussa, Cantonin satama-alueella, kaupungin muurien ulkopuolella, vaikuttaneiden Morrisonin ja Abeelin kuva kiinalaisista kansana oli huomattavasti negatiivisempi. 1700-luvulle asti jesuiitat myös pysyivät parhaimpana tietolähteenä Kiinaan ja sen kulttuuriin.

Protestanttinen lähetystyö alkoi Kiinassa virallisesti vuonna 1807, jolloin englantilainen Robert Morrison saapui Kantoniin. Aikaisemminkin lähetystyötä oli tehty Kiinan suuntaan, mutta se oli tapahtunut muista Kaakkois-Aasian satamakaupungeista käsin. Morrison halusi vakiinnuttaa protestanttisen lähetystyön Kiinaan ja kuulutti jatkuvasti lisää ihmisiä työkentälle. Yksi tämän kutsun kuulleista oli David Abeel, joka myöhemmin kertoi kokemuksiaan kirjassaan Journal of the Residence in China and the neighboring countries.Kiinan työkenttä oli alkuun ohdakkeinen. Kiina oli sulkeutunut maa, jossa ulkomaalaisille oli avoinna ainoastaan Kanton (Guangzhou) ja Macao, ja sielläkin vain satama-alue. Kaupungin muurien sisäpuolelle ei eurooppalaisilla ollu asiaa. Myös mukana tuleeiden naisten ja lasten oli jäätävä Macaoon ja Kantoniin pääsivät vain ihmiset, joilla todella oli sinne työn vuoksi asiaa. Vasta Oopium-sodat hävittyään, 1800-luvun loppupuolella, joutui Kiina avaamaanuseita uusia satamia länsimaalaisille. Se joutui myös lupaamaan kristityille vapauden harjoittaa uskontoa ja levittää sitä kiinalaisten keskuuteen. Tämän jälkeen lähetystyö lähtikin nopeasti viemään työtänsä myös kohti Kiinan sisämaata.

Sivun alkuun

MIKÄ LEIMASI PROTESTANTTISTA LÄHETYSTYÖTÄ

J.A.G. Roberts mainitsee kirjassaan China Through Western Eyes protestanttisessa lähetystyössä voimakkaasti vallinneen ajatuksen kiinalaisten uskontojen synnystä pimeyden voimien tuloksena ja heidän omasta roolistaan tämän pahuuden karkoittajana. Esimerkiksi Abeelin kirjassa tulee jatkuvasti esille ajatus kiinalaisista lapsina. Tämä toistui kaikessa kulttuurin kuvailussa, ja sisälsi samalla ajatuksen kiinalaisten kehittymättömyydestä länsimaalaisiin verrattuna. Ajatus lapsista mahdollisti kaiken kiinalaiseen kulttuuriin kuuluvan peittoamisen lapsellisena tietämättömyytenä ja virheinä, joiden karsiminen oli aikuisten lähetystyöntekijöiden velvollisuus. Vaikka Abeel myönsikin, että joukossa oli myös helmiä jotka poikkesivat tavallisesta, oli yleinen kulttuurin kuvailu sävyltään negatiivista. Musiikki oli hänen mielestään meteliä, teatteri lapsellisia temppuja, arkkitehtuuri ahdasta mukavuuden kustannuksella ja tieteet absurdeja eivätkä tutkimisen arvoisia. Ainut tapa, jolla nämä lapsipakanat saataisiin luopumaan useista kamalista tavoistaan, oli heidän käännyttämisensä kristinuskoon. Sellaiset asiat, kuten esimerkiksi lasten murhat ja heitteillejätöt, naisten jalkojen sitominen ja huono asema, olivat Abeelin mielestä suoraa seurausta pakanuudesta. Mahdolliseksi ei koettu tiettyjen yleiseettisten arvojen viemistä ja levittämistä irrallisena kristinuskosta. Myös suomalaisten lähetystyöntekijöiden kirjoittamissa kirjeissä ja raporteissa toistuu ajatus "sielunvihollisen" toiminnasta kiinalaisten parissa. Jatkuva hyvän ja pahan taistelu, missä paha oli pakanuutta, nähtiin olevan käynnissä varsinkin niinä aikoina, jolloin ulkomaalaisviha ja kommunismin nousun myötä syntynyt kristinuskonvastaisuus saivat maassa vallan. 

Sivun alkuun

MITKÄ SEIKAT TEKIVÄT KIINAN HYVIN VASTUSTUSKYKYISEKSI KRISTINUSKON OPEILLE

Kristinusko ei ole vielä tänäkään päivänä saavuttanut suurta otetta Kiinasta, vaikka onkin aikojen kuluessa levinnyt maan joka kolkkaan. Tähän on olemassa monenlaisia syitä, joista merkittävimpiä käyn läpi. Yksi syy Kiinan kohdalla oli abstraktin synnin käsityksen puuttuminen. Kristinuskon mukaan ihminen on aina luontojaan paha, mutta Kiinassa tällaista abstraktia perisynnin käsitettä ei tunnettu. Konkreettisia tekoja kiinalaiset saattoivat ymmärtää synniksi, mutta abstraktia jatkuvasti läsnä olevaa syntisyyttä ei ymmärretty. Jokapäiväisellä tasolla esteenä oli se, että ihmisten energia Kiinassa meni usein hengissä pysymiseen ja toimeentulon saamiseen. Varsinkaan levottomina tai muuten huonoina aikoina ei jaksettu kiinnostua mistään uudesta uskonnosta. Ainoa merkittävä asia oli elannon saaminen perheelle. Myös pitkät välimatkat kirkkojen välillä estivät uskonnon aktiivisen harjoittamisen ja sitä tunnustavassa ryhmässä mukana olon, mikä oli olennaistauskonnon juurtumiselle osaksi päivittäistä elämää.

Yhtenä konkreettisena ongelmana kiinalaisille toimi myös täysin outo sunnuntain vietto. Perinteiden mukaan uskontoon liittyvät juhlallisuudet tulivat aina kuukausien välein. Sunnuntain vietto erotti kiinalaisia käännynnäisiä muusta yhteiskunnasta ja asetti näin ongelman ihmisille, joiden elanto oli usein kiinni jokapäiväisestä raatamisesta. Tätä sääntöä lähetystyöntekijät yrittivätkin noudattaa joustaen, sen ollessa liian suuri ongelma ja usein pyhäpäivänä vaadittiin vain aamun kirkossa käyntiä. Vaikka 1900-luvun alkupuolella sunnuntai julistettiin Kiinassa viralliseksi lepopäiväksi valtionkouluissa ja virastoissa, oli se edelleen kauppiaille, työläisille ja muulle yhteiskunnalle aivan tavallinen työpäivä.

Laajemmalti katsottuna, ennen kaikkea lähetystyön varhaisempana aikana, suurimpana esteenä kristinuskon leviämiselle oli kiinalaisten itseriittoisuus. Kiina katsoi olevansa koko maailman keskus, enemmän kuin kristitty maailma oli ikinä kokenut olevansa. Tätä ajattelua pönkitti Ming-dynastian valtakausi (1368-1644), joka alkoi mongolivallan kaaduttua 1368. Tämä dynastia oli han-kiinalaisten (kiinan suurin väestö ryhmä) hallitsema ja sen aikana Kiinan yhtenäisyys vahvistui esimerkiksi uudistetun ja yhtenäistetyn hallintojärjestelmän ja parannetun tiedonkulun kautta. Tällaiseen maahan portugalilaiset sitten törmäsivät vuonna 1514. Koska Kiinalla ei ollut mitään toiveita hyötyä tästä uudesta maasta, joka ei ollut aikaisemmin maksanut sille veroja, ei se myöskään osoittanut mitään suurta kiinnostusta tämän maan edustajia kohtaan. Kiinalaiset eivät myöskään yrittäneet erottaa Euroopan maita toisistaan, vaan näkivät kaiken vain suurena kiinnostamattomana massana, barbaareina, joiden kulttuuri oli Kiinaa paljon alemmalla tasolla. Koska tämän massan kansalaiset eivät myöskään osanneet kirjoittaa tai lukea paikallista kieltä, eivätkä näin voineet päästä osaksi Kiinan kulttuuritraditiota, olivat he maalle täysin merkityksettömiä.

