Piristystä päivään: Kahvin salakuljetus Torniossa ja länsirajalla 1920-luvulla

Digitaaliset ihmistieteet 2018

Historiaa arktisella asenteella -blogin valloittavat keväällä 2018 Digitaaliset ihmistieteet -kurssin opiskelijat. Blogisarja on syntynyt Some- ja verkkotutkimuksen työpajassa.

Pekka Rihko

 

Portti länteen

Salakuljetus länsirajan yli on ollut ilmiönä olemassa niin kauan kuin Suomea ja Ruotsia on erottanut rajaviiva. Rajaseudun asukkaille Tornionjoen ylittäminen oli helppoa myös niinä aikoina, jolloin Ruotsin ja Venäjän välillä rajaa valvottiin tarkasti. Itsenäisen Suomen aikana ihmisten ja tavaran liikkuminen on tietoisesti pidetty helppona. Laillisen kaupan lisäksi aikojen halki on harjoitettu myös salakuljetusta.

1920-luvun Tornio oli toipumassa kriisistä: ensimmäinen maailmansota oli tehnyt pohjoisesta rajakaupungista merkittävän kauppapaikan piiritetyn Venäjän ja pohjoismaiden välillä. Sodanajan maahantuontikaupungista ja jääkärien etappipaikasta Tornio palautui vähitellen tavalliseksi reilun kahdentuhannen asukkaan rajakaupungiksi. Meri- ja rautatieyhteydet pitivät kuitenkin huolen, että Lappikin pysyi osana maailmanmarkkinoita.

Ensimmäisen maailmansodan aikana ja pian sen jälkeen salakuljetus oli raja-alueella arkipäivää. Rajaseudun asukkaille joppaus eli salakuljetus länsirajan yli oli tuttu käsite, eikä sitä pidetty erityisen tuomittavana.  Rajan yli salakuljetettavista siirtomaatuotteista yksi on yli muiden – raakakahvi.

Kahvi – joppauksen kulmakivi

Kahvia jäi tullin haaviin vähintään satoja kiloja vuodessa. Paahtamattomat kahvinpavut säilyivät hyvin. Ne voitiin jauhaa ja paahtaa kotioloissa, ja sekaan pystyi helposti lisäämään jatkeaineita tai korviketta. 1920-luvun lopussa suomalaiset käyttivät kahvia jo keskimäärin viitisen kiloa vuodessa. Kahvin kerta-annokset olivat kuitenkin nykyistä pienempiä, ja kahvinporoja käytettiin yleensä useamman kerran ennen poisheittoa.

Tornion tullissa vuosittain takavarikoidun kahvin määrä:
1920: 4749 kg
1921: 4337 kg
1922: 3382 kg
1923: 2433 kg
1924: 1038 kg
1925: 1240 kg
1926: 720 kg
1927: 721 kg
1928: 194 kg
1929: 928 kg

Sodanjälkeisen elintarvikepulan aikana kahvin hankinta laillisin keinoin oli yksinkertaisesti hankalaa Suomessa. Ruotsi ei ollut kärsinyt sodasta, ja niinpä myös kahvin kaltaisten ylellisyystuotteiden saatavuus ja hinta houkuttelivat rajan tuolle puolelle. 1920-luvun mittaan takavarikkomäärät vähenivät huomattavasti. Suoraa selitystä vuoden 1928 takavarikko-romahdukselle en omassa tutkimuksessani pystynyt löytämään, mutta ehkä arkistojen kätköistä paljastuu vastaus tähänkin. Ehkäpä joppareilla oli tuolloin vain poikkeuksellisen hyvä vuosi – tai uusi reitti tullimiesten haavin läpi.

Kahvia haettiin Ruotsista luonnollisesti sen halvemman hinnan vuoksi. Vuonna 1925 tullin johtava esimies, tullinhoitaja Rob Rynö totesi kahvin olevan Haaparannassa 5 markkaa halvempaa kuin Torniossa. Kahvin kilohinnaksi tulli hinnoitteli tuolloin 25 markkaa. Suomen virallisen rahanarvokertoimen ja elinarvoindeksin mukaan yksi markka 1920-luvulla vastasi n. 0,3 vuoden 2012 euroa.

