Ei vain muutokset, vaan myös uusi elintila (esim. lämpimämpi, kosteampi) saattaa 'houkutella' eliön siirtymään uudelle alueelle. Myös kohti pohjoista on muuttopyrkimystä, koska siellä kilpailijoita/vihollisia on ehkä niukemmin ja/tai ravintoa enemmän ainakin kesällä. Eliön pitäisi osata ratkaista, mikä on eri tekijöiden yhteisvaikutus ja onko uusia minimitekijöitä. Kasvihuoneilmiö vaikuttaa eliöön tämänkaltaisin panostuksin.

Myös eliöt itse saattavat muutta ympäristöään heille sopivammaksi (mm. ravinteiden kierto metsämaaperässä: kasvien karike/mikro-organismit maassa/kasvien ravinnetarpeet tai kemiallisesti tunturikoivu torjuessaan tunturimittarin toukkia kemiallisesti).

Eräät suokasvit ovat sopeutuneet vähätyppiseen suoturpeeseen (mm. Drosera -lajit) pyydystämällä lehtiensä limaisilla karvoilla pieniä hyönteisiä. Monet hämähäkit rakentavat saalistusta varten verkkoja, joihin hyönteiset tarttuvat. Lukuisia muitakin saalistussominaisuusia luonnosta toki löytyy.

Kihokkilajien (Drosera spp.) lisäksi meillä on muitakin hyönteissyöjäkasveja
(vesiherneet Utricularia spp. ja yökönlehdet (Pinguicula spp.).

Sopeutumista ovat mm. eläinten aistit. Esimerkiksi näköaisti saattaa aikaa myöten menettää merkityksensä, jos eläin jostain syystä siirtyy elämään pimeissä (tai hämärissä ) oloissa. Monia sokeita eläinlajeja elää pimeissä luolissa maan sisässä. Näillä lajeilla saattaa vaikkapa tuntoaisti, kuuloaisti, hajuaisti kehittyä entistä paremmaksi ja näin korvata näköaistin menetystä.

Näköaisti saattaa erikoistua myös tiettyjen värien (kukkien pölytys!) tai lämpösäteilyn (infrapunan) havaitsemiseen (esim. haukkojen saalistaessa pikkunisäkkäitä). Esim. lepakoiden tutka toimii erinomaisesti lennettäessä pimeässä. Isot korvat vstaanottavat tutkakaikuja, joita lepakko lähettää lentäessään. Monet eläimet lähettävät kauas kuuluvia äänimerkkejä (esim. sirkkojen siritys tai metsäkanalintujen kevätsoidin) houkutellessaan puolisoa. Eräitä ääniä ei ihmisen korva tunnista tai vanhemmiten korva ei enää tunnista korkeita ääniä (esim. heinäsirka siritys).

Varsinkin nisäkkäissä on monia sopeutumia mm. saalistamiseen ja saaliiksi joutumisen välttämiseen. Monien lajien emot opettavat poikasiaan oikeille, tehokkaille elintavoille: miten saalista etsitään, miten se saalistetaan ja miten syödään.

Esim. ketun saalistushypyt lumen alla piileksivän myyrän saalistamiseen pitää oppia. Nykyisin siinä ovat apuna kehityksen myötä jo kehittynyt hyvä kuulo ja tarkka hajuaisti.

Kettu on hyvin sopeutunut elämään erilaisissa pohjosen olosuhteissa,mutta ruoka taisi olla
vähissä viime talvena? Sitäpaitsi tämä kettu elelee aivan aektisen alueen tuntumassa...

Monilla eläimillä on hajuaisti erittäin kehittynyt, vaikka muutkin aistit toimivat. Tunnettuahan on esim. monien koirarotujen erinomainen hajuaisti (mm. poliisien hakukoirat!). Poron hajuaisti ohjaa kaivamaan lunta sieltä, missä se haistaa lumen alla olevan jäkälän. Myös eräillä hyönteisillä on varsin hyvä hajuaisti, jota ne käyttävät etsiessään sopivaa ravintoa ja/tai toista sukupuolta lisääntyäkseen. Erittäin pienet pitoisuudet pilaantuneesta lihasta kohoavaa diamiini-aromia houkuttelee raatokärpäsiä, tai banaanin amyyliasetaatin aromit vetävät puoleensa hedelmäkärpäsiä, tai hyttysnaarasta houkuttelee ihmisen hien, maitohapon ja eräiden muidenkin eritteiden hajut, tai tukkimiehentäi (Hylobius abieti, kovakuoriainen) tuntee kaadetun männyn tuottaman alfa-pineenin hajun.