Lähetyksen ongelmana oli myös se, ettei se yrittänytkään sulauttaa paikallisia tapoja uskontonsa sisään, vaan halusi siirtää oman kirkkonsa sellaisenaan, arvoineen ja tapoineen, Kiinaan. Tämä koski myös suomalaista luterilaislähetystä. Lähettien kirjeissä toistui pelko oman uskonnon ominaispiirteiden muuttumisesta tässä uudessa maaperässä. Tällainen ajattelutapa loitonsi kiinalaisia olennaisesti heidän sanomastaan. Esimerkiksi buddhalaisuus aikoinaan Kiinaan tullessaan sulautui joustavasti paikallisiin tapoihin ja uskontoihin,mikä mahdollisti sen leviämisen suureen osaan maata. Kristinuskon lähetystyöntekijät sen sijaan vastustivat kaikkia jo olemassa olevia uskontoja tai "taikauskon muotoja", kuten shamanismia sekä vallitsevia perinteitä. Kiinassa näitä olivat esimerkiksi esi-isien palvonta, jalkojen sitominen, lapsiavioliitot ja moniavioisuus, jotka olivat olennainen ja keskeinen osa ihmisten elämää. Esimerkiksi suomalaisetlähetystyöntekijät jakoivat kirjasia, joissa selitettiin kiinalaisten epäjumalten historiallista alkuperää ja niiden palvelemisen mielettömyyttä. Tosin kirjasia jaettiin myös sellaisista yleisistä asioista kuin oopiumin käyttö ja sen vastustaminen.

Kaikkiaan lähetystyö tähtäsi ainoastaan yksilöiden uskonnolliseen ratkaisuun, eikä osannut ottaa huomioon kaikessa ihmisten elämään liittyvässä hallitsevaa kollektiivista sidonnaisuutta. Mikäli kiinalaisten oli valittava kristinuskon hylkäämisen ja oman yhteisönsä hylkäämisen väliltä, ei kristinuskolla ollut juuri mahdollisuuksia voittaa. Yleensä käännytys olikin hidasta, eikä kovin pysyvää. Mentaliteettien ero aiheutti sen, että kristinuskoaei ymmärretty ja sen saama kiinnostus johtui lähinnä uteliaisuudesta ja laskelmoinnista.

Sivun alkuun

URS BITTERLI: CULTURES IN CONFLICT

Urs Bitterli jakaa erilaiset kohtaamiset kirjassaan kolmeen eri osaan:

1.LYHYTKESTOINEN KOSKETUS TAI YHTEYDENOTTO (contact)

2.YHTEENTÖRMÄYS, JOTA SÄVYTTÄVÄT RISTIRIIDAT (collision)

3.SUHDE (relationship)

Näistä kolmannen kohdan, suhteen, hän jakaa vielä kahteen eri osaan:

A.KONTROLOITU SUHDE (controlled relationship)

B.RAUHANOMAINEN SUHDE (peaceful relationship)

KOSKETUS, YHTEYDENOTTO (CONTACT)

Bitterli määrittelee kosketuksen lyhytaikaiseksi (maksimissaan muutaman vuoden kestäväksi) tai ajoittaiseksi kohtaamiseksi ryhmän eurooppalaisia ja jonkin ei-eurooppalaisen kulttuurin välillä. Ensimmäiset löytöretket toimivat tästä hyvänä esimerkkinä. Niille leimallista oli huolettomuus, rajoitettu aika sekä alkeellinen kommunikaatio eri osapuolten välillä yhteisen kielen puuttuessa. Molempien puolien uteliaisuus toisiaan kohtaan nousi uutuuden viehätyksestä tai sen tuomasta vaarasta, kaikki eteen tuleva oli ennennäkemätöntä. Varsinkin ei-eurooppalaisten oli usein vaikea sijoittaa suurella laivalla saapuneita oudon näköisiä ihmisiä maailmankuvaansa ja heidät koettiinkin usein jumalolennoiksi. Eurooppalaisten suhtautumista määritti puolestaan heidän riippuvuutensa näistä ihmisistä ja heidän tietotaidostaan. Laiva oli saatava varusteltua ja korjattua, sisämaasta oli löydettävä juomavettä ja muutkin maantieteelliset neuvot olivat avuksi. Toistaiseksi tarve voittaa luottamus oli etualalla. Molemminpuolinen riippuvuus ja mukautuminen tekivät tällaisista kohtaamisista yleensä rauhanomaisia, vaikka poikkeuksina esiintyi myös väkivaltaisia kohtaamisia. Espanjan ja Portugalin virallinen siirtomaaoppi määritteli kuitenkin nopeasti muiden mantereiden asukkaat ihmisiksi, jotka eivät epäonnekseen olleet päässeet kristillisen ilmoituksen pariin. Heidän käännyttämisensä varjolla saatiin oikeus valloittaa löydetyt alueet. 1400- ja 1500-luku yhdistivätkin uusien alueiden valloittamisen ja velvollisuuden käännyttää pakanoita voimakkaasti toisiinsa ja näin saatiin syy myös lähetystyön kannattamiselle ja laajentamiselle.

YHTEENTÖRMÄYS, RISTIRIITA (COLLISION)

Siirtomaa-opin muuttaessa suhtautumisen uusiin alueisiin, muuttuivat kohtaamiset ikävän usein yhteentörmäyksiksi. 1400 – 1700 – luvuilla yhteentörmäyksestä tuli yleisin kulttuurien kohtaamisen muoto. Yhteentörmäyksen vaikutukset kuitenkin vaihtelivat olosuhteista johtuen. Saarilla alkuperäinen kulttuuri saattoi tuhoutua täydellisesti, koska ihmisillä ei ollut paikkaa mihin paeta. Mantereet sen sijaan tarjosivat mahdollisuuden siirtyä sisämaahan, kulttuurin siirtämisen muualle. Muutto pois vanhoilta alueilta oli kuitenkin usein vain yksi osa kärsimyksiä. Eurooppalaisten tuomat uudet taudit tappoivat kokonaisia kulttuureja ja henkiin jääneiden kohtaloksi koitui monesti pakkotyö ja orjuus.

