Aarteita ajatusten valtakunnasta

Olen maaninen kirjojen lukija. Tyypillisesti luen useita kirjoja yhtä aikaa, ja usein ne täydentävät toisiaan niin, että kukin niistä tuo jonkin uuden näkökulman asiaan. Viime ajat olen lukenut samanaikaisesti kolmea kirjaa, jotka kaikki tarkastelevat suomalaisuutta ja eurooppalaisuutta, erityisesti arvoja, keskiluokan ahdinkoa ja yhteiskuntien polarisaatiota. Puhun tässä lyhyesti kahdesta niistä. Kolmannen kirjan – brittiläisen David Goodhartin Brexitiä hienosti valaisevan The Road to Somewhere (2017) – sen sijaan jätän nyt pois, mutta palaan siihen varmasti myöhemmin!

Ensiksi sosiaalipsykologian emeritusprofessori Klaus Helkaman hieno kirja suomalaisten arvoista ja niiden muutoksista 1970-luvun puolivälistä 2000-luvulle (Suomalaisten arvot, 2015). Helkama on työtovereineen tutkinut arvoja pienessä Pyhtään kunnassa etelärannikolla, ja hän on myös osallistunut vertaileviin eurooppalaisiin arvotutkimuksiin. Pyhtään pitkittäistutkimuksen perusteella suomalaiset omaksuivat eurooppalaisittain hyvin varhain ns. post-materiaaliset ja universaalit arvot, joilla tarkoitetaan muun muassa luontoarvoja, maailmanrauhaa ja tasa-arvoa. Näiden arvojen edustajat kannattavat inhimillisempää yhteiskuntaa, suvaitsevaisuutta ja kaikkien ihmisten hyvinvointia.

Toisaalta suomalaisten moraalinen universumi näyttäisi kaventuneen 1980-luvun jälkeen. 1990-luvun alun lama heikensi merkittävästi pyhtääläisten tukea universaalille tasa-arvolle ja sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle, mikä näkyi mm. penseämpänä suhtautumisena kehitysyhteistyöhön. Helkaman mukaan suomalaisilla on Pohjoismaiden suppein moraalinen universumi, vaikkakin maailmanlaajuisesti Suomi on silti kärkipäätä. Olisi mielenkiintoista tietää miten 10 vuoden taantuma (2007-2016) on vaikuttanut pyhtääläisten arvoihin – ovatko ne kaventaneet kansalaisten moraalista universumia?

Toinen silmiinpistävä löydös Helkaman kirjassa on vahva yhteys tasa-arvon, luottamuksen ja taloudellisen menestyksen välillä. Lyhyesti sanottuna: yhteiskunnallinen tasa-arvo synnyttää luottamusta toisiin ihmisiin, mikä puolestaan on vahvasti sidoksissa taloudelliseen kilpailukykyyn! Tämä löydös yllätti Helkaman, samoin kuin hänen tutkimuksensa rahoittajan Sitran, joka uusliberalistisen ajattelutavan mukaisesti oletti kilpailukyvyn olevan yhteydessä meritokraattiseen poikkeuslahjakkaiden, kunnianhimoisten ja kilpailuhenkeä uhkuvien kykyihmisten esiin nostamiseen. Tasa-arvo synnyttää luottamusta, mikä on eduksi innovatiivisuudelle. Kilpailu synnyttää sen vastakohtana epäluuloa ja yhteistyökyvyttömyyttä. Lohdullista kyllä, ihmisten välinen luottamus on Suomessa säilynyt jo kauan samalla korkealla tasolla. Tämä näkyy mm. suomalaisten poikkeuksellisen aktiivisena osallistumisena yhdistystoimintaan.

