Tutkimus ja yliopistot tarpeettomia?

Anna-Maria Raudaskoski

Olli Silvén.

Aivan vuoden 2010 lopussa verkossa sähköisenä ilmestyvän Taloussanomat-lehden pääotsikko oli ”T&K miljardit hukkaan: kaikki ehkä jo keksitty”. Otsikon perässä ei mielenkiintoisesti ollut kysymysmerkkiä.

Juttu perustui kanadalaisen professorin James A. Branderin tutkimusartikkeliin, jossa monisanaisesti argumentoidaan innovaatiotahdin hidastuneen viime vuosikymmeninä. Lisäksi oli haastateltu ympäristöministeriöstä professori Antero Honkasaloa, joka artikkelin mukaan on pitkälti samalla kannalla.

Yliopistoissa työskenteleviä valistetaan usein kertomalla kaiken olennaisen tulleen oivallettua ja ihmiskunnan saavuttaneen ylimmän kehityksen asteensa. Tällä kiertoilmaisulla halutaan sanoa yliopistojen olevan tarpeettomia ja niiden rahoitukselle löytyvän parempiakin käyttökohteita. Samalla kannustetaan henkilöstöä hankkiutumaan ns. hyödyllisempiin hommiin.

Mitä enemmän aikaa tuollaisista arvioista on antanut kulua, sitä helpompi on ollut todeta ne ennenaikaisiksi. Mitä arvovaltaisempi väittäjä on ollut, sitä enemmän on voinut tuntea hiljaista jälkikäteistä vahingoniloa.

Professori Branderin nimiin laitettu johtopäätös on niin röyhkeä, että päätin tarkistaa alkuperäislähteen. Ehkä sen perusteella voisi ennakoida tutkimusrahoituksen tulevia trendejä ja jopa suunnata yliopistomme strategioita?

Branderin perustelut yllättivät minulle ekonometrisina muun muassa näin: kypsillä aloilla parantamisen vara on pienentynyt ja ihmisiän rajallisuuden vuoksi niillä tehdyistä innovaatioista hyötyvät vasta tulevat sukupolvet. Siksi nykyisen sukupolven ei kannata niitä tavoitella, kun se itse ei ole nopea hyötyjä.

Siis meidän jälkeemme vedenpaisumus? On kuvaavaa, että Taloussanomat ei noteeraa tässä  logiikassa mitään ongelmaa. Niinpä Brander voi ollakin oikeassa, ja onkin, jos hänet laajalti otettaisiin tosissaan lukematta julkaisua kokonaisuudessaan. Nimittäin sen lopussa hän toteaa, että aiemmin juuri synkät innovaatioennusteet ovat edeltäneet dramaattisten innovaatioiden kausia. Ehkä hän nurinkurisella logiikalla pyrkiikin houkuttelemaan sellaisia käyntiin?

Mutta millainen onkaan kypsien alojen pienentynyt innovaatiovara? Oman alani kehitys on jatkuvasti nopeutunut, joten perspektiiviä saadakseni keskustelin parin kollegan kanssa.

Prosessimetallurgian professori Timo Fabritius totesi: ”Raudan ja teräksen liki 2000 vuoden tunnetun historian aikana vasta noin kymmenen prosenttia sen teoreettisesta lujuudesta on kyetty saavuttamaan ja hyödyntämään.” Eiköhän jäljellä oleva 90 prosenttia ole erinomaisen riittävä peruste jatkaa tutkimusta?

Myös johtamisen professori Vesa Puhakka palautti keskustelun alkutekijöihinsä: ”Ekonomisteilta välissä unohtuu ihmisen mielikuvituksen ja luovuuden rooli ja halu keksiä uutta.”

Nopeasti kehittyvien alojen, kuten geenitekniikan, mahdollisuudet ovat suunnattomat. Mutta niidenkin innovaatioiden osalta suurin hyöty langennee seuraavalle sukupolvelle.

Vain yliopistot voivat tarjota sukupolvien yli kantavat perustutkimuksen ja siihen pohjautuvan koulutuksen jänteet. Muille tällaiset haasteelliset, epävarmasti ja epämääräisellä aikataululla hyödyksi muuttuvat prosessit eivät James A. Brander:in valitsemilla premisseillä voi olla kiinnostavia.

Päättelyn alkuehdot voi kuitenkin valita toisin. Vuosi 2011 kuljettaa Oulun yliopistoa kohti vaalien jälkeistä valtion talouden tasapainotusohjelmaa. Toivottavasti silloinkin maltetaan investoida seuraavien sukupolvien tulevaisuuteen.

Olli Silvén
koulutusrehtori