Elämmekö ihmisoikeuksien jälkeistä aikaa?

Varasto täynnä itkeviä lapsia. Rajaviranomainen luonnehtii joukkoa orkesteriksi. ”Vain kapellimestari puuttuu!”

”Älkää itkekö, sillä pääsette kohta puhumaan maanne konsulaatin edustajalle”, viranomaiset lohduttavat.  ”Haluan tätin luo”, vastaa lapsi El Salvadorista. ”Isää”, itkee toinen Guatemalasta.

Ääniraita lasten itkusta ja muutamat muut kuvat onnistuivat kääntämään Yhdysvaltain maahanmuuttopolitiikkaa pienen askeleen humaanimpaan suuntaan. Herää kysymys, että missä vaiheessa lasten erottaminen vanhemmistaan Meksikon rajalla ja häkkiin sulkeminen tuntuivat humaanilta. Vai tuntuiko missään vaiheessa?

Häkkiin sulkeminen!

Kurssi muuttui kuitenkin vasta tunteisiin vetoavan ääni- ja kuvamateriaalin tultua julkisuuteen. Se osoitti yksiselitteisesti, että käytäntö oli julma ja säälimätön lapsia kohtaan. Jopa Trump joutui peräytymään, vaikka perääntymisen syyt ja vaikuttimet ovat epäselvät.

Washington Post -sanomalehden mukaan Valkoisen talon hallinnolla oli peräti neljätoista eri perustelua perheiden hajoituspolitiikalle ennen kuin se lopetettiin. Trump oli itsensä kanssa ristiriidassa muutamia kertoja, mihin on jo totuttukin. Tällä kertaa myös koko hallinto oli moninkertaisesti itsensä kanssa eri mieltä

En osaa päättää kumpi on pelottavampaa: se, että mitään linjaa ei ole olemassa vai se, että linja ihmisoikeuskysymyksissä on juuri se, miltä näyttää.

Jos mitään linjaa ei ole olemassakaan, niin mikään periaate ei estä täysin epäeettisiäkään toimintatapoja. Ainoastaan voimakkaan tunnereaktion herättävät kuvat, videot tai äänitteet pysäyttävät.

Rimpuilevaa tunnepolitiikkaa katsellessa tulee ikävä johdonmukaisuutta ja periaatteellisuutta. Erään klassisen logiikan säännön mukaan ristiriidasta seuraa mitä tahansa (”principle of explosion”). Trumpin hallinnon toiminta on tämän periaatteen räjähdysaltis poliittinen vastine.

Ristiriitaisuuksiin ja jopa suoriin valheisiin on jo lähes turruttu.  Uhkakuvana on pysyvämpi muutos ja julkisen puheen yleinen standardien lasku, jolloin politiikoilta ei enää odotetakaan rationaalisia perusteluja ja johdonmukaisuutta. Päättäjät voivat puolustaa kaikkia kantoja yhtä aikaa ja tehdä niiden varjossa mitä vaan. Hallinnon neljästätoista selityksestä jokaisen kannattajan on ollut helppo poimia jokin itseään miellyttävä perustelu. 

Jos taas modernin demokratian syntysijoilla on tietoisesti päätetty, että käytäntö jota Amnesty International on kuvannut lasten kiduttamiseksi, on hyväksyttävä, tuntuvat puheet ihmisoikeuksien jälkeisestä ajasta karmivan osuvilta. Oliko demokratian ja ihmisoikeuksien puolustaminen sittenkin vain kylmän sodan poliittista retoriikkaa, joka palveli lännen etuja?

Trump voitti vaalit, vaikka ilmoitti avoimesti kannattavansa kiduttamista ja herjasi vähemmistöjä. Hiljattain USA irtautui YK:n ihmisoikeussopimuksesta. Kuten Kalevan pääkirjoituksessa (22.6) todettiin, ”ihmisoikeudet ovat Yhdysvaltain nykyjohdolle kakkos- tai kolmosluokan asioita”.

Asennetasolla tilanne ei tunnu sen paremmalta monien Euroopan maiden pääkaupungeissa, kuten Turkin, Italian, Puolan ja Unkarin. Suomenkin poliittisella kentällä on ehdotettu, että Välimereltä pakolaisia hukkumiselta pelastavia järjestöjä tulisi rangaista.

Nyt vain puuttuu se, että Pohjois-Korean suuri johtaja Kim Jong-un ja Venäjän presidentti Vladimir Putin saadaan näyttämään suurilta humanisteilta. Ainakin Trump tuntuu mielellään ylistävän erilaisia itsevaltiaita ympäri maailmaa.

Puhe ihmisoikeuksien jälkeisestä ajasta voi silti olla, ja toivottavasti on, liian dramaattista. Ehkä olemme palaamassa ”vain” ”ihmisoikeuksien kultakautta” edeltävään aikaan, jolloin ihmisoikeuksien puolustaminen jää taas järjestöjen ja yksittäisten ihmisten kontolle. Valtiot vetäytyvät vastuusta ja keskittyvät yksioikoisesti kansallisten etujen puolustamiseen. 

Lähitulevaisuutta ajatellen Suomella on nyt oiva tilaisuus osoittaa selkärankaisuutta ja ainakin pyrkiä vaikuttamaan kansainväliseen politiikkaan, kun presidentit Trump ja Putin tapaavat Suomessa. On epäilemättä suomalaisen diplomatian työvoitto, että nämä kaksi macho-presidenttiä saadaan puhumaan toisilleen juuri Suomessa. Mutta eikö ole myös noloa, että Suomen ainoana ansiona on olla hajuton ja mauton järjestäjä, tai että tavoitteemme on olla jonkinlainen paradoksaalinen politiikan epäpoliittinen toimija?  

Ehkä maamme kasvaminen henkiseen täysi-ikäisyyteen vaatii Kekkosen ajan lääkärin roolin osittaista hylkäämistä ja asettumista tuomarin viittaan tarvittaessa.

Kahden suurvallan johtajien puheet ja toiminta ovat Suomelle ja EU:lle tärkeiden arvojen kanssa ristiriidassa. Olisiko mahdollista, että pieni Suomi ottaisi esille demokratian ja ihmisoikeuksien merkityksen, kun isot eivät siihen nyt kykene?

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 10.7.2018.

Last updated: 7.8.2018

Add new comment