Esim. pikkuriikinkukkokehrääjän (Saturnia pavonia) koiras aistii tuntosarvillaan naaraan jopa 11 kilometrin päästä! Perhosnaaraan houkutinaine on monimutkainen alkoholiyhdiste. Sitä on naarassa vain alle 0,0001 mg, mutta se riittää. Koiraan tuntosarvet ovat höyhenmäisesti rakentuneet, naaraan lähes rihmamaiset. Tämä on yleinen piirre kehrääjäperhosilla. Hyönteiset sieppaavat hajuja tuntosarvillaan. Koska luonto on täynnä erilaisa hajuja, ja mm. tuulen suunta vaihtelee, on hyönteisellä oltava hermostossaan melkoinen 'tietokone', joka laskee, mihin kannattaa lentää... Pikkuriikinkukkokehrääjä on aika yleinen koko Suomessa. Aikuiset riikinkukkokehrääjät eivät syö mitään, niillä ei ole edes kehittynyttä imukärsää - ne elävät vain muutaman päivän. Tärkein aikuisen perhosen tehtävä on lisääntyminen...

Samantapaisia elämäntapoja tapaa myös täplätupsukkaalla (kuva tässä alla).

Täplätupsukas (Orguia antiqa) on elintavoiltaan aika erikoinen:
naarasperhosella ei juurikaan ole siipiä. Koirasperho on
siivellinen (kuvassa naaraan päällä). Naaras erittää feromonia,
sukupuoliaktiin houkuttelevaa kaasua,
jonka koiras haistaa jo kaukaa. Naaraan kotelokoppa (nyt hylätty)
näkyy kuvassa ylinnä. Naaras pysyttelee kuitenkin koko elämänsä sen tuntumassa.
Toukat ovat usein värikkään kirjavia - peloittelevat väreillään esim. pikkulintuja,
jotka muuten voisivat napsia toukat pikasilleen.

On mahdollista, että tulevaisuudessa käytetään entistä enemmän hyväksi hönteisten tunnistamia hajuja torjuttaessa hyöteisten aiheuttamia tuhoja/ongelmia/hyötyjä (esim. raatokärpänen, jonka toukkia voidaan käyttää palovammojen ja muiden haavaumien hoitoon tai tukkimiehentäi, joka tuhoaa havupuiden taimistoja).

Saaliseläimillä puolestaan on monenlaisia keinoja välttää saalistajaa. Yleistä on mm. piiloutua maastoon tai maaperään tai maastonmukaisten värien käyttö ruumiissaan. Eräät saaliseläimet pyrkivät liikkumaan päivänvalossa, jos saalistaja on liikkeellä öisin. Taistelussa elämästä ja kuolemasta saattavat eräät liskot (mm. sisilisko ja vaskitsa) menettää häntänsä, jotta muu osa selviäisi hengissä. Hyviä esimerkkejä maastonmukaisesta värityksestä löytää mm. useista hyönteisistä. Sama tarkoitus on myös eräiden nisäkkäiden talvi- ja kesäpuvun käytöllä. Tähän puvun karvapeitteen vaihtoon liittyy myös eliön lämpöeristysominaisuuksien vaihtelu vuodenaikojen mukaan.

Kyky muodostaa myrkkyjä vihollisten torjumiseksi ja/tai saaliin lamauttamiseksi. Sekä kasveilla (esim. leinikkikasvit torjuvat kasvinsyöjiä - jopa lehmiäkin) että monilla eläimilläkin (mm. kyykäärme, joka saalistaa myrkkyä käyttäen) tai loispitiäiset (jotka lamauttavat saaliin ja munivat siihen). Monilla myrkyllisillä eläimillä on ns. varoitusvärejä (erityisesti punaisia tai keltaisia laikkuja/raitoja ruumiissa vihollisten karkoittamiseksi.

Myös esim. eräiden perhosten silmää muistuttavien kuvioiden siivissä sanotaan peloittavan lähentelemään pyrkiviä eläimiä. Katso esim. ritariperhosen siipikuvioita! Kasveilla ei sellaisia tunneta - vai olisiko esim. leinikkikasvien keltaiset kukat (myös) varoitusvärejä?

