Jotkut ovat kotoisin mistä vaan?

Usein kuulee valitettavan sitä, että valta on siirtynyt poliitikoilta talouden eliitille ja että taloudelliset tavoitteet määrittävät politiikan sisällön. Viime vuodet antavat kuitenkin aihetta ajatella, että politiikka on ainakin osittain ottanut niskavoiton taloudesta. Eri asia on, onko omaksuttu suunta toivottava.

Vaikutusvaltaisen journalistin David Goodhartin kirja The Road to Somewhere selittää populististen liikkeiden nousua eri puolilla maailmaa. Hänen uudenlainen selityksensä pohjautuu kahden erilaisen ihmisryhmän ja heidän poliittisten tavoitteidensa vastakkainasetteluun: ”juurtujat” (Somewheres), jotka näkevät maailman ”jostain”, ja ”irtautujat” (Anywheres), jotka näkevät sen (periaatteessa) ”mistä vaan”.

Vaikka kirja soveltuu ennen kaikkea Britannian tilanteeseen, sillä voi hyvinkin olla kauaskantoisempaa selitysvoimaa. Juurtujat ovat Goodhartin mukaan yleensä vähemmän koulutettuja, jotka kokevat nostalgiaa mennyttä ”kulta-aikaa” kohtaan ja korostavat paikallisyhteisöä, perinnettä ja perhearvoja. Irtautujat ovat voittopuolisesti koulutettuja individualisteja, muutosmyönteisiä ja kansainvälisesti suuntautuneita. Heille traditio ja paikallisyhteisöllisyys eivät ole niin olennaisia.

Hänen hätkähdyttävä väitteensä on, että vaikka vanhat luokkaan ja taloudelliseen etuun perustuvat erottelut eivät ole hävinneet, ne ovat korvautuneet tällä uudella jaottelulla. Goodhart erottelee lisäksi kaksi alaryhmää. ”Globaalit kyläläiset” kannattavat lähes täysin avoimia rajoja ja heillä on verkostoja useissa maissa. He saattavat kokea olevansa Euroopan ja jopa koko maailman kansalaisia. ”Jyrkille autoritäärisille” erityisesti turvallisuus ja oman maan kansalaisten etu menevät kaiken edelle. Heissä on myös rotuopillisesti motivoituneita.

Itselleni kirja tuntuu jopa henkilökohtaiselta. Minulle avoimet rajat ovat antaneet elämän. Olen asunut, opiskellut ja työskennellyt viidessä maassa, ja välillä kahdessa yhtä aikaa. Mennyt naimisiin, ja eronnut, monikulttuurisesti ja -etnisesti. Pojallani on kolmen maan kansalaisuudet, ja hän on kolmikielinen. Ajatus Euroopan kansalaisuudesta ei ole lainkaan vieras.

Kun Iso-Britannian pääministeri Theresa May sanoi Brexitin jälkeisenä syksynä, että ”jos uskot olevasi maailman kansalainen, et ole minkään maan kansalainen,” tunsin pientä pistoa sydämessäni.

Irtautujien kuvaus kuulostaa Trumpin panettelemalta eliitiltä. Ehkä olet kuvitellut olevasi eliittien ulkopuolella, mutta saatat hyvinkin erehtyä. Jos olet nimittäin opettaja, journalisti, koulutettu, kaupunkilainen, liberaali tai vaan tykkäät juoda lattea tai cortadoa viihtyisissä kaupunkikahviloissa, kuulut tähän halveksittuun uuteen ”eliittiin”. On ilmeistä, että kyse ei ole eliitti–kansa-vastakohta-asetelmasta, vaan erilaisten kulttuurien ja arvojen kamppailusta.

Goodhartin syyttävä sormi osoittaa irtautujiin. Hänen mukaansa heidän arvonsa ja mieltymyksensä ovat sanelleet suunnan viime vuosina juurtujien kustannuksella. Tällä hän viittaa pitkälti EU:hun ja erityisesti vapaaseen liikkuvuuteen, monikulttuurisuuteen ja yleensäkin globalisaatioon.

Keskeinen kirjasta nouseva teema on identiteettipolitiikka. Ryhmät ja heimot, ennen kaikkea kansakunnat, ja jäsenyys niissä merkitsevät. Vaikka kaikki ekonomistien asiantuntija-arviot todistivat Brexitin taloudellista järjettömyyttä, ihmiset äänestivät sen puolesta ja mitä ilmeisimmin kansallismielisistä syistä. Eikä viime viikkojen kansainvälisen kaupan tulleillekaan löydy monta taloudellista argumenttia.

Kirja harhautuu lopulta oikeuttamaan nativismia eli alkuperäisten asukkaiden suosimista muiden kustannuksella kautta linjan. Pelottavaa on se, että samalla kun ylikansallisuus on pahasta, niin kirjan juurtujien heimo-oikeudenmukaisuus on enemmistön oikeutta. Jos universaaleiksi ajatellut yksilön oikeudet voidaan jyrätä ryhmän nimissä, on vaikea välttyä vaikutelmalta, että kelloja pyritään siirtämään taaksepäin. Yhtä kylmäävää on, jos eri ryhmien välille kasvaa muuri, jota rationaalinen keskustelu ei enää läpäise.

Juurtujien ja irtautujien vastakohtaisuus vaikuttaa lopulta karikatyyriltä. Tuskin kukaan on puhtaasti jompaakumpaa, sillä kaikki varmaan tuntevat jotain sidonnaisuutta oman alueensa kulttuuriin, kieleen ja maantieteeseen. Samaan aikaan useimmat pystyvät ainakin jossain määrin identifioitumaan muualta tulleiden ja muualla asuvien elämään. Miksi ihmisellä ei voisi olla monta päällekkäistä kansallista, kansainvälistä tai muuta identiteettiä?

Jos analyysi juurtujien ja irtautujien välillä kuitenkin pitää paikkansa, se on ennen kaikkea empatian haaste meille kaikille. Olisi pystyttävä asettumaan eri ryhmään kuuluvan saappaisiin ja oppia katsomaan maailmaa edes hetki toisen näkökulmasta.

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 17.4.2018.

Last updated: 17.4.2018

Add new comment