Kylmiä kesiä ja hallavuosia

Tavallista kylmempi ja hitaasti edennyt kevät aiheutti tänä vuonna monenlaisia ongelmia etenkin maanviljelijöille, kun toukotöiden aloitus siirtyi tavallista myöhemmäksi. Muille suomalaisille kylmä ilma ja räntäsateet tarkoittivat lähinnä huonoja ulkoilukelejä ja puutarhakauden myöhästymistä. Toisin oli 150 vuotta sitten, keväällä 1867, kun kylmä kevät aiheutti väestökatastrofin, joka hakee vertaistaan Suomen ja koko Euroopan historiassa. Tässä kirjoituksessa käsittelen nälkävuosia etenkin nykyisen Pyhännän kunnan alueen näkökulmasta. Pyhäntä oli tuolloin osa laajempaa Piippolan kuntaa ja seurakuntaa.

Yksi pahimmin nälkävuosista kärsineistä alueista Suomessa olivat Siikajoen latvaseudut, nykyisen Siikalatvan ja Pyhännän kunnan alueella. Tällä alueella viljelykset olivat joka vuosi alttiina hallalle, mutta 1860-luvun kaltaista tuhoa ei ollut sielläkään koettu sitten 1600-luvun lopun kuolonvuosien. Vaikeudet alkoivat vähitellen. Muutamia huonoja vuosia koettiin jo 1850-luvulla, mutta pääosin sadot olivat vielä keskimääräisen hyviä. Paikallisia katoja koettiin vuonna 1861 ja 1862. Viljasadot eivät juuri parantuneet myöskään vuosina 1863–64, vaan jokaisessa Siikajokilaakson kylässä saatiin keskimääräistä heikompia satoja.

Vielä tässä vaiheessa ongelmat eivät olleet ylitsepääsemättömiä, sillä kruunun avustuksia oli hyvin tarjolla, mutta monen peräkkäisen huonon vuoden taloudellisen vaikutukset alkoivat vähitellen näkyä. Keväällä 1865 oltiin jo siinä tilanteessa, että Piippolan seurakunnan köyhäinkassa tyhjeni kokonaan ”suuren ahtauden” eikä pitäjän talollisillakaan ollut enää varoja velkojen tai verojen maksuun.

Aikalaiskirjoitusten perusteella hätä ei silti ollut vielä kovin suuri kesällä 1865, taloudellisesta ahtaudesta huolimatta. Paljon pahemmaksi tilanne muuttui saman vuoden syksyllä, kun elokuun lopulla iskenyt halla tuhosi käytännössä kaiken sadon, niin ohran rukiin kuin perunankin. Hallasyksyä seurannut nälänhätä keväällä 1866 noudatteli edellisiltä vuosisadoilta tuttua kaavaa. Kun ruoka loppui, lähtivät ihmiset etsimään sitä naapuritaloista, naapurikylistä ja lopulta naapuripitäjistä. Joukoittain kerjäläisiä alkoi liikkua pitkin maanteitä talosta taloon ja kulkutaudit levisivät heidän mukanaan. Keväällä 1866 liikkeelle lähteneet tautiepidemiat saivat aikaan suurta tuhoa Siikajokilaaksossa. Tämä oli kuitenkin vasta alkua.

Elämä näytti kääntyvän paremmaksi, kun vuoden 1866 sato onnistui kohtalaisen hyvin. Piippolan pitäjässä rukiin ja perunan sato jäi keskinkertaista huonommaksi, mutta ohraa saatiin suunnilleen saman verran kuin normaalivuosina. Heinästä sen sijaan oli puutetta koko Oulun läänissä. Talous oli kaikilla ahtaalla, mutta niukkuudesta huolimatta talvesta 1866–1867 selvittiin edellistä paremmin. Tulevaisuuden ratkaisi seuraavan kesän sato.

Talvella lunta ja pakkasta oli runsaasti, mutta kevät 1867 näytti alkavan normaaliin tapaan. Sitten toukokuun puoliväissä iski ankara takatalvi: lunta satoi kuin keskitalvella ja pian metsissä oli metriset hanget. Kevään tulo viivästyi niin, että Siikajoki alkoi vapautua jäästä vasta kesäkuun ensimmäisinä päivinä ja viimeiset lumikinokset sulivat juhannuksen aikoihin. Kylvöt voitiin aloittaa vasta kaksi viikkoa ennen juhannusta, ja ne jatkuivat jopa viikon pari sen jälkeen. Kesän viivästymisen vuoksi karjaa kuoli nälkään joukoittain, kun niitä jouduttiin pitämään navetoissa olemattomalla ruokinnalla. Karjan ruuaksi ei ollut juuri muuta kuin puiden oksia ja kuoria sekä vanhoja olkikattoja.