Vuonna 1928 tullinhoitaja Rynö spekuloi salakuljetuksen olevan paljon laajempaa ja määrällisesti suurempaa kuin mitä tullin haaviin jää:

"Suurimpana salakuljetustavarana on täällä aina ollut kahvi, vaan näyttää nyt tämä salakuljetus huomattavasti vähenevän. Vuonna 1928 takavarikoitiin sitä ainoastaan 194 kiloa. Samana aikana tullaattiin sitä 50327 kiloa, kun taas edellisenä vuonna tullattiin ainoastaan 10626 kiloa. Kun tätä tavaraa vietiin tämän tullikamarin kautta transito Haaparannalle 201230 kiloa (vastaten 226441 kiloa edellisenä vuotena), niin on selvää että ainakin Suomen puoleinen rajaseutuväestö on noutanut kotitarpeensa Ruotsin puolelta."

Rynö kommentoi Haaparannalle viedyn kahvin määrää siksi, että suurin osa Pohjois-Ruotsin käyttämästä kahvista tuotiin itseasiassa maihin Suomen kautta. Satama- ja rahtimaksut olivat täällä huomattavasti halvempia kuin Ruotsissa.

Rikos ja rangaistus

Kahvin salakuljetuksesta annetut sakot vaihtelivat tavallisesti sadasta kuuteensataan markkaan, mutta ainakin takavarikkopäiväkirjojen perusteella salakuljetetun tavaran määrä ei aina ollut suhteessa sakon suuruuteen. Kuukausiansioon sidottu päiväsakkojärjestelmä tuli käyttöön vuonna 1921, mutta annettujen päiväsakkojen määrät vaihtelevat huomattavasti tapauskohtaisesti. Lisäksi kaikissa tapauksissa tullijuttuihin ei ole merkitty annettuja päiväsakkoja, vaan suoraan sakotettu rahasumma.

Esimerkiksi vuonna 1924 eräs 210 kiloa kahvia rajan yli salakuljettanut joppari sai rikoksestaan 560 markan sakon, kun taas kaksi 180 kilon lastin salakuljettaneet miestä joutuivat molemmat maksamaan rikoksestaan valtiolle 700 markkaa.

Aikalaisperustetta sakkojen suuruusvaihteluille tai myöntöperusteille on vaikea löytää, koska 1920-luvun Tornion tullirikoksia koskevat asiakirjat ovat takavarikkopöytäkirjoja lukuunottamatta tuhoutuneet, samoin tullivartiopäiväkirjat. Päätellä kuitenkin voi, että sakkojen tarkoituksena oli luultavasti rikoksesta rankaisun lisäksi ehkäistä salakuljetustoiminnan järjestäytymistä ja pyrkiä estämään suurempien salakuljetusryhmien syntymistä.

Näin selittyisi se, miksi raja-alueen ulkopuolella asuneita, todennäköisesti myyntitarkoitukseen salakuljetusta harjoittaneita rokotettiin suuremmilla sakoilla kuin paikallisia joppareita. Vuonna 1921 ”vähintään 100 kg” kahvia tullikavaltanut tilaton mies sai sakkoa huomattavat 30 päiväsakkoa, mikä tarkoitti rahassa 1200 markkaa. Vuosikymmenen suurin salakuljetussakko, 1800 markkaa, annettiin vuonna 1926 rovaniemiläiselle kulkukauppiaalle joka tuomittiin 1640 kahvikilon salakuljetuksesta. Sakko oli kuitenkin suhteellisen mitätön verrattuna rovaniemeläisen korvaussummaan, sillä kauppias määrättin maksamaan 25 200 markkaa korvauksena tullaamattomasta kahvista. Kauppias pystyi maksamaan sakkonsa, mutta tullin korvausvaatimus raukesi 29.7.1929, kun hänelle myönnettiin köyhyystodistus.

Tyypillisessä, hieman suuremmassa kahvinjoppausoperaatiossa Tornionjoen yli tuotiin maahan 2–4 70–90 kilogramman kahvisäkkiä veneellä tai jään yli hevosvaljakolla. Pienemmät tekijät taas nostivat selkäänsä parinkymmenen kilon kahvisäkit ja kulkivat suksin. Ilmeisesti Suomen puolella oli myös erillinen jakeluverkosto salakuljetetulle tavaralle, sillä tullimiehet löysivät – usein ilmiantojen avulla – maastosta tavarakätköjä, jotka takavarikoitiin valtion omaisuudeksi.

