Suomessa tietäminenkin menee metsään

Kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut Juha Hurme kirjoittaa kirjassaan Niemi mielenkiintoisesti tietämisestä: ”Tietämisen kantasana on tie. Tie on sovelias reitti erämaassa, joka on tiedettävä, jotta sitä osaa kulkea”.

Nykysuomen etymologinen sanakirja vahvistaa Hurmeen esittämän tietämis-tulkinnan ”yleisimmäksi hyväksytyksi”. Tietäminen on merkinnyt ehkä myös jälkien muodostaman uran seuraamista. Kirjailija Veijo Meri viittasi samaan hänen kaunokirjallisessa sanakirjassaan Sanojen synty muutama vuosikymmen sitten.

Se, että suomessa tieto ja tietäminenkin palautuvat korpeen, näyttäisi puhuvan vankkumatonta kieltä suomalaisista metsäläiskansana. En ainakaan osaa nimetä toista eurooppalaista kieltä, jossa tietämisen kantasana olisi tie.  ”Tietäminen” tuntuu olevan vahvasti itämerensuomalaista alkuperää.

Entäpä jos tämä käsite on Suomen salainen voimavara, sillä se kätkee sisäänsä omaperäisen maailmankuvan?

Filosofisesti ja aatehistoriallisesti suomen ”tietämisen” tekee mielenkiintoiseksi etymologisen sanakirjan lisäys, että jälkien seuraamisen merkityksestä on voinut kehittyä myös yleisempi menettelytavan tuntemisen tai selon hankkimisen merkitys. Suomessa tietäminen näyttäisi tarkoittavan oikeaa metodia eli menettelytapaa saavuttaa jokin päämäärä. Näin metsäläiskansa-tulkinnan ohella päästään nousemaan paljon korkeampiin maailmankuvallisiin sfääreihin.

Ranskalaista 1600-luvulla elänyttä filosofi René Descartesia usein ”syytetään” siitä, että hän nosti tietoteorian keskeiselle sijalle länsimaisessa ajattelussa. Mielestä ja kielestä tuli maailman peilejä sen sijaan, että sanoja ja lauseita olisi tarkastelu ensisijaisesti viestinnän välineinä. Ajatuksena on, että mieli ideoineen heijastaa maailmaa ja kieli mahdollisimman läpinäkyvästi sitä kuvaa. Tietämistäkin alettiin ajatella olevan kopioimisena.

Olisiko suomen kieli tässä suhteessa kuitenkin poikkeus, joka taipui vain vaivoin ja muita kieliä myöhemmin teoreettisen ja staattisen tieto-käsityksen suuntaan?  Hyvä esimerkki tiedosta käytännön osaamisena on pyörällä ajaminen. Kun osaa ajaa pyörällä, niin tietää jotain, mutta tuskin kukaan on oppinut ajamaan pyörällä opaskirjan avulla. Voi vain kuvitella, miten monimutkaisia ohjeita olisi koottava, jotta pyörällä liikkeelle lähteminen, polkeminen ja tasapainon säilyttäminen vasta-alkajalle selviäisi. Tie pyörällä ajamisen tietoon, tai oikeammin taitoon, kulkee oppimisen ja erehdyksen reittiä.  

Moderni anglosaksinen filosofia on pyrkinyt käsitteellistämään tieto-käsitysten eron puhumalla toisaalta väitelausein muodossa esitettävästä propositionaalisesta tai teoreettisesta tiedosta ja toisaalta tiedosta, kuinka tehdä jotain, tai lyhyemmin tietotaidosta.

Cambridgessa vaikuttanut englantilainen filosofi Gilbert Ryle on eräs harvoista, joka asetti tietotaidon etusijalle. Eräs hänen esimerkkinsä on kielen käyttö. Kieltä äidinkielenään puhuvat tietävät kielen merkitykset ja säännöt käytännössään aivan kuin pienen kylän asukas kylänsä tiet. Kielen käyttäjä ei välttämättä tiedä kieliopista ja teoriasta kuitenkaan tuon taivaallista, eikä kyläläinen ehkä osaa piirtää selvää karttaa kylänsä kaduista.

Teknologia on myös hyvä esimerkki toiminnasta, jossa tietäminen tuntuu toteuttavan sen alkuperäistä merkitystä. Teknologiassa tavoitteena on päästä johonkin päämäärään eli luoda jotain, joka toimii ja toissijaisesti teoria siitä, miksi jokin toimii. Usein ajatellaan, että tiede edeltää teknologista innovaatiota, mutta asia voi olla myös päinvastoin. Käytäntö tai tekninen kyky tehdä voi edeltää teoreettista tietoa, ja siis myös teoreettisissa tieteissä.

Jos tavoitteemme olisikin mahdollisimman tarkka maailman kuvaus, representaatio, edeltää sitä aina välttämättä käytäntö ja menetelmät, jotka mahdollistavat kuvauksen. Jos haluamme tehdä kirjan siitä, kuinka pyörällä ajetaan, on ensin osattava ajaa pyörällä. Tai jos haluamme piirtää kartan erämaan reitistä, jonkun on osattava kulkea reitti tai tiedettävä vähintään, mitä reitin kulkeminen käytännössä merkitsee. Muuten kartasta tulisi hyödytön.

Olisi liioiteltua sanoa, että ”tietäminen” tien kulkemisen ja reitin osaamisen alkuperäisissä merkityksissä on antanut luonnollisen kasvualustan vaikkapa teknologiselle innovoinnille Suomessa. Tämä on silti kutkuttava ajatus. Suomi ei olisi kielensä puolesta vain kokemusperäisten samoilijoiden, vaan myös teknologian ja muun osaamisen maa. Eikä tämä olisi merkkinä takapajuisuudesta Euroopan suuriin kulttuurikansoihin nähden, vaan hedelmällinen maailmankuvallinen aihio käytännöllisine ja filosofisine seurauksineen.

Jouni-Matti Kuukkanen

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 23.1.2018

Last updated: 20.2.2018

Add new comment