Alkukesä 1867 jatkui niin kylmänä, että puut olivat aivan lehdettömiä vielä juhannuksen alla. Sitten säätila muuttui täysin ja ilma muuttui suorastaan helteiseksi. Luonto vihertyi nopeasti ja lehdet kasvoivat lähes täyteen mittaansa keskikesän juhlaan mennessä. Mutta lämmintä kesti vain muutaman päivän ajan, minkä jälkeen ilma jälleen viileni. Tällaisen kesän jälkeen sadosta ei odotettu kovin suuria, ja viimeiset heikot toiveet katosivat elokuun 22. ja 23. päivien väliseen yöhallaan. Pahin kato koettiin Siikajokilaaksossa Kestilän ja Piippolan pitäjissä. Piippolassa kuntakokous arvio koko kunnassa saadun talteen vain 200 tynnyriä siemeneksi kelpaavaa viljaa, mikä oli murto-osa normaalista vuodentulosta. Rannikkoa kohti mentäessä tuhot olivat pienempiä, ja pahimmat tuhoalueet löytyivät jokilatvoilta. Kaikille oli selvää, että seuraavana talvena koettaisiin ennennäkemätön nälänhätä ja ilman kruunun apua kuolleiden määrä olisi valtava.

Oulun läänin viranomaiset heräsivät nälänhädän uhkaan kesän lopulla ja kuvernööri Alfthan kutsui koolle lääninkokouksen, johon osallistui edustajia jokaisesta kunnasta. Kokous pidettiin 10. syyskuuta 1867, jolloin hallan aiheuttamat tuhot olivat selvillä. Läänin viranomaiset saivat nyt suoraa tietoa paikallistason tilanteesta. Tuhoa ei voitu enää kokonaan torjua, mutta sitä yritettäisiin kaikin tavoin lieventää erilaisilla avustustoimilla. Tärkeässä roolissa kruunun avustusohjelmassa oli valistaminen ja kasvattaminen, jotta kansa oppisi säästäväisyyteen ja omatoimisuuteen eikä nojautuisi vain kruunun apuun. ”Kyllä keisari ruokkii”- ajatus oli juurtunut syvään kansan riveihin, sillä vielä syksyllä 1867 Siikajoen piirin nimismies valitti, etteivät alueen asukkaat olleet ryhtyneet minkäänlaisiin toimiin kadon lieventämiseksi. He vain odottivat valtiovallan apua kuten aiempinakin vuosina.

Ensimmäisinä toimenpiteinä alettiin kansaa valistaa erilaisten hätäruokien käyttöön. Erityisesti yritettiin markkinoida sieniruokia, mutta niitä kansa vierasti ja tyytyi mieluummin tuttuun petäjäleipään. Monessa kylässä syötiin oikeaa leipää joulukuulle asti, mutta vuoden 1868 alussa jouduttiin useimmissa paikoissa sekoittamaan mukaan hätäaineita. Piippolan pitäjässä niiden käyttöön oltiin edelleen vastentahtoisia ja seurakuntakokous joutui määräämään, että ”kunkin köyhän perheen on hankittava 9 leiviskää peuranjäkäliä ja 1 leiviskä islanninjäkälää jokaisen hengen kohdalla”. Kerätyt jäkälät piti näyttää köyhäinhoidolle, eikä määräyksen laiminlyöneelle perheelle myönnetty lainkaan köyhäinapua.

Kuntapäättäjät tekivät parhaansa hädän lievittämiseksi, mutta keinot olivat vähissä. Kunnat järjestivät valtion avustuksilla hätäaputyömaita, joissa ruoka-apua annettiin tehtyä työtä vastaan. Heikoimpia varten perustettiin köyhäin- ja sairashuoneita. Sekä hätäaputyömaista että sairaishuoneista kehittyi kuitenkin suoranaisia taudinpesiä ja kuolemanloukkoja, joissa ihmisiä kuoli joukoittain. Marraskuussa 1868 päätettiin Piippolassa ottaa käyttöön viimeisetkin kunnan hätäapukassan vilja- ja rahavarastot, jotta niillä pystyttäisiin ostamaan hieman lisäaikaa hädässä oleville. Varojen käyttöönotto ei kuitenkaan onnistunut noin vain, vaan lupaa jouduttiin pyytämään ylemmiltä viranomaisilta. Päättäjien epätoivoa kuvastaa se, että lupaa pyydettiin suoraan keisarilta, ”koska nykyinen hätä näyttää ylen suurelta ja pelättävää on, miten eteenpäin eletään ilman nälkään kuolematta”. Lautakunta esitti, että kassan varat koottaisiin takaisin vähitellen 20 vuoden aikana. Takaisinmaksu aloitettaisiin vasta viiden vuoden kuluttua.