Yhteentörmäys saattoi kuitenkin koitua kärsimykseksi myös eurooppalaisille. Näin varsinkin silloin, kun törmäyskurssille joutuminen tuli yllätyksenä, jonka syitä ei ymmärretty. Vieraat kansat kokivat usein eurooppalaiset uhkana. Kun he sitten viimeinkin toimivat puolustautuakseen, kokivat eurooppalaiset tämän käyttäytymisen täysin irrationaaliseksi ja kansan petolliseksi – tai ainakin esittivät asian aina tässä valossa. Esimerkiksi Amerikan intiaanien kanssa konfliktin aiheutti sopimus maanostosta. Intiaanit eivät voineet ymmärtää, että maan voisi omistaa ja myydä eteenpäin. Tämän vuoksi he eivät myöskään ymmärtäneet, mitä eurooppalaisen näkemyksen mukaan nimen laittaminen kauppakirjaan merkitsi. Eurooppalaiset taas kokivat toimineensa laillisesti ja oikeudenmukaisesti ja katsoivat, että sopimuksissa mainitut alueet olivat lopullisesti heidän. Toinen hyvä esimerkki on teoria siitä, miksi kapteeni Cook murhattiin Havaijilla 1779. Kun Cook miehistöineen saapui ensimmäisen kerran saarille, hän kiersi saartasamaan suuntaan kuin saarelaisilla oli tapana kantaa oman jumalansa kuvaa symbolina talven loppumisesta. Cook sattui saapumaan myös samoihin aikoihin, kun tämä rituaali tapahtui, ja rantautui juuri siihen kohtaan, johon saarelaisten kierros päättyi. Siinä tapahtui myös rituaalin loppuhuipennus, rituaalinen taistelu, joka vahvisti kuninkaan vallan uudelle vuodelle. Nämä kaikki syyt saivat paikalliset ottamaan Cookin vastaan jumalansa inkarnaationa tälle kuuluvin juhlamenoin. Kuukauden kuluttua Cook jatkoi matkaansa, mutta oli pakotettu palaamaan viikon päästä takaisin korjaamaan laivaan tulleita vaurioita. Saarelaisten uskomuksiin ja perinteisiin ei kuulunut jumalan paluu vuotuisen seremonian jälkeen. Tämän vuoksi saarelaiset tiukkasivatbriteiltä miksi nämä yhtäkkiä palasivat takaisin, eivätkä nämä voineet ymmärtää äkillistä vihamielisyyttä. Saarelaiset tekivät sen johtopäätöksen, että Cookin paluu oli jumalan paluu haastamaan vallassa oleva kuningas, ja järjestivät murhan heti Cookin astuttua rantaan.

RELATIONSHIP (SUHDE, YHTEYS)

Bitterlin kirja käsittelee suurimmaksi osaksi juuri yhteyttä. Tällaiset yhteydet olivat yleensä pitkäaikaisia tai jatkuvia, ja niissä vallitsi tasapaino kahden osapuolen välillä. Suurimpina ryhminä, jotka pääsivät pitkäaikaisiin suhteisiin paikallisten kanssa, olivat kauppiaat ja lähetystyöntekijät. Vaikka lähetystyöntekijöiden tavoitteille ei ollut kauppiaiden tavalla todellista kysyntää, toivat näiden kanssa muodostetut suhteet usein mukanaan ikuisen elämän lisäksi myös poliittista arvovaltaa ja teknistä tieto-taitoa. Luodut suhteet uusiin kulttuureihin eivät kuitenkaan toimineet kaikkialla samoilla säännöillä. Asiat, jotka jollain alueella toimivat rauhanomaisen kanssakäymisen puolesta, saattoivat toisaalla aiheuttaa täyden kaaoksen. Esimerkiksi Kiinassa eurooppalaisia kohdeltiin enemminkin alempiarvoisina kuin tasa-arvoisina kumppaneina. Selväksi tehtiin esimerkiksi se, että kauppa eurooppalaisten kanssa ei ollut Kiinalle välttämättömyys. Maa oli jo laajan kokonsa vuoksi täysin omavarainen, eikä kaivannut eurooppalaisten hyödykkeitä tai barbaariseksi koettua kulttuuria.

CONTROLLED RELATIONSHIP (KONTROLOITU SUHDE)

Kiinan ja Euroopan kaltaisissa tapauksissapuhutaan kontrolloidusta suhteesta. Näissä toisen kulttuurin edustajat päättivät missä kulttuurit kohtaisivat, ketkä saisivat olla osallisina tässä kohtaamisessa ja mitkä vieraat vaikutteet olisivat sallittuja maan rajojen sisäpuolella. Samanlainen suhde oli myös Euroopan ja Japanin välillä. Kauppa saatettiin tällaisessa suhteessa sallia ja sitä jopa kannatettiin, mutta isäntämaa määräsi kuinka paljon sitä käytiin ja mitkä tuotteet tulivat kysymykseen. Kaupankäynti ei siis ollut isäntämaalle välttämätöntä ja se tehtiin myös selväksi muille osapuolille. Suhde säilyi yleensä rauhanomaisena siihen asti, kun kauppaa käytiin ja sille oli tarvetta. Esimerkkinä tästä olivat portugalilaiset, jotka elivät Macaon saarella täysin kiinalaisten kontroloimissa olosuhteissa. Koska kaupunki oli täysin riippuvainen sen ulkopuolelta tulevista elintarvikkeista, käyttiKiina välien kylmetessä aseenaan Macaon porttien lukitsemistaja sinetöimistä. Tämä aiheutti nopeastinälänhädän varsinkin kaupungin köyhimmille asukkaille. Keinoa ei kuitenkaan yleensä käytetty pitkiä aikoja, koska myös kaupungin sisällä asuvat kiinalaiset kärsivät toimenpiteen johdosta.

PEACEFUL RELATIONSHIP (RAUHANOMAINEN SUHDE)

Bitterlin mukaan lähetystyöntekijät saavuttivat tällaisen rauhanomaisen suhteen paikallisiin usein pitkiksikin ajoiksi. Yksi auttava syy suhteiden rauhanomaiseen ylläpitämiseen oli heidän perusolettamuksensa siitä, että pakanat olivat rationaalisia ihmisiä, joilla oli mahdollisuus kristinopin ymmärtämiseen. Pakanoiden jääminen kristinuskon ulkopuolelle johtui tällaisen ajattelutavan mukaan ainoastaan jostain sattumalta tielle osuneesta syystä. Esiteollisella ajalla pakanoiden uskottiin myös olevan jollain tapaa turmeltumattomia. Useat huonoiksi koetut piirteet , kuten epäjumalien palvonta, moniavioisuus, alastomuus, esiaviollinen seksi ja varkaudet, katsottiin tästä viattomuudesta johtuviksi. Viattomuus antoipaholaiselle helpon mahdollisuuden johtaa heitä väärälle tielle. Viattomuuden lisäksi muitakin hyveitä saatettiin liittää käännytettäviin. Näitä olivat esimerkiksi yksinkertainen elämä, vapaus materiasta ja kiintymysperheisiin. Samalla oltiin myös huolissaan sellaisista huonoista vaikutteista kuten alkoholi, joka tuli viattomien intiaanien elämään turkiskauppiaiden myötä. Bitterlin ajatukset kumpuavat lähinnä Kanadan intiaanien ja jesuiittojen välisistä suhteista. Jesuiitat kuitenkin uskoivat rauhanomaiseen käännytykseen ilman pakotteita tai painostusta, eikä heillä ollut oikeutetun sodan käsitystä, eli ajatusta harhaoppisista joihin tehosi vain miekka, mikä liittyi esimerkiksi aikaisemmin ristiretkiin. Jesuiitat siis kuuluivat siihen ryhmään, joka uskoi pakanoihin, jotka vain olivat jostain syystä jääneet kristinuskon ulkopuolelle ja kääntyneet väärälle tielle. 

Kiinan suhteen tilanne poikkesi jonkin verran Kanadan intiaaneista. Sen lisäksi, että kiinalaisetkin uskottiin rationaalisiksi ihmisiksi, heillä oli vielä oma erikoisasemansa lähetyssaarnaajien hierarkiassa. Esimerkiksi sinä aikana, kun portugalilaiset nauttivat tuottoisasta suhteesta Kiinaan, he tuskin koskaan määrittelivät kiinalaisia sanalla barbaarit tai villit. Kiina oli selvästi sivistynyt valtio, jonka tavat saattoivat olla outoja ja vieraita, mutta eivät missään nimessä karkeita tai hiomattomia.

