| Tällä ruudulla on lisätietoja. Käytä back-painiketta palataksesi edelliselle ruudulle!
Maaperän ja vesien kiihtyvä happamoituminen kiinnitti tutkijoiden huomiota 1900-luvun loppuvuosikymmeninä. Happamoitumisen pääasiallisimpana syynä ovat rikkipäästöt, joita teollisuus tuottaa. Ilmakehässä tehtaan piipusta tuleva rikkidioksidi muuttuu vähitellen rikkihapoksi ja sulfaatiksi. Myös typen oksidit ovat paikoin merkittäviä happamuuden lisääjiä. Rikki tuhoaa tai vaurioittaa eläinten ja kasvien solukoita. On havaittu sekä välittömiä että kroonisia (rikkilaskeuman/rikkihapon) vaikuksia. Esim. kasvien lehdet saattavat ruskistua reunoistaan tai tulla ruskealaikkuisiksi (lyhytaikainen vaikutus). Pitkäaikaisvaikutukset (krooniset vaikutukset) ilmenevät usein hitaasti muutoksina eliöiden elintoiminnoissa (mm. vesitalouden, hengityksen ja/tai yhteyttämisen muutoksina). Eri eliölajien herkkyys rikille vaihtelee. Havupuut ovat tunnetusti herkkiä rikille (ehkä osaksi siksi, että niiden neulaset ovat pitkäikäisiä yksivuotisiin lehtiin verrattuina). Rikkipitoisuudet ovat talojen lämmityksen vuoksi korkeat juuri talviaikaan. Herkkiä ilmansaasteille ovat myös eräät jäkälälajit, mm. naavat (Usnea), lupot (Alectoria), keuhkojäkälät ((Lobaria), rustojäkälät (Ramalina) ja hankajäkälät (Evernia). Happamoituminen hidastaa mikrobitoimintaa - mm. karikkeen hajoitusprosesseja ja ilmakehän typen sitomista (Rhizobium- bakteerit), joten ravinteita on kasvien ja eläinten käytettävissä entistä vähemmän. Kun happamuus lisääntyy vedessä (avovesikauden pH painuu alle 6.0), häviää veden puskurikyky ja pH laskee lopulta pysyvästi alle 5.0. Tällöin veden katsotaan happamoituneen. Happamoituneessa vedessä on usein myös korkea alumiinipitoisuus (huuhtoutuu pohjalietteistä). Muitakin kemiallisia muutoksia ilmenee happamoituneissa vesissä. Vaikka vesien humus onkin usein varsin hapanta, saattaa humus vähentää (puskuroida) happamoitumisen haittavaikutuksia. Yleensä vesien happamoitumisesta kärsivät mm. monet sini- ja eräät viherlevät, sekä nuottaruoho- ja lahnaruohokasvustot. Panssarisiimalevät puolestaan sietävät happamoitumista. Eräät kalalajit ovat herkkiä happamuuden muutoksille. Lohi ja nieriä eivät juurikaan siedä happamoitumista (ainakaan Norjassa ja Ruotsissa). Happamoituminen johtaa alumiinipitoisuuden kohoamiseen, joka puolestaan johtaa kidusten limoittumiseen. Tällöin kalan hapensaanti estyy (made, särki ja lohikalat). Kaikkien kalalajiemme sukusolut ja poikasvaiheet ovat erityisen herkkiä happamoitumiselle. Tosiasiassa hidasta happamoitumista on meilläkin tapahtunut luonnostaan ainakin koko jääkauden jälkeisen ajan ravinteiden vähitellen huuhtoutuessa maaperästä ja kulkeutuessa mereen. Kaikkein alttiimpia huuhtoutumiselle ja sitä myöten happamoitumiselle ovat luonnostaan vähäravinteiset maat (esim. karut metsät) ja karut, sora- ja hiekkapohjaiset vedet. |
|||