Kevään aikana kruunulta saatiin lainaksi rahaa, jauhoja ja siemenviljaa, mutta tarpeeseen nähden määrät olivat mitättömän pieniä. Avusta huolimatta kuolleisuus kasvoi kasvamistaan, sillä kerjäläislaumojen mukana Siikajokilaaksoon levisi paha lavantautiepidemia. Sen tiedettiin tulleen Kuopion läänin puolelta Savontietä pitkin ensin Piippolaan ja edelleen muualle jokilaaksoon. Suurimmilleen kuolleisuus kohosi nykyisen Pyhännän alueella toukokuussa 1868. Suurin osa kuolleista menehtyi kuumetautiin, mutta joukossa oli paljon myös nälän aiheuttamaan turvotukseen eli pöhöön kuolleita. Suoranaiseen nälkään kuoli kirkonkirjojen mukaan vain yksi henkilö.

Parempaan suuntaan Piippolan seurakunnan asiat alkoivat kääntyä pikkuhiljaa vasta syksyllä 1868, kun kunnollinen sato saatiin monen vuoden jälkeen viimein kerättyä. Vaikka nälkä saatiin kuriin, olivat katovuosien monet seuraukset jäljellä.  Pelkästään nykyisen Pyhännän kunnan alueella eli tuolloisissa Tavastkengän ja Lamun maakirjakylissä kuoli vuosina 1866–1868 yhteensä 356 henkeä, joista suurin osa menehtyi vuosien 1866 ja 1868 aikana. Määrä oli valtava, kun otetaan huomioon, että vuonna 1865 näissä kylissä asui yhteensä vain 1327 henkeä. Suhteellisesti väestöstä kuoli kolmen vuoden aikana lähes 27 prosenttia. Kyläkohtaisesti suurin kato koettiin Ahokylässä ja Tavastkengällä, joissa kuolleisuus oli yli kaksi kertaa niin suuri kuin koko maassa keskimäärin. Hieman pienemmiksi luvut jäivät Viitamäellä, samoin Kamulassa ja Lamulla. Pyhännän kylässä kuolleisuus oli samaa luokkaa kuin koko maassa keskimäärin eli noin 8 prosenttia. Koko Suomessa nälkävuosina kuolleiden määrä nousi 150 000 henkeen.

Aikalaisille 1860-luvun nälkävuodet olivat ennen kokematon koettelemus. Inhimillisten kärsimysten lisäksi ne toivat mukanaan taloudelliset vaikeudet. Otettujen viljalainojen erääntyminen näkyi talojen pakkohuutokauppoina ja ulosottoina jo nälkävuosien aikana, mutta erityisesti vuosikymmenen lopulla ja 1870-luvun alussa, jolloin monia vanhoja kantatilojakin joutui yksityisten velkojien ja eri rahalaitosten haltuun.

Suuret nälkävuodet olivat monella tapaa vedenjakaja Suomen historiassa. Vaikka ne eivät yksin selitäkään vuosisadan loppupuolella tapahtuneita muutoksia, olivat ne osatekijänä monessa niistä. Nälkävuodet nopeuttivat omalta osaltaan rakennemuutosta maataloudessa, jonka painopiste alkoi siirtyä koko Suomessa viljan viljelystä karjatalouteen. Ihmisten liikkuvuus lisääntyi huonoina vuosina ja elantoa totuttiin etsimään entistä kauempaa kotikylästä, mikä loi pohjaa myös Amerikan siirtolaisuuden nousulle vuosisadan lopulla.

Kirjoitus on lyhennelmä Pyhännän historian I osassa ilmestyneestä kirjoituksesta.

Kuva: Nälkävuosien muistomerkki Piippolan vanhalla hautausmaalla paikalla, jonne haudattiin 500 nälkään ja tauteihin kuollutta seurakuntalaista vuosina 1866–1868. Kuvannut Matti Leiviskä.

 

Lähteet

Oulun Wiikko-Sanomia -sanomalehti

Piippolan kappelikunnan kokousten pöytäkirjat

Piippolan kunnallislautakunnan kokousten pöytäkirjat

Piippolan kuntakokousten pöytäkirjat

Piippolan köyhäinhoitolautakunnan kokousten pöytäkirjat

Piippolan pitäjänkokousten pöytäkirjat

Piippolan seurakunnan kokousten pöytäkirjat

Piippolan seurakunnan kuolleiden ja haudattujen luettelo

 

Kirjallisuus

Matti Leiviskä, Pyhännän historia I. Pyhännän kunta ja Siikalatvan seurakunta 2015.

Risto Vilmusenaho, Siikajokilaakson historia II 1860–1960. Siikajokilaakson kunnat ja seurakunnat 1984.

Pentti Virrankoski, Suomen historia: Toinen osa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001

 

Matti Leiviskä

Kirjoittaja on historian tohtorikoulutettava, joka on erikoistunut Pohjois-Suomen asutus-, väestö- ja nimistöhistoriaan sekä Pyhännän paikallishistoriaan.

Last updated: 31.7.2017

Add new comment