Helkaman arvotutkimuksiin viittaa myös mielestäni Suomen tämän hetken merkittävin yhteiskunta-ajattelija, historioitsija Juha Siltala. Siinä missä Helkama avartaa havaintojaan omien ja kollegoidensa arvotutkimuksista lähtien, liikkuu Siltala puolestaan monilla eri tasoilla yhtä aikaa, välillä uuvuttavastikin mutta aina oivaltavasti. Hänen kirjansa Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017) on vaikuttava synteesi historiallista, sosiaalitieteellistä, taloustieteellistä, psykologista ja lääketieteellistä tutkimusta. Siltala määrittelee keskiluokan omalla työllään eläväksi, työteliäisyyttä, kunnollisuutta, koulutusta ja osaamista korostavaksi ja julkista sektoria tukevaksi ryhmäksi, johon tällä hetkellä kuuluu n. 45 prosenttia suomalaisista – lähes puolet siis. 

Siltalan keskeinen teesi on, että laaja ja riittävän vahva keskiluokka ylläpitää yhteiskunnan vakautta, demokratiaa ja kansalaisten keskinäistä luottamusta. Jos taas keskiluokka kutistuu, heikentyy ja menettää kokonaan tunteen ontologisesta turvallisuudesta, se voi johtaa radikalisoitumiseen ja tuen siirtämiseen autoritaariselle hallitukselle, joka pitää alaluokan – mukaan lukien enemmistö siirtolaisista – kurissa ja nuhteessa. Merkkejä tästä on ympäri Eurooppaa.

Siltala arvostelee vallanpitäjien tapaa mitätöidä kansalaisten saavutuksia ja heidän kykyään toimia luovasti ja innovatiivisesti. ”Tarvitaan liiketoiminnalle parempi ympäristö” on ollut monen bisnesvaikuttajan ja heidän eturyhmänsä uhkaava viesti ”kunnottomalle” kansalle, joka kehtaa vaatia kelvollista toimeentuloa ja säädyllistä kohtelua. Kilpailukykypropagandan ja kriisitietoisuuden levittämisellä pyritään Siltalan mukaan luomaan otollista maaperää sellaiselle yhteiskunnalle, jossa ihmiset saadaan kannattamaan omista eduistaan tinkimistä ja itsensä uhraamisen eetosta tehokkuuden ja kilpailun nimissä.

Välillä Siltala kiteyttää teesinsä herkullisesti, kuten tässä: ”Ellei mitään tehdä, Dubai häämöttää länsimaidenkin tulevaisuudenkuvana: maailman omistava luokka seitsemän tähden hotelleissaan, työstä vapaat sheikit, rahanpesun ja asekaupan virrat, katettu kulutusparatiisi ja kapinoimattomat paariatyöläiset häätöuhkineen” (s. 92). Dystopia? Ehkä, mutta jos uskoo Siltalan ja monen muun tutkijan mielestäni varsin vakuuttavaan teesiin, jonka mukaan keskiluokan asema on 1970-luvulta (USA) tai 1990-luvun alusta (Suomi ja monet muut Euroopan maat) heikentynyt, voi dystopia hyvinkin toteutua – ellei mitään tehdä.

Palaan lopuksi kirjarakkauteeni. Nämä kaksi kirjaa, samoin kuin lukemattomat muut kirjat elämäni varrelta, ovat antaneet tietoa ja oivalluksia ja tuoneet sytykkeitä omalle ajattelulleni. Inspiroivan kirjan lukeminen yllyttää keskustelemaan ja vaihtamaan ajatuksia muiden kanssa, mukaan lukien omat opiskelijat. Hyvät kirjat vievät lukijan ajatusten valtakuntaan, sinne mitä David Hume ja muut suurenmoiset valistusajattelijat kutsuivat nimellä ”republic of letters”. Tässä valtakunnassa on aikaa miettiä, pohtia, väitellä ja ihmetellä. Siispä kiitos hyville kirjoille ja niiden kirjoittajille!

 

Petteri Pietikäinen

Kirjoittaja on Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori

Last updated: 13.6.2017

Add new comment