Mitä minä ajattelin

Maid mun jurddašin

Sonja Tanhua, Giellagaksen tohtorikoulutettava

Pohjoissaameksi

Tutkin kolttasaamelaisia aktiivisina kansalaisyhteiskunnan jäseninä 1970-luvulla, ja väitöskirjatyön tekeminen on herättänyt ristiriitaisia tunteita.

Osa minusta haluaa pitää kiinni länsimaisesta ajattelutavasta, jonka mukaan jokaisella on oikeus tutkia mitä haluaa. Toinen osa minusta kyseenalaistaa kaiken tämän ja ahdistuu aiempien tutkijoiden luomasta taakasta, joka liittyy kolttasaamelaisia koskevaan tutkimukseen.

Se puoli myös pohtii jatkuvasti ”Mitä he hyötyvät tästä, kenelle pitäisi vielä kertoa, kenen siunauksen tarvitsen tälle työlle?” ja ”Miten perustelen tämän työni heille?”

Alkuperäiskansatutkimus peräänkuuluttaa tiedon palauttamista, yhteisöjen osallistumista tutkimukseen sekä yhteisöjen oikeutta päättää itse siitä, mitä tutkitaan ja mikä on heille hyödyllistä.

Olen pyrkinyt ottamaan kaksi ensimmäistä kohtaa huomioon, sillä ne ovat helpoimmin toteutettavissa omassa työssäni ainakin siinä muodossa kuin olen ajatellut. Olen käynyt kertomassa työstäni paikan päällä, olen ollut yhteydessä kyläkokoukseen, luottamusmieheen sekä paikallisiin järjestöihin.

Olen puhunut asiasta medialle ja pyrkinyt vastaamaan avoimesti niihin kysymyksiin, joita ihmisillä on herännyt. Hieman myöhemmässä vaiheessa aion tehdä haastatteluja, jolloin yhteisön jäsenet pääsevät omilla tiedoillaan osallistumaan tutkimuksen tekoon ja rakentamiseen.

Joku voi olla sitä mieltä, ettei tämä ole riittävästi tehty; ettei tieto aidosti palaudu yhteisölle eikä tutkimus ota huomioon yhteisön tarpeita. Ymmärrän kritiikin, ja olen myös osittain samaa mieltä.

Naiivisti haluan kuitenkin uskoa, että omalla pienellä panoksellani yhteisön historian ja vaikuttamisen tutkimiseen voidaan saada jotain aikaan.

Ehkä tämä innostaa kolttasaamelaisia nuoria oman historiansa pariin kehittämään parempia tapoja tutkia ja tuoda esille sotien jälkeistä historiaa sekä sukujen historiaa.

Tämän kansan joutsenlaulun hetkeä on usein ennustettu, mutta kolttasaamelaiset ovat osoittaneet elinvoimaisuutensa haasteista huolimatta.

Tätä kirjoittaessani katselen omaa helmikirjontyötäni. Se on vasta harjoittelua, ja melkoisen ruma sellainen. Haaveilen kuitenkin, että jonain päivänä osaan niitäkin tehdä ja kykenen vastaamaan kysymyksiin koltansaameksi ihmisten kysyessä, että mistä tutkimuksessani oikein on kyse.

Nyt voin vain sanoa späʹsseb ja jatkaa tutkimista, toivoen viisastuvani vuosien myötä tässäkin asiassa.

**********************************************

Maid mun jurddašin

Sonja Tanhua, Giellagaksen tohtorikoulutettava

Makkár áššiid lean jurddašan mu nákkosgirjedutkamuša áigge? Lean fuobmán, ahte eamiálbmotdutkamuš ja ”virggálaš” oarjemáilmmi dutkanárbevierru leat dávjá hui iešguđet láganat.  Mo mun sáhtášin gávdnat dássedeattu daid gaskkas? Leago dat oppa vejolaš? Hálidivččen goittotge, ahte mu dutkamuš movttiidahtášii nuorra nuortalaččaid dutkat iežaset historjjá. Dál mun sáhtán dušše dadjat späʹsseb, joatkit dutkamuša ja sávvat, ahte ain šattan viisáseabbon.

 

 

Last updated: 1.6.2016

Add new comment