Kiinan suhteen ei koettu sellaista alentuvuutta tai myötätuntoista sympatiaa, joka usein liittyi afrikkalaisiin tai amerikkalaisiin alkuperäisväestöihin. Sen sijaan kiinalaisten yhteydessä käytettiin sanoja pakana tai epäjumalanpalvelija. Kuitenkaan kukaan ei epäillyt kiinalaisten älyllistä kykyä omaksua kristinusko. Aluksi kiinalaiset koettiinkin älyllisten kykyjen, sekä heidän vastaanottavaisuutensa sekä uteliaisuutensa vuoksi ennalta määrätyiksi kristityiksi. Kristinuskon omaksumisen puolesta puhui portugalilaisten mielestä myös kiinalaisten näennäinen välinpitämättömyys omia jumaliaan ja näille suoritettuja riittejä kohtaan. Tämä tosin oli selkeä virhearvio. Vaikka näennäisesti kiinalaiset eivät olleetvoimakkaasti yhden tietyn uskonnon kannattajia, liittyi uskonnollinen elämä jokaisen arkeen hyvinkin täyspäiväisesti. Uskonto ja yhteiskunnallinen elämä olivat tiukasti sidoksissa toisiinsa.

Kaikkien uskontojen lähetystyöntekijät uskoivat oman esimerkkinsä tärkeyteen, joka oli matkimisen arvoinen. Niinpä he yrittivät elää omien opetustensa mukaan. Myös myöhemmin Kiinaan lähetystyötä tehneillä protestanteilla tällainen ajatus oli olemassa. He halusivat esimerkiksi kokonaisia kristittyjä perheitä töihin Kiinaan, jotta nämä näyttäisivät paikallisille mallia oikeasta kristilliset arvot omaavasta perhe-elämästä. Kaikkien uskontokuntien edustajat myös todella yrittivät parhaansa, jotta kosketus vieraaseen kulttuuriin pysyisi rauhanomaisena. Syynä tähän oli, että uskottava kääntyminen saattoi tapahtua vain molemminpuolisen luottamuksen kautta. Lisäksi he näkivät tärkeäksi jännitteiden vähentämisen alkuperäisväestön ja kolonialistien välillä, koska myös tämä edesauttoi luottamuksen syntymistä ja helpotti työntekoa pakanoiden keskuudessa. Niinpä lähetystyöntekijöiden kontaktit olivatkin suoria, mielellään ilman tulkkeja käytäviä ja vieraankansan omalla maaperällä tapahtuvia. Tämän takia heidän oli aivan erillä tavalla pystyttävä sopeutumaan vieraaseen kulttuuriin jo pelkästään tällaisten kontaktien mahdollistamisen vuoksi. Sopeutuminen tarkoitti usein paikallisten tapojen noudattamista, koska haluttiin päästä elämään mahdollisimman lähelle käännytettäviä. Luottamus pyrittiin saavuttamaan monenlaisilla keinoilla. 

Esimerkiksi Suomen Lähetysseuran ensimmäiset naislähetit eivät työnsä alkuaikoina voineet tehdä työtään yhtä vapaasti kuin mieskollegansa. Tämä johtui siitä, että kiinalainen nainen ei tuolloin vielä voinut normaaliasemassaan kulkea vapaasti kadulla, ja naimaton itsenäisesti työskentelevä ulkomaalainen nainen oli tähän tottuneille paikallisille täysin outo ilmestys. Suomalaisten naislähettien vapaa työskentely olisi siis aiheuttanut ainoastaan epäluuloja koko uskontoa kohtaan. Niinpä alkuaikoina naislähettien oli pysyttävä lähinnä asemanmuurien sisällä. Kadulla he eivät voineet liikkua muuta kuin kiinalaisten naisten tapaan piilossa kantotuolissa. Vasta kiinalaisen naisen aseman vähitellen muututtua 1900-luvulla, saattoivat naislähetit liikkua vapaammin ja tehdä työtä myös kaupunkien ulkopuolella, maaseudulla.Myöhemmin työn veteraanit uskoivat juuri tällaisen paikallisten tapojen noudattamisen auttaneen luottamuksen voittamisessa, vaikka näiden normien mukaan eläminen olikin alkuun raskasta.

Kulttuurin sulautumisesta kertovat myös paikallisen ruoan syönti ja pukeutuminen kiinalaisittain. Jo Matteo Riccin kerrotaan saavuttaneen luottamusta pukeutumalla ja elämällä kiinalaisittain. Hän loikin pohjaa useille työtavoille, joita myöhemmät polvet käyttivät. Pukeutuminen tuntui olleen tärkeintä silloin, kun työtä jollain paikalla aloiteltiin ja oli erityisen tärkeää saavuttaa kiinalaisten luottamus. Esimerkiksi Suomalaisettyöntekijät tuntuivat esiintyvän kiinalaisissa vaatteissa heti työkentän perustamisen jälkeen. Myöhemmissä kuvissa heillä näyttäisi olleen jo useammin länsimaalaisia vaatteita. Lisäksi on olemassa useita "studio-kuvia" joissa koko lähetyssaarnaajan perhe saattoi olla kiinalaisissa vaatteissa. Näissä valokuvissa vaatteet ovat kuitenkin luultavasti olleet päällä enemmän niiden kuriositeettiarvon vuoksi, kuin muista syistä.

Paikallisen kielen oppimista pidettiin erityisen tärkeänä luottamuksen saavuttamisen vuoksi. Kielen opiskelun painottamista esiintyy jo jesuiittojen keskuudessa 1600-luvulla. Kielenopiskelu kertoo osaltaan myös lähetystyöntekijöiden motivaatiosta ja uskosta omaan työhönsä. Kiinan kielen opettelu vei paljon aikaa, ja esimerkiksi Suomen Lähetysseuran lähetit viettivät usein ensimmäisen vuoden Shanghaissa kielen opintojen parissa ennen siirtymistä sisämaahan varsinaiselle työkentälle. Sielläkin kielen opiskelu kuitenkin jatkui. Kielen opiskeluun liittyi vaara, että opittuaan sen verran että pystyi selvittämään perusasiat loppui oppiminen, ja ruvettiin vain toistamaan itseään kiinalaisten korvissa tylsällä tavalla. Paikallisiin ei voinut vedota aina samaa tarinaa samoilla sanoilla kertoen, vaan peruslauseiden lisäksi lähettien oliopittava luovaa kielenkäyttöä.

