Automaatio vie vauhdilla työpaikkoja

- Robottien aikakaudella talouskasvu ei takaa ihmistyön lisääntymistä

Ennenvanhaan tuotannon lisäys merkitsi ihmistyön määrän lisäystä samassa suhteessa. Sodan jälkeen aina 1960-luvulle saakka työpaikat tosiaan lisääntyivät tuotannon kasvun tahtiin. Mutta entä nyt?

Viisi vuotta Suomen koneet kävivät punahehkuisina. Teollisuustuotannon vuosikasvu on ollut 10 prosentin tasolla, mikä on kaksi kertaa enemmän kuin Euroopan teollisuusmaiden keskiarvo. Jos maailma olisi entisensä, meillä olisi käsissämme massatyöttömyyden sijaan armoton työvoimapula!

EU:ssa talous on kasvanut vuosien 1970–1992 välillä keskimäärin 81 prosenttia. Ikävä kyllä tämä kasvu on lisännyt työllisyyttä vain 9 prosenttia.

Tuotannon kasvu ei siis enää nykymaailmassa näytä lisäävän ihmistyön määrää. Syykin on selvä: 1970-luvulta alkaen automaatio on yhä kiihtyvällä vauhdilla korvannut ihmistyötä. Nykyään lisäpanostus tuotantoon ei useinkaan lisää työpaikkoja, vaan päinvastoin vähentää niitä. Silti valtion virallisena doktriinina on talouskasvun automaattisesti työpaikkoja lisäävä vaikutus.

”Kasvun varaan vannominen työttömyyden poistajana on suurimpia päättäjien keskuudessa kollektiivisesti hyväksyttyjä valheita”, laukoi tutkija Ari Ojapelto Eduskunnan auditoriossa pidetyssä tulevaisuudentutkijoiden järjestämässä seminaarissa. Yllä esitetyt tiedot ja näkemykset ovat peräisin Ojapellon alustuksesta sekä hänen artikkelistaan Tielaitoksen julkaisemassa lehdessä Tulevaisuuden näkymiä 5/1996.

Toisinajattelija Ari Ojapeltoa on sanottu ”Suomen Rifkiniksi”. Hänen ajatuksensa kun sointuvat hyvin yhteen amerikkalaisen Jeremy RifkininTyön loppu” (1997) kirjan kanssa.

Koneet korvaavat ihmisen

Koneet ja automaatio korvasivat ensin ihmistyön maataloudessa. Maatalouden koneistaminen alkoi yli sata vuotta sitten. Vuonna 1850 USA:n työllisestä väestöstä 60 prosenttia oli maatalouden palveluksessa. 1900-lopulla vain 3 prosenttia maan työvoimasta oli maataloudessa.

Maa- ja metsätaloudesta väki saattoi siirtyä teollisuuden palvelukseen. Parhaimmillaan 10 prosentin vuosivauhdilla lisääntyvä teollisuus pystyi ottamaan vastaan alkutuotannossa työttömiksi jääneet. Mutta sitten alkoi vuorostaan teollisuuden automatisointi.

Jeremy Rifkinin mukaan esimerkiksi USA:n suurin terästehdas työllisti vuonna 1980 noin 120 000 työntekijää, mutta kymmenen vuotta myöhemmin peräti 100 000 oli irtisanottu. Tämä sama ilmiö toistui lukemattomissa tehtaissa kaikissa teollisuusmaissa. Ensimmäisenä tulilinjalla olivat helposti robotisoitavat rutiinityöt.

Työntekijöiden korvaaminen koneilla murskasi ay-liikkeen vaikutusvallan amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Tämä oli mieluisa lisäetu työnantajille, jotka saattoivat nyt määrätä työn hinnan niin alas kuin halutti.

Suomessakin teollisuustuotannon kokonaismäärä on lisääntynyt viidenneksellä vuodesta 1990 vuosituhannen loppuun. Mutta tämä tuotanto syntyi 130 000 aikaisempaa pienemmällä työntekijämäärällä.

Palveluistako työtä?

Olennainen kysymys kuuluu: pystyvätkö palveluelinkeinot vastaanottamaan teollisuudesta ”vapautetut” ihmiset? Jälkiteollisen yhteiskunnan vakiintuneiden oppien mukaan näin tulisi käydä. Mutta myös palvelualat tehostuvat ja automatisoituvat. Eräiden arvioiden mukaan juuri konttoriautomaatio tuottaa eniten työttömiä. Pankkiautomaatit korvaavat pankkivirkailijat, automaattisissa myymälöissä asiakas hoitaa kaiken itse. Tietokoneet ja hierarkioiden madaltaminen yrityksissä heittävät keskijohdon pihalle jne.

Perinteisen talousteorian mukaan uusi teknologia nostaa tuottavuutta, alentaa tuotantokustannuksia ja lisää halpojen tuotteiden tarjontaa. Automaation vuoksi alentuneet hinnat jättävät kuluttajille ylimääräistä rahaa käytettäväksi muiden tavaroiden ostoon, mikä lisää työllisyyttä muualla elinkeinoelämässä. Työttömyysongelma ratkeaa tämän mukaan ajan kuluessa itsestään.

