Leijona ja lippu hiphop-festareilla

Mennyt kesä oli minulle kiireinen festarikesä. Kävin peräti kahdella musiikkifestivaalilla. Toinen oli Bättre Folk Hailuodossa ja toinen Blockfest Tampereella.

Edellisestä kerrasta olikin kulunut jo aikaa. Se oli Posion juhannusjuhlat joskus 1980-luvulla, ja olin siellä sallalaisten kavereideni kanssa.

Posion juhlat juhlittiin rankemman kautta: maastojuoksukilpailuissa. Muistan, kuinka pururadalle kaatuneiden humalaisten yli piti hyppiä maitohappojen jyllätessä reisissä, ja radan vierestä ja teltoista kuului koskenkorvanhuuruisia kannustushuutoja. Muistan myös sen, että näin ilmiöksi nousseen englantilaisen, The Sun -lehden kolmossivulla poseeranneen, povikuningatar Samantha Foxin. Aidat kaatuivat yleisön kuumentuessa.

Ikimuistoista, mutta asiat muuttuvat.

Myös tämän kesän molemmat festivaalit olivat mieleenpainuvia, vaikkakin eri tavoin. Bättre Folkin luonnonkaunis miljöö on ainutlaatuinen. Se on myös mielenkiintoinen ja inspiroiva yhdistelmä musiikkia ja kirjallisuutta. Jälkimmäisessä tuntuisi tosin olevan vielä elävöittämisen varaa esimerkiksi haastatteluiden avulla.

Olen todennäköisesti lähempänä Bättre Folkin kuin Blockfestin kohderyhmää. Eron voisi näkökulmastani kiteyttää seuraavasti: Bättre Folkissa voin kuvitella törmääväni kulttuuriantropologiin tai kirjallisuudentutkijaan, kun Blockfestissä tuntui arkipäivän antropologilta.

Havaintoni tästä pääasiassa nuorten musiikkitapahtumasta ovat voittopuolisesti myönteiset. Tämän päivän nuoret käyttäytyvät monin tavoin fiksummin kuin ikäveljensä ja -siskonsa vuosikymmeniä sitten. Minkäänlaisia nujakoita tai tappeluita ei näkynyt, vaikka paikalla oli tuhansia ihmisiä. Silmääni ei myöskään sattunut armotonta kännäämistä.

Tapahtumassa soitetun rap-musiikin sanat loivat mielenkiintoisen ristiriidan. Lauluissa kerrotaan huumeiden käyttämisestä, väkivallasta, aseista, poliisiväkivallasta, jengeistä, itsemurhista sekä stereotyyppisesti kovista miehistä ja kauniista petollisista naisista. Bob Dylanin Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeisessä maailmassa myös rap-lyriikassa ja sen merkityksissä riittää pohdittavaa kirjallisuudentutkijoille.

Hyvin käyttäytyvä yleisö kuunteli innostuneesti paheiden ylistystä ja elintavan kuvausta, joka näyttäisi olevan valovuosien päässä heidän arkipäivästään. Mutta ehkä kyse ei ole kuitenkaan sen kummemmasta asiasta kuin että ihan tavallinen perhe suggeroituneena tuijottaa tiistai-iltana rikosdraamoja. Niissä päitä putoaa ja luodit vinkuvat tavalla, joka on vierasta tyypillisellä taajama-alueella Suomessa.

Illan pääesiintyjä Post Malonen tullessa lavalle mahtipontisen valoshown saattelemana eteeni avautui vaikuttava kännykkämeri. Näytti siltä, että kaikilla oli käsissään loistavat ja säihkyvät soihdut kuin suuremmillakin puoluejuhlilla. Ne toisinsivat lukemattomina kuvina näkymän, jonka paljas silmä havainnoi muutenkin. Nämä elektroniset andywarholmaiset Brillo-laatikot liittivät tapahtuman maailmanlaajuiseen verkkoon livetilojen, videoiden ja kuvien välityksellä. Todellisuus epäilemättä lisääntyi keittiöissä ja raitionvaunujen penkeillä.

Mutta sittenkin mielenkiintoisimmaksi yksityiskohdaksi nousee Malonen esiintymisasu. New Yorkissa syntynyt ja Teksasissa kasvanut rap-ikoni astui lavalle selässään iso Suomen leijona ja teksti ”Finland” sekä polvissaan Suomen liput. Italialaisten siirtolaisten ja ehkä myös Amerikan alkuperäisasukkaiden jälkeläinen, rastahiuksinen taiteilija kädessään John F. Kennedy -tatuointi, oli pukeutunut tavalla, joka assosioituu Suomessa kansallismielisiin ja jääkiekkotapahtumiin.

Jäin miettimään, tiedostiko Malone tämän seikan. Todennäköisesti ei. Voihan olla, että kyseessä oli ystävällismielinen kädenojennus hänen suomalaiselle yleisölleen. Hän tuli joka tapauksessa tehneeksi yllättävän, joskin epäselvän, poliittisen intervention suomalaiseen kulttuurikeskusteluun. Suomalaiskansallisiin symboleihin kääriytymistä ei odottaisi kansainväliseltä rap-artistilta hiphop-festareilla.

Kenelle kuuluu Suomen leijona? Hiphoppareille, siirtolaisille, suomalaisille ja ei-suomalaisille. Miksi ei? Kyseessä on vaikuttava symboli, jota ei tarvitsisi leimata kulttuurinen ylimielisyys eikä aitosuomalainen paatos. Pukeutumisellaan Malone näytti rikkovan räväkästi ja raikkaasti heimoutumisen kulttuurista koodia, jossa symbolin omimisella merkataan ryhmän rajat ja viestitään ulkopuolisille hyväksyttävästä. 

Mieleeni juolahti tosin myös toisenlainen tulkinta: ehkä nämä symbolit eivät herätä samanlaista tunnekuohua näissä nuorissa kuin heidän vanhemmissaan. Ehkä leijona ja lippu ovat arkipäiväistyneet heille?

Ja miksikö menin kyseiselle festivaalille? Jotta pysyisin nuorena ja ymmärtäisin muutakin maailmaa kuin omani.

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 4.9.2018.

 

Last updated: 4.9.2018

Add new comment