Tavoittaakseen saaliseläimen, ovat monet saalistajat kehittyneet nopeiksi juoksijoiksi tai taitaviksi lentäjiksi (monet haukat yms.) tai vikkeliksi uijiksi (mm. eräät kalat). Saalistettavat puolestaan pyrkivät sopeutumaan juuri näitä saalistajan ominaisuuksia vastaan.

Komeimpiin päiväperhosiimme
kuuluva ritariperhonen on levinnyt
koko Suomeen - tosin vähälukuisena.

Perhosten ja monien hyönteisten siivet ovat syntyneet, jotta eläin tavoittaisi uusia käyttökelpoisia elinalueita (mm. ravinnon etsintä) tai lentämään pariutumiskumppaninsa luokse (joillakin perhosnaarailla ei ole siipiä ollenkaan). Monet naaraat erittävät hajuja, jotka koiras haistaa kilometrien päästä ja tulee lentäen paikalle.

Oulun yliopistossa on Seppo Rytkönen tutkinut mm. sinitiaisten (Parus caeruleus) siipien pituuksia. Jo lähes 10 vuotta jatkuneet mittaukset ovat osoittaneet hämmästyttävän seikan: sinitiaisen siivet ovat selvästi lyhentyneet ainakin Oulussa. Voiko evoluutio edetä näin nopeasti, ja mitkä ympäristötekijät ovat aiheuttaneet siipien pituuden muutoksen? On huomattava, että sinitiainen on yleistynyt Oulun tienoilla vasta 1980-luvulla. Samoihin aikoihin lintujen talviruokinta yleistyi kovasti. Artikkeli sinitiaisen siivistä!

Lieneekö tämä rengastettu sinitiainen Rytkösenkin aineistossa?

Jotkut kasvien kukat ovat erikoistuneet (vain) tiettyjen hyönteisten pölytykseen - muut eivät pääse käsiksi siitepölyyn. Erilaiset pölytysmekanimit ovat monipuolinen kokoelma evoluution tuottamia elintapoja! Joidenkin kasvien kukka muistuttaa enemmän tai vähemmän hyönteistä (mm. kimalaisorho, Ophrys insectifera). Näin se houkuttelee kukalleen kiimaisia kimalaisia, mutta ne eivät löydäkään naaraita, vaan saattavat pölyttää kimalaisorhon (meillä kuitenkin vain Ahvenanmaalla). Tällasia lajeja ei kuitenkaan liene pohjoisessa - vai ovatko useimpien Orchis-lajien tai hernekasvien kukat sittenkin ulkonäöltään hyönteisten näköisiä? Vai onko kyseessä se, että kasvi estää näin sopimattomien hyönteisten pölytyksen?

Kukkien pölyttäjähyönteisistä monet lajit löytävät kukkansa kukan värin tai hajun perusteella. Eräät hyönteiset (mm. mehiläinen) 'kertovat' (liikehtimisellään tietyllä tavalla) lajitovereilleen pesässä, että uusia kukkia on löydettävissä niin ja niin kaukana pesästä siinä ja siinä suunnassa.

Kimaisen (Suomessa lähes 30 lajia!) medenkeruulle sopivia kukkia on pohjoisen keväässä
aika niukasti - mutta ainakin pajuja (ja alkukesällä myös mm. mustikoita) on hyvin tarjolla!

Väreillä on luonnossa mitä moninaisimpia tarkoituksia. Kasvien lehtivihreä väri tietysti viittaa fotosynteesiin, joidenkin hyönteisten ja koiraslintujen koreat väritykset lienevät lähinnä lisääntymiseen liittyviä houkutus- tai pelotuskeinoja. Varsinkin eräiden perhosten toukkien värit ovat selvästi tällaisia pelotusvärejä.

Eläinten soidinmenot on suunnattu naaraille, jotka näin saavat mahdollisuuden löytää vankan ja terveen kumppanin, jonka hyvä geeniperintö siirtyy sitten jälkeläisiin. Soidenmenoissa ovat käytössä monenlaiset koiraan väritykset (varsinkin linnuilla ja joillakin kaloilla, mm. lohella) ja taisteluvälineet (mm. sarvet hirvellä ja porolla), erilaiset ääntelyt (sammakon, metson ja teeren soidinääntelyt, laululintujen reviirilaulu.

.
Lisää: suokukko!