Lähetystyöntekijöistä löytyi myös niitä, jotka toimivat kulttuurien välittäjinä molempiin suuntiin tekemänsä käännöstyön kautta. Esimerkiksi Robert Morrison, Kiinan ensimmäinen protestanttinen lähetyssaarnaaja,käänsi raamatun Kiinaksi. Suomalainen lähetyssaarnaaja Toivo Koskikallio taas käänsi useita Kiinan klassikoita sekä kiinalaista runoutta suomen kielelle. Kääntäminen oli vaikea tehtävä, jottei haluttu sanoma ja merkitys vaan muuttuisi. Tämä huolestutti lähetystyöntekijöitä erityisesti käännettäessä kristinuskon tekstejä kiinaksi. Bitterli kirjoittaa esimerkiksi jesuiitta lähetyksen epäonnistuneen Kiinassa tällaisen käännös asian takia, mutta ei määrittele tarkemmin syytä.Hyvä esimerkki kielen kääntämisen vaikeudesta on kuitenkin olemassa. Kiinan kielessä sanojen merkitys muuttuu äänen intonaation, eli toonien, mukaan. Vaikka kirjoitusmerkit ovat erilaiset, saattaaääntämisen ero olla ainoastaan toonista kiinni. Kommelluksia aiheutti se, että sanojensika ja jumala välillä on kiinan kielessä juuri tuollainen tooni ero. Lähetyssaarnaajien virheellinen lausunta aiheutti sanan zhu, eli jumala, joka lausutaan laskevalla ja nousevalla toonilla ja muuttumisen sanaksi sika, jossa tooni on tasainen. Tämä aiheutti hyvin pian kiertäviä pilakuvia suuresta taivaallisesta siasta. Vaikka kielen oppimisesta voidaankin päätellä takana olevan suurta sitoutumista ja uskoa työhönsä, on kuitenkin muistettava, että lähetystyöntekijöiden päämotiivi oli saada itsensä ja oma asiansa ymmärrettyä. Vasta toisarvoisena asiana seurasi itse vieraan kulttuurin ymmärtäminen kielen avulla.

Ongelmallista varsinkin lähetystyön alkuaikoina oli , että lähetystyöntekijät olivat materiaalisesti riippuvaisia kirkollisista instituutioista ja kolonialistisesta hallinnosta. Vaikka välimatka länsimaisiin yhteisöihin olisi ollut suuri, olivat he kuitenkin viestintä yhteyksien ja tarvikkeiden takia kiinni kolonialisteissa. Näiden kautta hankittuja tavaroita annettiin myös paikalliselle väestölle sillä erolla kauppiaisiin nähden, että rahan sijaan haluttiin sieluja. Esimerkkinä kolonialismin kanssa tehdystä yhteistyöstä on protestanttinen lähetyssaarnaaja Charles Gutzlaff. Hän kykeni vaimolta perimiensä rahojen turvin toimimaan itsenäisenä lähetyssaarnaajana Kiinassa ja Kaakkois-Aasiassa 1800-luvun alkupuoliskolla. Myös David Abeel puhui tästä miehestä ihailevaan sävyyn ja hän oli selvästi Aasiassa työskentelevien keskuudessa jonkinlainen elävä legenda. Gutzlaff osasi useamman Kiinan murteen täydellisesti, ja oli haluttu tulkki eurooppalaisten etsiessä uusia kauppakohteita oopiumille.Palkaksi toimimisesta näiden tulkkina, hän sai esimerkiksi kustantamansa julkaisun maksut puoleksi vuodeksi. Lisäksi hän sai kauppamatkalla tilaisuuden levittää kirjasia kristinuskosta. Suurin osa kristityistä lähetyssaarnaajista myös saapui Kiinaan oopiumalusten kyydissä, joten sidettä kolonialisteihin oli mahdotonta katkaista.

Vaikka rauhanomaisten suhteiden ylläpitoa ja lähetystyön etenemistä ajatellen voisi kuvitella avioliittojen kiinalaisten kanssa olleen hyvä ja yleinen tapa vaikuttaa laajaan piiriin ihmisiä, ei seka-avioliittoja juurikaan syntynyt. Näin ollen Kiinaan ei myöskään muodostunut puoliverisiä yhteiskunnan osia. Tähän oli syynä katolilaisia pappeja velvoittanut selibaatti (joka kielsi ainakin naimisiin menon) ja se, että protestanteilla olivat yleensä vaimot läheisessä yhteistyössä työkentällä. Itse en ole ole törmännyt yhteenkään kiinalaiseen puolisoon suomalaisten lähetystyöntekijöiden keskuudessa ainakaan 1900-luvun alku puoliskolla.

Kaiken rauhanomaisista suhteista kerrotun kohdalla on edelleen muistettava, että Bitterlin näkökanta perustuu lähinnä löytöretkien jälkeisten vuosisatojen jesuiitta lähetykseen, ja antaa siten osin suppean kuvan lähetystyön luonteesta. Kuten esimerkit näyttävät, pitävät Bitterlin ajatukset kuitenkin monin osin paikkansa myös myöhemmän protestanttisen lähetyksen kohdalla. 1800-luvulla alkanut protestanttinen lähetystyö tuo kuitenkin mukanaan myös sellaisia piirteitä, joita Bitterli ei mainitse.

Sivun alkuun

KOLONIALISMIN KONKREETTINEN JÄÄNNÖS?

Kun seuraa Suomen Lähetysseuran laajenemista Kiinassa, tulee väistämättä mieleen kolonialismin toimintatavat. Alueiden jako ja niistä kilpailu muiden samassa maakunnassa työtä tehneiden lähetysjärjestöjen kesken muistuttaa paljon kolonialismin aikana tapahtunutta alueiden jakoa valloittaja maiden välillä. Seuran aloitellessa työtä Kiinassa ja etsiessä työpiiriä tältä uudelta alueelta, oli ensimmäisenä kriteerinä, ettei paikalla saanut olla toisten lähetysseurojen toimintaa. Tämä oli seuralle tärkeää, jotta se saattoi rauhassa toimia oman erityisen luterilaisen tunnustuksen ja siihen liittyvien tapojen mukaisesti. Myöhemmin, kun Luoteis-Hunanissa sijaitseva Litsoun alue oli jo vakiintunut suomalaisten työkentäksi, jatkui samanlainen lähetysstrateginen ajattelu uusien työpisteiden valinnan suhteen. Tällaisissa asioissa oli aina otettava huomioon lähetysseurojen välillä "kaikessa rakkaudessa tapahtuva kilpailu" uusien alueiden valtauksessa. Käytännössä tämä tarkoitti, ettäelleivät suomalaiset pystyisi miehittämään lähetysalakseen valitsemaansa seutua, tulisivat muut tekemään sen. Kaikilla uskontokunnilla oli suuri tarve varata itselleen alue jonne oman näkökantansa voisi siirtää ja jossa työtä eivät häiritsisi kilpailevat lähetysseurat - varsinkaan eri uskontokunnista tulevat. Suomalaisten kohdalla pelko konkretisoitui, kun amerikkalaiset suunnittelivat aseman rakentamista suomalaisten alueelle. Lopulta amerikkalaisten hanke raukesi, mutta sen jälkeen suomalaiset ottivat aina tarkasti huomioon muiden järjestöjen liikkeet uusia työasemia avatessaan. Esimerkkinä tästä on lähetysaseman perustaminen Linliin, joka sijaitsi vain 60 km päässä Tsangtesta, jossa oli jo lähetystyötä jonkun toisen seuran toimesta. Linlin aseman perustamisen avulla suomalaiset saivat estettyä tämän Tsangtessa vaikuttaneen järjestön siirtymisen lähemmäksi heidän omaa aluettaan. Tällä tavalla varmistettiin tietoisestiomia reviirejä, ja pidettiin huolta siitä, että myös tulevaisuudessa omalle järjestölle riittäisi leviämistilaa. Vielä vuonna 1919 amerikkalaisen The Christian and Missionary Alliancen pyrkimys laajentua suomalaisten alueelle Lishieniin sai aikaan pelon suomalaisen kentän yhtenäisyyden menetyksestä. Uusi yrittäjä alueella koettiin aina uhkana, vaikka esimerkiksi luterilaisten kirkkojen välille perustettiinkin yhteistyöelimiä. Muiden protestanttisten lähetysseurojen kanssa kuitenkin myös keskusteltiin suoraan kasvotusten ja tunnusteltiin etukäteen kiinnostuksesta eri piirejä kohtaan, sekä tehtiin suullisia sopimuksia alueiden jaosta. Lähetyskenttää laajennettiin näiden keskustelujen perusteella sinne, mihin toisilla ei tuntunut olevan kiinnostusta asettua. Paikallisilta mandariineilta oli toki saatava lupa uuden lähetysalueen perustamiseen, mutta kutsua kiinalaisten puolelta ei odotettu tai kysytty näitä päätöksiä tehtäessä.