Riffkin epäilee tätä 1800-luvulta peräisin olevaa ”Sayn lakina” tunnettua ajatusta, jota olettaa, että tarjonta luo ilman muuta oman kysyntänsä. Tämä saattoi pitää paikkansa viime vuosisadalla, mutta nykyään tuotteiden kysyntä on epävarmaa.

Työntekijän toinen puolisko on kuluttaja, asiakas. Jos työntekijä ei saa palkkaa tai on vain hyvin heikosti palkattu, on hän myös huono asiakas. Tuotannon tehostaminen siis itse asiassa tuhoaa kysyntää.

Rifkinin kirjan keskeinen huomio koskee markkinatalouden kyvyttömyyttä jakaa tuottavuuden tuomaa tulonlisäystä laajasti. Ostovoimaisten ihmisten vähentyessä markkinat kutistuvat ja lama on näköpiirissä.

Rifkin selittää suorasukaisesti, että 1930-luvun syvä lama johtui menestyksekkäästä työn tehostamisesta, joka aiheutti massatyöttömyyttä, mikä puolestaan halvaannutti kysynnän.

Ehkä olisi syytä emeritusprofessori Pentti Malaskan tapaan erottaa markkinatalous ja kapitalismi toisistaan. Ilman markkinoita nykyinen erikoistuneen tuotannon maailma ei voi tulla toimeen. Kapitalismi taas on sitä, että isänmaattomat pääomat pyrkivät mistään yhteiskunnallisista vastuista piittaamatta kasvattamaan voittojaan. Malaskan mukaan nykyinen kehitys näyttää valitettavasti kapitalistiselta.

Valtiovarainministeriön ylijohtaja Matti Hetemäki moitti poliitikkoja siitä, että ottavat vain sopeutujan ja alistujan roolin suhteessa globaaliin talouteen. ”Globaali maailmantalous on hyvä renki, mutta se vaatii hyvän isännän. Tarvitaan tiukat yhteiset pelinsäännöt joiden puitteissa kilpaillaan.”, totesi Hetemäki.

Nykyään kavahdetaan ajatusta sääntelystä, mutta ilman sääntöjä talous voi muuttua yhteiskunnan perustaa tuhoavaksi syöpäsolukoksi. Koska pääomien liikkeet ovat globaaleja, on myös kaiken sääntelyn oltava globaalia. Poliitikkoja tarvittaisiin luomaan maapallonlaajuisia olosuhteita, joissa pääomat pantaisiin kantamaan vastuunsa ihmiskunnasta, mitä ne eivät villin kilpailun voi tehdä vaikka haluaisivatkin.

Mikä neuvoksi?

Seminaarissa kuultiin myös ehdotuksia työttömyyden poistamiseksi. Ari Ojapelto näki ongelmaksi verotuksen, joka kohdistuu yhä ihmistyöhön, vaikka teollisuustuotteen hinnasta palkan osuus on Suomessa enää Suomessa 14 prosenttia, kun se aiemmin oli 30-40 prosenttia. Joissakin tapauksissa palkkakustannusten osuus vain 2 prosenttia tai jopa vain 0.1 prosenttia hinnasta.

Samaan aikaan kun yhtiöt takovat yhä suurempia voittoja, yhteiskunta hyötyy tästä yhä vähemmän, koska verotulot kertyvät lähinnä ihmistyöstä. Automaatiolla yhtiöt kiertävät veroja laillisesti. Työssä olevien verotus ja sivukulut kiristyvät äärimmilleen. Pian ihmistyö on liian kallista kenenkään ostettavaksi.

Ojapelto totesi, että verotuksen painopiste olisi siirrettävä tuotannon jalostusarvon tai myyntikatteen verottamiseen. Näin tuotannon kasvun tuottama lisäarvo ei valuisi kansainvälisten sijoittajien laareihin, vaan hyödyttäisi myös suomalaista yhteiskuntaa.

Seminaarissa vallitsikin yllättävän suuri yksimielisyys siitä, että ihmistyön verotus on liian ankaraa. Mm. veroministeriön ylijohtaja Hetemäki näki tämän pahaksi ongelmaksi. Samoilla linjoilla oli tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Martti Tiuri.

Ojapellon mukaan kaikkien pitäisi jo vihdoin uskaltaa tunnustaa, että teollisuus- ja palvelutuotannossa ei kaikille riitä enää perinteistä palkkatyötä. Pitäisi kiireesti lähteä kehittelemään kansalaispalkkajärjestelmää, ihmistyön verotuksen keventämistä ja työajan lyhentämistä.

Seminaarin vieraileva puhuja, Rooman klubin tutkija Patrick Liedtke puolestaan esitti ihmistyön kolmikerroksien mallin. Kakun pohjimmaisen kerroksen muodostaisi valtion tarjoama 20 viikkotunnin työ, joka mahdollistaisi minimitoimeentulon. Työttömyyskorvauksia ei maksettaisi enää joutenolosta, vaan palkkana tästä työpanoksesta. Lisäansioihin rohkaistaisiin.

Toisena kerroksena olisi normaali palkkatyö tai ammatinharjoitus. Kolmantena kerroksena olisi kotityö ja vapaaehtoinen palvelutyö, Rifkinin kolmannen sektorin mallin mukaan.

(Ilmestynyt Aamulehdessä 5.3.1998).

Last updated: 12/10/2016