On opittava olemaan eri mieltä

Tässä ja monessa muussa kirjaan UKK. Kansan kirjeitä myllärille kootussa kirjoituksessa tulee hyvin esiin, paitsi usko kaukonäköiseen käskyttävään kansanisään, niin myös ajatus kansan yhteisestä hyvästä. Sanat ja kirjeet kielivät myös yksimielisen kansan ihanteesta.

Paljon on arvosteltu kirjoituskilpailun vuosikymmenen suomettumista eli maatamme vaivannutta itsesensuuria 1970-luvulla. Jotkut ovat myös kritisoineet yleisemmin kollektivismia eli ryhmäpainetta ajatella ja käyttäytyä yhdenmukaisesti. Joissakin merkityksissä, ja ainakin ulkopolitiikan suhteen, Suomi oli pitkään yhden ”totuuden” kansakunta, jossa poikkeamia virallisesta linjasta vähintäänkin karsastettiin.

On olemassa myös toisenlainen historiallinen tulkintakehikko, joka johdattaa ajatukset aivan vastakkaiseen suuntaan. Kun olemme eläneet traagisen vuoden 1918 sisällissodan satavuotis-merkkipäivää, on sodan yhdeksi opetukseksi ja syyksi nähty yhtenäisyyden puute. Niinpä tänä vuonna monissa muisteluissa ja juhlapuheissa, valtionjohdon taholta muiden muassa, on kaivattu kansallista yhtenäisyyttä.

Ovatko nämä kaksi historian ”opetusta” kuitenkaan välttämättä ristiriidassa? Voisivatko 1970-luvun kollektivismi ja vuoden 1918 sotaan johtanut kansakunnan jakaantuminen olla saman kolikon eri puolet? Viittaavatko suomettumisen yksimielisyys ja kansalaissodan kaksijakoisuus itse asiassa samaan yhteiskunnalliseen oireyhtymään: näkemysten muodostamiseen ryhmän jäsenyyden perusteella?

Iso-Britannia käy sekä hyvästä että huonosta mielipiteenmuodostuksen esimerkistä. Parhaimmillaan sikäläinen, ja kouluissakin opetettava, kriittinen keskustelu on korkeatasoista, jota heijastelevat osaltaan useat BBC:n tuottamat keskusteluohjelmat. Tyypillistä on, että asioista ollaan eri mieltä värikkäästi ja kiivaasti ilman henkilötasolle ulottuvaa repivyyttä tai suuttumista. Kun mielipide muodostetaan perusteista johtamalla ja järkeilemällä, syntyy monia ja yllättäviä näkemyksiä.

Mutta kun näkemys muodostetaan ryhmän jäsenyyden perusteella, niistä tulee yksinkertaisesti yllätyksettömiä. Pahimmillaan mielipideilmasto sementoituu siten, että keskusteluista tulee kuin jääkiekko-otteluita, jossa omaa joukkuetta puolustetaan (joskus kirjaimellisesti) henkeen ja vereen. Yhdysvalloista tietoisuuteemme kantautuneet sähköpostiskandaalit havainnollistavat asenneilmaston jähmettymistä. Kun Hillary Clinton rikkoi valtion turvallisuussäännöstöä käyttämällä omaa sähköpostiaan, demokraatit puolustivat ja republikaanit kampittivat Clintonia intohimoisesti. Nyt kun Ivanka Trump on syyllistynyt samaan, vain puolustajien ja kampittajien osat ovat vaihtuneet.

Myös Britannia keskustelutraditiostaan huolimatta on ajautumassa kuin jättimäiseksi jääkiekko-otteluksi Brexitin vastustajien ja puolustajien välillä. Jo usean vuoden ajan on voinut todeta asteittaista asenteiden lukkiutumista ja väittelyn kääntymistä kinasteluksi. Ollaan selvästi kansakunnan jakautumisen tiellä, jota tuskin toinen kansanäänestyskään katkaisisi.

Globaalisti keskustelukulttuuria uhkaa internetin ”kuplaistuminen” eli jakautuminen vain omille puhuviin ryhmiin. Netti tarjoaa periaatteessa loputtomat mahdollisuudet aidon keskustelun harjoittamiseen, mutta niihin ei tartuta riittävästi, mikä näkyy myös laadullisesti. Erään suuren suomalaisen päivälehden kommenttiosiossa voi kommentin jälkeen halutessaan klikata ”hyvin argumentoitu”. Ajatus on hyvä, mutta lopputulos lähinnä surkuhupaisa. Harvoin näissä ajatussikermissä ylipäätään argumentoidaan mitään johtamalla oletuksista ja niiden välisistä suhteista johtopäätöksiä. Pikemminkin niissä vain ilmaistaan mielipide. Piste.

Tarvitseeko Suomi, tai vaikkapa Britannia, yhtenäisyyttä säilyttääkseen yhteiskuntarauhan? Mielestäni ei. Emme tarvitse yksimielisyyttä muista kuin sellaisista perusasioista, että erimielisyyksiä ei ratkota väkivaltaisesti. Parempi yhteiskuntarauhan takaaja kuin yksimielisyys on oppiminen olemaan kunnioittavasti eri mieltä. Se vapauttaa kansalaiset myös kansanisän, tai -äidin, etsinnästä.

Ilmapiirin yhtenäistyminen sotien jälkeisinä vuosikymmeninä ei ole vuoden 1918 sodan veren tahriman kolikon puhdas puoli, vaan vain kirkkaampi. Emme tarvitse henkistä harmonisointia, mutta emme jakautunutta kansaakaan, vaan yhteiskunnallista tilaa, ja taitoa, olla eri mieltä. Se on tila, joka täyttyy keskustelijoista, jotka pohjaavat mielipiteensä ensisijaisesti perusteisiin ja korkeintaan toissijaisesti ryhmän jäsenyyteen.

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 27.11.2018.

Jouni-Matti Kuukkanen on dosentti ja filosofian professori Oulun yliopistossa.