Nopean muutoksen utopia

Anna-Maria Raudaskoski

Olli Silvén.

Maamme hallitus haluaa nopeasti suuria työllistäviä yrityksiä. Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) haluaa nopeasti profiloituneita kansainvälisiä tutkimusyliopistoja. Yliopistojen johto haluaa nopeasti lisää tutkintoja ja julkaisuja.

Kaikkia noita tavoitteita yhdistää nopeiden muutosten kompleksinen aika-akseli.  Kompleksiluvut tunnetusti koostuvat reaali- ja imaginääriosista.

Lienee loogista päätellä, että reaalinen muutos on nähtävissä tarkastelemalla mennyttä riittävän pitkällä aikavälillä. Yliopistomme osalta tuollaiseksi käynee vaikkapa parikymmentä viime vuotta.  Olemmehan jatkuvasti parantamaan pyrkivien rationaalisten ihmisten yhteisö.

Vertailu on kiintoisa siksikin, että 90-luvun alussa täällä opiskelleiden jälkikasvu aloittelee omia opintojaan. Kuinka erilaisiin instituutioihin sukupolvet ovat astelleet? Kuinka iso todellinen muutoksemme on ollut?

Vuodesta 1993 yliopistomme perustutkinto-opiskelijoiden määrä on kasvanut 50 prosenttia. Ylempiä korkeakoulututkintoja myönnetään vuosittain liki kolmannes enemmän. Suorituksiakin kertyy yli 30 prosenttia isommalle opintojaksomäärälle. Tohtorintutkintojen määrä on kaksinkertaistunut ja kansainvälisiä tieteellisiä julkaisuja syntyy lähes puolitoistakertaisesti.

Samaan aikaan henkilöstömme on kasvanut alle kolmanneksen. Professoriluku ei ole noussut kymmenystäkään. Tuottavuutemme on siis reippaasti parantunut! Onkin varsin miellyttävää verrata yhteisöä itseensä.

Toimintaamme liittyy kuitenkin hämmentäviä seikkoja. Opiskelijamäärän kasvusta huolimatta vuotuinen opintopistekertymä on noussut vain noin 10 prosenttia. Opiskelijoistamme nimittäin nykyisin yli kolmannes kuuluu imaginääripuoleen. He ovat syystä tai toisesta nollasuorittajia.

Laihana vastapainona ylemmän korkeakoulututkinnon saavuttaneen keskimääräinen opintosuoritusten määrä on kasvanut yli 70 prosenttia ja hipoo jo sataa. Sataa! Ilmiön takana on opintojaksojen silppuuntuminen. Suoritusten lukumäärä kuuluukin selvästi imaginäärikategoriaan, joka ei edistä tulosta.

Ikävintä on suhteuttaa kehityksemme yliopistolaitoksen puitteisiin. Oulun yliopisto sai aikoinaan 10 prosenttia sen rahoituksesta. OKM:n rahoitusperiaatteiden muuttuminen tulospohjaisiksi jätti prosenteista jäljelle runsaat yhdeksän. Olimmeko muutoksissamme liian hitaita?

Silti 2012 teimme suuren osan koko yliopistolaitoksen taloudellisesta tuloksesta. Valitettavasti OKM:n silmissä tuo on silkka imaginääriseikka. Se palkitsee meitä vain osuudestamme yliopistolaitoksen reaalitulokseen.

Toivottavasti osaamme nyt käyttää tilaisuutemme. Tutkimussiivumme korreloi professorityövuosien osuuden kanssa. Rekrytointiohjelmamme ovat jo korjaamassa putoamista 9,5 prosentista 8,5 prosenttiin. Pohjois-Suomesta tulevien uusien opiskelijoitten määrän lasku on heijastumassa tutkintoihin. Opiskelijahankinta-aluettamme on siksi viipymättä laajennettava.

Parin vuosikymmenen aikana kuluneilta urilta ei kuitenkaan ole helppo poiketa. Siksi yliopistollisissa utopioissa houkuttelevinta lieneekin imaginääristen muutosten nopeus ja vaivattomuus. Reaalisia muutoksia kun leimaa hitaus ja piinallisuus.

Olli Silvén
koulutusrehtori