Sivun alkuun

ROOMALAISKATOLISEN JA PROTESTANTTISEN KIRKON KILPAILU

Suurimmat konfliktit Kiinassa tapahtuivat kahden kilpailevan uskontokunnan, roomalaiskatolisen ja protestanttisen, välillä. Jo David Abeel kirjoitti 1830-luvulla, näiden kahden kristillisyyden muodon välillä olevasta kilpailusta. Hän tiedosti, kuinka kiinalaisia hämmensi se, että kaksi uskontokuntaa kertoi suunnilleen samoista opeista hyväksymättä kuitenkaan toisiaan. Kuitenkin Abeel protestanttina kirjoitti myös kritiikkiä katolista kirkkoa kohtaan. Hän syytti sitä esimerkiksi kannustuksesta epäjumalien palvontaan pyhimyksen kuvien avulla. Erityisesti Macaossa pidetyt rituaalit, jossa kannettiin pyhimyksen kuvaa ympäri kaupunkia, saivat hänen tuomintansa. Katolilaiset antoivat hänen mielestään kiinalaisille suorastaan luvan suorittaa epäjumalanpalvontaa.

Näiden kahden uskontokunnan suhteen ei voinut puhua yhteistyöstä myöskään 1900-luvun alussa. Sama kilpailu alueista oli vallalla, mutta peli oli vielä raadollisempaa. Katolisen ja protestanttisen kirkon välillä ei käyty minkäänlaisia keskusteluja työalueiden järjestämisestä. Alueita vallattiin toisista riippumatta ja toisia osapuolia kuulematta, mikä epäilemättä kärjisti tilannetta entisestään. Näiden kahden suuren vaikuttajan huonot välit ovat näkyneet myös eri uskontoihin kuuluvien kiinalaisten kahnauksina. Joissain tapauksissa kiistelevät klaanit tai suvut saattoivat liittyä eri uskontokuntien edustajiksi ulkomaalaisten tuen toivossa. Tällaisia tapauksia pyrittiin kuitenkin välttämään ja varsinkin lähetystyön vakiintuessa huomiota kiinnitettiin aina vain enemmän uskon syvyyteen ja laatuun, silloin kuin liitettiin ihmisiä kirkon jäseniksi.

Myös Suomen Lähetysseuran toiminnasta löytyy lukuisia esimerkkejä kahnauksista ja erimielisyyksistä katolilaisten kanssa. Suomalaisten ensimmäinen lähetysasema Tsingshissä oli valittu osaltaan siitä syystä, ettei siellä ollut katolilaisia. Jotta ongelmia ei syntyisi, noudatettiin näiden suhteen noudatettiin jo aluksi varovaisuutta. Myöhemmin suomalaiset kuitenkin perustivat pää- ja sivuasemia sellaisiin paikkoihin, joissa katolilaisilla oli jo toimintaa ja nämä taas perustivat Tsingshiin sivuaseman, joka myöhemmin muodostui pääasemaksi. Suomalaiset siis toimivat loppujen lopuksi aivan samoilla ehdoilla kun muutkin järjestöt. Suomalaisten työ kohtasi myös varsinaista vastustusta alueella toimivien katolilaisten puolelta. Nämä esimerkiksi levittivät lähetysalalle Lutheria häpäisevää kiinankielistä kirjallisuutta. Kärjistynein tilanne syntyi kuitenkin Tsilissä vuonna 1907. Siellä työskentelevä katolinen isä vetosi kahden eri kirkkoihinkuuluvan kiinalaisen välillä sattuneen riidan johdosta paikalliseen mandariiniin. Tämä puolestaan antoi kymmenelle - suomalaisten silmissä viattomalle - ankaran raipparangaistuksen. Seurauksena oli vakavia levottomuuksia, kiihtyneen kansanjoukon uhatessa hävittää molemmat paikkakunnan lähetysasemat sekä mandariinin toimiston. Pelästyneet viranomaiset ilmoittivat tämän johdosta maakunnan kuvernöörille, että Tsilin "evankeliset kristityt" olivat nousseet kapinaan. Hankoussa toimiva Venäjän konsuli, jonka alaisia suomalaiset tuolloinolivat, pyrki myös puuttumaan asiaan. Selkkaus selvitettiin kuitenkin lopulta onnellisesti neuvotteluin, mutta lähetystyö koki paikkakunnalla ankaran takaiskun. 

Satunnaisista konflikteista huolimatta suhteet protestanttien ja katolilaisten välillä muodostuivat 1900-luvulla jossain määrin sovinnollisemmiksi. Vuonna 1908 suomalaiset saivat aikaan asiakirja katolilaisten kanssa. Siinä määriteltiin toisesta kirkkokunnista eronneiden liittymiselle yhden vuoden väliaika, sekä kaikenlaisten riita tilanteiden sovittelu neuvottelemalla. Katolilaisten ja evankelisten välillä vallitsityörauha jo1920-luvulle tultaessa, ja kahnaukset olivat tämän jälkeen ilmiöinä tilapäisiä ja yksilöihin rajoittuvia, lähinnä kiinalaisten kristittyjen keskinäisiä välienselvittelyjä.

Sivun alkuun

KULTTUURIKOLONIALISMIN ERI MUOTOJA

Vaikka Bitterli korostaa kirjassaan lähetystyöntekijöitä kulttuurin ymmärtäjänä ja välittäjänä sekä rauhanomaisen rinnakkaiselon monitaitureina, voi lähetystyössä nähdä myös toisen puolen. Edellä mainittu paradoksi kristinuskon leviämisen ja paikallisen kulttuurin hiipumisen välillä oli koko ajan olemassa. Vaikka kristinusko ei vedonnutkaan kiinalaisiin kovin voimakkaasti, eikä saanut suuria joukkoja taakseen, vaikutti se kuitenkin yhteiskuntaan vaatiessaan seuraajiltaan omien tapojensa noudattamista sekä aikaisemman elämän ja perinteisten tapojen hylkäämistä. Perinteiden kumoaminen ja esimerkiksi esi-isien palvonnan ja paikallisten jumalten kielto oli hyvin ongelmallista, koska uskonto ja sosiaalinen toiminta liittyivät kiinalaisessa yhteiskunnassa saumattomasti yhteen. Suurimpana ongelmana oli suhtautuminen sukutemppeleihin, jotka olivat niin heimojen ja sukujen kokouspaikkoja kuin esi-isien palveluspaikkoja. Suomen Lähetysseura otti näihinpaikkoihin kannan, jonka mukaan kaikkien oli toimittava omantuntonsa mukaan. Tuon omatunnon ajateltiin luonnollisesti olevan kristityn omatunto. Suvusta ei ihmistä haluttu erottaa, mutta mikäli paikalla tapahtui varsinaista epäjumalanpalvelusta, oli kiinalaisen kristityn siitä kieltäydyttävä. Kokouksiin sai siis osallistua niin kauan, kun kyse oli ainoastaan suvun yhteisten asioiden päättämisestä.

