Mitä mieltä on tieteidenvälisyydessä

Tieteidenvälisyys on muodikasta sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Aikamme himoituinta ERC-tutkimusrahoitusta (European Research Council) on turha odottaa, jos ei kykene osoittamaan projektin tieteidenvälistä potentiaalia.

Oulun yliopistossa tieteidenvälisyyttä haetaan mm. monitieteisten fokusinstituuttien avulla, joissa ovat edustettuina useimmat yliopiston tutkimusalat. Toivottavaa on lisäksi, että yhteistyö ei jäisi vaikkapa eri teknisten alojen tai ihmistieteiden sisäiseksi, vaan se olisi nämäkin raja-aidat ylittävää.

Harvoin tulee silti pohdituksi, mitä hyvää tieteidenvälisyydessä on. Miksei annettaisi alaspesialistien pysyä omissa lokeroissaan kuin mehiläiset omissa kennoissaan? Tämä voisi olla luontevaa jo siksikin, että Oulun yliopiston Linnanmaan kampus on tavallaan kuin valtaisa mehiläiskenno.  

Yksi peruste tieteidenvälisyydelle ovat synergiaedut. Eri alojen edustajat saattavat ahkeroida saman tyyppisten tutkimuskysymysten parissa sitä itse välttämättä huomaamatta. Tämän asian havaitseminen ja siitä seuraava mahdollinen yhteistyö on kaikille eduksi.  

Kohtaaminen voi tapahtua hyvin epävirallisissakin merkeissä. Joissakin fokusinstituuteissa järjestetään esimerkiksi tiedeaamiaistapaamisia kerran viikossa.  

Mutta mitä mieltä tieteidenvälisyydessä on, jos asiaa pohditaan hiukan filosofisemmin? Miksi kannattaisi vaivautua ajattelemaan tutun ja turvallisen ulkopuolella? Toisen tieteenalan näkökulmasta?

Uskon, että kaikkein perimmäinen peruste on se, että todellisuutta ei ole kategorisoitu tieteenalojen mukaan. Tieteetkin ovat ihmisten tekoa, ja niillä on historiansa. Asianlaita on samoin tieteen ongelmien kohdalla. Todellisuudella itsellään ei ole ongelmia; se vain on.

Otetaan kasvihuoneilmiö esimerkiksi. Sen selittäminen, saati ratkaiseminen, tuskin onnistuu yhden alan voimin. Ilmiön ympärille kehittynyt tutkimus onkin antanut sytykkeen monille uusille tieteellisille lähestymistavoille. Tai pohditaan alkoholismia. Lääketieteelliset, psykologiset, sosiologiset, sosiaalipoliittiset, kulttuurintutkimukselliset, taloudelliset jne. lähestymistavat vaikuttavat kaikki perustelluilta.

Historioitsija Henry Brooks Adams esitti jo reilut sata vuotta sitten, että tieto, tai filosofisesti ainakin informaatio, kasvaa eksponentiaalisesti eli karkeasti ottaen kiihtyvää tahtia. Mitä enemmän on informaatioita, sitä enemmän syntyy informaatiota. Ratkaistut ongelmat antavat virikkeen uusille kysymyksille; ne eivät tuo tutkimusprosessia päätepisteeseen.

Joidenkin arvioiden mukaan tieteellinen tieto kaksinkertaistuu jopa joka yhdeksäs vuosi. Tiedon kasvulle ja tieteen kehitykselle ei näyttäisi olevan rajoja.

Seurauksena on erilaisten tutkimussuuntausten ja tieteenalojen jatkuva kasvu ja varioituminen. Filosofi Nicholas Rescherin ja Britannica-tietosanakirjan mukaan vuonna 1911 fysiikan pääaloja oli 9, joilla yhteensä 19 erikoistumishaaraa. Vuonna 1970 pääaloja oli 16, joilla jo 205 haaraa. Yritin etsiä päivitettyä tietoa siinä onnistumatta.

Havainto on tieteenhistoriallisesti kiintoisa. Tiede kokonaisuutena ei näyttäisi olevan kulkemassa kohti yhtä suurta Totuutta, vaan tuottavan kasvavan mutta epäyhtenäisen joukon totuuksia mitä erilaisimmista asioista. Joskus puhutaan kaiken selittävästä teoriasta, mutta tuskin sekään selittäisi alkeishiukkasten liikehdinnän, mehiläisten käyttäytymisen, lasten puheen kehityksen ja runouden samalla kertaa.

Tieteen historia muistuttaa jonkinlaista evolutiivista, alati kasvavaa ja haarautuvaa puuta. Lajiutumisen ja erikoistumisen hintana on kommunikaation ja vuorovaikutuksen vaikeutuminen, ja ehkä jopa muodostuminen mahdottomaksi, eri alojen välillä. Syntyy uusia oppituoleja ja laitoksia, tieteellisiä lehtiä ja konferensseja, ja lopulta omia tieteen kieliä.

Oikeanlaiselle sulkeutumiselle ja erikoistumiselle on toki syynsä. Ilman niitä olisi vaikea kasata vaadittavaa tietomassaa, luoda spesifejä metodeja ja teorioita, joita tieteenalan kehittyminen vaatii. Tarpeellisistakin poteroista on vain vaivalloista nousta ylös.

Jos tieteenhistoriallisen puun lehdet edustavat eri tieteenaloja, niin ainakin kevään tullen on hyvä pöyhäistä varissutta lehtikasaa ja toivoa uutta, tai uudenlaista, kasvua. Jos tieteenalaluokitukset eivät ole todellisuuden peili, vaan sen jatke, niin tieteellisten näkökulmien rajat ovat ihmisen luomissa instituutioissa ja mielikuvituksessa.

Palataan vielä tiedeaamiaiselle. Tieteidenvälisyyttä ajatellen Oulun yliopistolla on salainen ase. Linnanmaan kampus ei ole ehkä maailman kaunein, mutta se jos mikä on monitieteinen. Lääketiedettä lukuun ottamatta kaikki alat ovat saman katon alla.

Kun tutkija astuu kennostaan ulos, ei koskaan tiedä, minkä alan asiantuntijaan törmää. Ainakaan periaatteessa.

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 12.6.2018.

Last updated: 12.6.2018

Add new comment