”Tuntemattomalle henkilölle” kuuluneita tavaroita kuulutettiin julkisesti ja myytiin tullin huutokaupassa. Takavarikkopäiväkirjat kertovat myös pakotapauksista, joissa tuntematon salakuljettaja oli jättänyt lastinsa taakseen ja karannut paikalta. Varsinaiset sakot olivat sangen pieni osa kiinnijäämisen kustannuksista. Esimerkiksi vuonna 1927 yhden 58 kilogramman painoisen kahvisäkin arvoksi tulli määritteli 1450 markkaa, jonka lisäksi valtiolle takavarikoitiin myös rikoksessa apuvälineenä käytetty 4500 markan arvoinen hevonen. Varsinaista sakkoa kyseinen joppari sai 10 päiväsakkoa, 200 markkaa.

Tulli ei napannut ainoastaan rysän päältä kiinni jääviä salakuljettajia. Jo aiemmin mainitut jopparit tuomittiin korvaamaan myös ne kahvit, joita ei saatu takavarikoitua. Paikallisen tilattoman tapauksessa 1700 markan arvosta, Rovaniemeläisen kulkukauppiaan tapauksessa jopa 25200 markan arvosta. Kulkukauppias tuomittiin vuosien ajan jatkuneesta salakuljetuksesta. Tällaiset suuremmat tapaukset päätyivät yleensä käsiteltäviksi Vaasan hovioikeuteen. Hovioikeus joutui ajoittain toteamaan todisteiden olevan riittämättömiä tuomion antamiseen. Yleisesti ottaen oikeuskäytäntönä näytti olleen se, että Tornion raastuvanoikeudessa saatiin tuomioita, mutta Vaasan hovioikeudessa julistettiin toisinaan syyttömäksikin.

Miten salakuljetusta tutkitaan

Salakuljetuksen tutkiminen on haasteellista, koska lähteet kertovat ainoastaan viranomaisnäkökulman. Kiinni jäämäämättömän salakuljetuksen määrää voi vaan arvailla. Suomessa viranomaisten dokumentit ovat yleensä selkeästi luettavia ja huolella tehtyjä, muutta niidenkin lukemisessa pitää olla skeptinen – korruptiota ja inhimillisiä virheitä on ollut aina ja kaikkialla, eikä menneisyyden Suomi ole varmaankaan mikään poikkeus.

Varsinainen käytännön työ tutkijalla on takavarikkopöytäkirjojen ja tulliraporttien lukemisessa, katalogoimisessa ja tilastojen ja taulukoiden tekemisessä. Excel on tässäkin tutkijan paras ystävä. Käyttämäni aineiston olen löytänyt pääosin Kansallisarkiston Oulun toimipisteestä, jossa säilötään Tornion tullin (ja monen muun viranomaislähteen) vanhoja asiakirjoja. Arkistolähteet ovat siitä mukavia, että ne ovat ammattilaisten järjestämiä ja säilömiä. Kirjat ovat hyvässä järjestyksessä ja materiaalia riittää.

Tilastolliselle faktapohjalle tulee hakea kontekstia ja tulkintoja muista historiateoksista ja – mikäli mahdollista – salakuljetukseen jollain tasolla osallistuneiden ihmisten kertomuksista. Varsinkin salakuljetukseen liittyy omanlaistaan rosvoromantiikkaa. Tarinat talviöisistä joppausreissuista ovat kiehtovaa luettavaa, ja varmasti asiaan kuuluva jännitys on taloudellisen hyödyn lisäksi yksi syy, miksi joppausta harrastetaan.

Takavarikkopäiväkirja vuodelta 1921. 5 kilon tullaamaton kahvilasti tuotti 400 markan sakot.

Kirjallisuutta:

Väinö Kataja (1912): Ruotsin rajalta: Tullikavalluskuvaus Tornion joen varrelta.
Matti Kosonen ja Juha Pohjonen (1994): Isänmaan portinvartijat: Suomen rajojen vartiointi 1918–1994.
Tommi Laukkanen ja Jari Kurkinen (2008): Lapin Tullimiehet 1908–2008.
Kaija Peura ja Paavo Peura (2001): Joppareita, tullihurttia ja rajakyyliä.
Janne Pölkky (2003): Länsirajan tullimies: tullihurtan kertomuksia joppausajoilta.
Antti Vehkaperä (1996): Jopparin jenkka: Salakuljetuskertomuksia Ruotsin vastaiselta läntiseltä maarajalta Tornionjokilaaksossa toisen maailmansodan jälkeen.

Pääkuva:

Visitors having a cup of coffee in a Sami hut. Eino Mäkinen, undated. The Finnish Museum of Photography.

Last updated: 17.4.2018

Add new comment