Jo Suomen luterilaisesta kirkosta mahdollisesti kiinnostuneilta kasteoppilailta vaadittiin ehdotonta luopumista kaikenlaisesta epäjumalanpalveluksesta kaikissa sen muodoissa. Suomen Lähetysseurassa tätä pidettiin kaikkein keskeisimpänä asiana. Kasteoppilastutkinto keskittyi lähinnä kristinuskon ja pakanuuden rajan tiedostamiseen, eli "totisen jumalanpalveluksen ja epäjumalanpalveluksen, raamatunuskon ja taikauskon välisen eron ymmärtämiseen". Esimerkiksi pakanalliset kotitavat, kuten häät ja hautajaiset, aiheuttivat paljon lankeemuksia kiinalaisten kristittyjen keskuudessa. Kirkko vaati, että kaikki menot oli vaihdettava kristillisiin rituaaleihin. Kristinusko ei kuitenkaan ollut vielä kovin syvällä yhteiskunnassa, ja jos jatkuva valvonta puuttui, palasivat ihmiset helposti noudattamaan vanhoja tapojaan. Esimerkiksi vuoden 1927 levottomuuksien aikana Suomen Lähetysseuran työntekijät eivät päässeet vuoteen käymään joillakinsivuasemillaan. Kun tilanne rauhoittui ja lähetit pääsivät tarkastamaan työalueitaan kävi ilmi, että useita ihmisiä oli haudattu pakanallisin menoin.

Hyvänä esimerkkinä siitä, mistä kristityt pyysivät kiinalaisia luopumaan, olivat käsityöläisten ja kauppiaiden muodostamat ammattikunnat ja kauppaseurat. Nämä olivat elinkeinoelämän synnyttämiä spontaaneja luomuksia omine sääntöineen ja tapoineen. Ammattitaidon hankkineelle tällaisen killan ulkopuolelle jääminen merkitsi samaa kuin joutua ajetuksi ulos viimaan ilman takkia. Yhteisten taloudellisten etujen lisäksi mukana oli kuitenkin myös uskonnollinen puoli. Kullakin ammattikunnalla oli määrätty yhteys johonkin temppeliin. Esimerkiksi vuosikokous saatettiin viettää tässä temppelissä, ja tilaisuus edellytti jokaisen läsnäoloa ja osallistumista tiettyihin uskonnollisiin menoihin. Uskonto, yhteiset juhla-ateriat ja ammatin harjoittaminen kuuluivat tavallisesti yhteen. Kun lähetystyöntekijät vaativat kiinalaisia luopumaan epäjumalien palvonnasta, liittyi siihen samalla vaatimus luopua sosiaalisista yhteisöistä ja näiden tarjoamista eduista ja turvasta. Kristinusko saatettiin myös muun suvun kesken nähdä muukalaisten oppina, ja jos suvun päämies vastusti kirkkoon liittymistä, joutui tämän tahtoa vasten toimiva hyvin hankalaan tilanteeseen. Ennen kaikkea esi-isien palvomisesta kieltäytyminen aiheutti suuria ongelmia. Sehän katkaisi kiinalaisen perinteen, joka merkitsi jatkumoa elämälle.

Sivun alkuun

TYÖ EI SUINKAAN PYYTEETÖNTÄ, EIKÄ HYVÄKSIKÄYTTÖ YKSIPUOLISTA

On helppoa kyseenalaistaa, oliko lähetystyötä välillä kohdannut hyvä vastaanotto kiinni uskonnon levittämisestä vai kaikista muista hyödykkeistä, joita lähetystyöntekijät toivat mukanaan. Jo David Abeel luetteloi lähetystyölle kannattavia toimintatapoja hyvin laskelmoivaan tapaan. Hänen mielestään olisi lähetettävä kokonaisia siirtokuntia yksittäisten työntekijöiden sijaan. Opettajilla olisi lukemaan opettamisen varjolla mahdollisuus kertoa kristinuskon totuuksista ilman, että tarvitsi suoranaisesti mennä vanhempien ja lasten väliin. Lääkärien avulla taas saataisiin kontakti sellaisiin ihmisiin, jotka eivät muuten tulisi kuuntelemaan sananjulistusta, mutta saattoivat tulla kauempaakin saamaan hoitoa. Onnistunut hoito ja paraneminen myös lisäisivät lähetystyön vaikutusta kiitollisuuden velan kautta. Myös naisia Abeel kuulutti työskentelemään lähetystyön hyväksi. Kiinassa ollessaan hänhuomasi, ettei suljettuihin naisyhteisöihin voinut saada yhteyttä kukaan muu kuin toinen nainen. Abeelin kutsu naisille saavuttikin vastakaikua, kun englantilainen Sarah Doremus, hänen kanssaan käydyn keskustelun innoittamana, perusti Women's Union Missionary Societyn 1861. Tämä järjestö alkoi tukea naislähettien toimintaa ympäri maapalloa.

Paikallisille saatettiin myös opettaa esimerkiksi maanviljelyä ja käsityötaitoja. Suomen Lähetysseuralla käytti aikojen kuluessa houkuttimenakouluja, oikeusapua tai vaikkavillapuseroiden kutomista. Kun Himalajalla haluttiin saada tyttölapsille lupa tulla iltaisin lähetysseuran asemalle, asetettiin houkuttimeksi ilmaiset langat villapuseroon. Tällä tavalla tytöt saivat luvan saapua iltakerhoon, jossa voitiin samalla käyttää tilannetta hyväksi ja kertoa heillekristinuskosta.

Koulun pito oli myös suomalaisille tärkeä tapa saada kristinuskosta kiinnostumattomia pakanoita voimakkaan kristillisen vaikutuksen alaisiksi. Koulujen pitoon motivoi myös pelko siitä, että Kiinan kristittyjen perheiden lapset joutuisivat herkässä iässä pakanakouluihin. Varsinkin 1920-luvun lopulla, kun ulkomaalaisviha ja kristinuskon vastaisuus nousivat pinnalle, oli valtion pitämissä kouluissa lähetystyöntekijöiden näkökulmasta katsottuna vaarallinen ilmapiiri. Kiinan hallituksen kieltäessä lopulta uskonnonopetuksen kouluissa kokonaan, lopettivat suomalaiset lähetystyöntekijät koulun pidon. Osaa kouluista jatkoivat paikalliset kiinalaiset pitäjät, mutta suurin loppui kokonaan. Yleistiedon jakamisella ei ollut arvoa, mikäli siitä ei samalla saatu hyötyä lähetystyön etenemiselle.

Vaikka koulun pidon motiivit liittyivät kristinuskon levittämiseen, saivat kiinalaiset kouluista paljon hyötyä. Esimerkiksi tyttökoulujen, ja yleensäkin koulujen, perustaminen nosti kylän lukutaidon tasoa suuresti. Näiden antama hyöty käy ilmi, kun vertailtiin lukutaidon yleisyyttä Luoteis-Hunanissa: kristittyjen kesken se oli huomattavasti yleisempää kuin ei-kristittyjen. Kouluissa opetettiin myös Kiinan klassikoita ja annettiin muuta sellaista opetusta, joka ei liittynyt epäjumalan palvontaan, mutta kylläkin perinteiseen kiinalaiseen kulttuuriin.

Ensimmäiset Suomen Lähetysseuran työntekijät totesivat tuskastuneina harvojen kiinalaisten haluavan "rehellisellä tavalla jumalan sanaan tutustua. Paljon tulvaa ihmisiä luoksemme pelkästään rahan- tai vallanhimosta." Yksi hyvä esimerkki tästä kiinalaisten kesken vallinneesta laskelmoinnista oli tyttöjen kastaminen. Vaikka koko muu perhe olisikin ottanut kristillisen kasteen vastaan, saatettiin tyttölapsi jättää kastamatta. Tähän saattoi olla syynä se, että tyttö oli jo kihlattu pakanalle tai perheellä oli katsottuna tulevaisuutta varten sopiva sulhasehdokas, joka ei ollut kristitty. Tulevaisuutta ajatellen tyttöä ei siis kannattanut kastaa, koska se saattaisi vaikeuttaa hänen avioitumistaan ja perheelle tärkeää mahdollisuutta solmia suhteita muihin perheisiin. Lieneekö tämä ollut yksi taustatekijä siihen, että lähetystyöntekijät vastustivat lapsimorsiamia ja pienten lasten kihlaamista.

Suomen lähetysseuran puolelta laskelmoinnista kertoo se, ettei lähetystyöhön annettuja varoja voitu käyttää muuhun humanitääriseen apuun. Vain juuri hätäavuksi lahjoitetut varat voitiin hyödyntää esimerkiksi nälänhädän lievittämiseksi. Tässä asiassa rajoituksia tosin antoivat välillä myös Kiinan viranomaiset. Avustukset kiellettiin kaupunkiin kerääntyvien nälkäisten ja näiden mahdollisesti aiheuttamien levottomuuksien pelossa. Suomalaiset perustivat myös lastenkodin, kun 1908-09 katovuosien aikana tyttölapsia alettiin jättää öisin lähetysasemien portaille. Näiden hylättyjen lasten pelastaminen katsottiin kuitenkin hyödylliseksi uskon levittämiselle, koska samalla lapsi pääsi pois pakanallisesta vaikutuspiiristä, ja hänestä voitiin kasvattaa kristitty. Sama pohjamotiivi oli olemassa myös lasten adoptoinnissa ja siinä, että useat suomalaiset työntekijät omasivat ”suojatin”, jonka kasvatuksesta ja opiskelun rahoituksesta he vastasivat.

Sairaalatoimintaan, jota lähetysasemat harjoittivat, liitettiin myös uskonnon julistusta. Ruumiillisen hoidon lisäksi myös suomalaiset kertoivat "suuresta lääkäristä ja taivaallisesta isästä, jolla on rakkauden ajatukset kurituksenkin takana." Hyväntekeväisyyttä harjoitettiin usein ainoastaan silloin, kun se voitiin jollain tapaa liittää uskonnon julistamiseen ja siitä voitiin saada hyötyä.

Monien palvelujen lisäksi kiinalaiset hyötyivät myös pelkästä ulkomaalaisten lähetysasemien olemassaolosta. Esimerkiksi ennen vuotta 1925 tapahtuneiden levottomuuksien aikana lähetysasemat muodostuivat turvapaikoiksi siviileille levottomuuksien voimistuttua Kiinassa. Vuodesta 1925 eteenpäin tapahtui kentällä kuitenkin selvä muutos. Lähetysasemat eivät enää tämän jälkeen olleet turvapaikkoja, vaan sotilaat ja kommunistit valtasivat ja hajottivat niitä mielensä mukaan. Kuitenkin vielä kesällä 1916, kun sisällissota vaikeutti ihmisten elämää, eräät paikkakunnat, joilla ei vielä ollut Suomen Lähetysseuran työpistettä, alkoivat omatoimisesti puuhaamaan lähetysasemaa. Näin he saivat turvapaikan mihin paeta taisteluja ja sotaväkeä. Jopa paikalliset mandariinit saattoivat esittää pyyntöjä sivuaseman perustamisesta omalle alueelleen. Työntekijät toki näkivät vaikutteet kaiken tämän takana, mutta huomasivat samalla tilaisuuden. Lähetysasemanollessa turvapaikkana sotilaita ja levottomuuksia kauaskin paenneille pakolaisille, saatettiin samalla jakaa kirjasia ja todistaa jumalan valtakunnasta. Varsinkin niissä tapauksissa, kun nämä lähetysasemaa pyytävät kylät lupasivat itse hoitaa rakennuksen ja sen ylläpidon, oli lähetysseuralle tuleva hyöty ilmeinen. Edellä mainitun kaltaiset tapahtumat muuttivat myös lähetysseuran laajenemisstrategiaa. Aikaisemmin uusien asemien paikat oli valittu asukasmäärän, kulkuyhteyksien ja muiden lähetysseurojen sijoittumisen mukaan ottamatta huomioon paikallista vastustusta, mutta nyt asemien perustaminen alkoi olla riippuvainen paikallisten asukkaiden omasta halusta saada lähetysasema paikkakunnalleen.

Sivun alkuun

VILPITTÖMÄSTI ASIAANSA USKOVIA IHMISIÄ

Vaikka periaatteessa vastustaisi lähetystyötä ja sen työskentely metodeja, ei voi kieltää ihailevansa näiden ihmisten uskoa ja vilpitöntä luottamusta, sekä yritystä saada työnsä onnistumaan. Esimerkiksi vieras ilmasto, ruokavalio, sairaudet ja epähygieeniset olosuhteet varsinkin matkoilla sekä alkeelliset asunto-olot vaativat raskasta veroa lähettien kesken. Varsinkin työntekijöiden vaimoja ja lapsia tämä koetteli. Eräässä tutkimuksessa todettiin vuosina 1918-20 lähetystyöntekijöiden lasten kuolleisuuden olleen keskimäärin kolme kertaa korkeamman, kun vastaavana aikana Englannin maaseudulla. Suomalaisiakin työntekijöitä olosuhteet koettelivat. Vuonna 1907, aivan työn alkumetreillä, kuoli kahdelta Suomen Lähetysseuran työntekijältä vaimot. Malaria oli myös yleinen vitsaus ja siihen saattoi sairastua jo matkalla lähetyskentälle, rannikolta sisämaahan siirryttäessä.

Lähetystyöntekijöiden sitkeydestä ja vakaasta uskosta omaan asiaansa kertoo suomalaisen lähetin vaimo Katri Ojanperä. Hän oli miehensä mukana Kiinassa aikana, jolloin levottomuudet tekivät lähettien elämän vaikeaksi ja epävakaaksi. Tänä aikana hän eli jatkuvassa liiketilassa, paeten sotilaita ja eläen ilman kiinteää vakinaista kotia. Hän myös hautasi pienen poikansa, jolle ei levottomuuksien takia onnistuttu saamaan ajoissa hoitoa ja lääkkeitä. Jälkikäteen Suomeen palattuaan hän kommentoi tätä aikaa seuraavasti: "Vaikka tämä viimeinen jakso täällä Kiinassa on ollut minulle raskaiden koetusten aikaa, niin sittenkään en kadu, että tänne tulin…"

Sivun alkuun

KIRJALUETTELO

Abeel David 1836. Journal of the Residence in China and the Neighboring Countries. New York 1836. Löytyy Oulun yliopiston historianlaitoksen mikrofilmikokoelmasta.

Bitterli Urs 1993. Cultures in Conflict: encounters between European and non-European cultures, 1492-1800. Oxford 1993. 

Roberts J.A.G. 1991. China Through Western Eyes: The Nineteenth Century. Alan Sutton Publishing Limited. The Bath Press 1991.

Saarilahti Toivo 1960. Suomen lähetysseuran työ Kiinassa vuosina 1901-1926. Suomen Lähetysseura. Helsinki 1960.

Suomen Lähetysseuran arkisto Helsingin kansallisarkistossa.