Rappeutuminen, tiedostamaton vai yhteiskunta?
Lääketieteellinen itsemurhatutkimus Suomessa vuoteen 1985

Itsemurhasta on Suomessa viime vuosina ja vuosikymmeninä puhuttu mielenterveyden ongelmien yhteydessä. Psykiatristen häiriöiden ohella itsemurhat on nähty yhteiskunnallisten olosuhteiden sairastuttavan vaikutuksen tuloksena. Tulkinnan syntyminen on edellyttänyt lääketieteellisen ja psykiatrisen tutkimuksen kautta syntynyttä tietoa sekä itsemurhailmiön kytkemistä osaksi lääketieteellistä ja psykiatrista keskustelua.

Väitöskirjatutkimus tarkastelee suomalaisen lääketieteellisen itsemurhatutkimuksen historiaa ja itsemurhia koskevan tiedon tuottamista vuosivälillä 1864–1985. Se, miten itsemurhia on pyritty selittämään, on heijastellut niin tieteellisiä kehityslinjoja kuin myös laajempaa yhteiskunnallista tilannetta. Varhainen suomalainen itsemurhatutkimus oli kytköksissä 1800-luvun eurooppalaiseen psykiatriseen tutkimukseen, yhteiskunnallisiin teorioihin ja väestötilastotietoihin nojaaviin käsityksiin.

Toisen maailmansodan jälkeen suomalainen itsemurhatutkimus astui uuteen vaiheeseen. Käsitykset itsemurhasta kansanluonteen tai rodullisten piirteiden ilmaisuna väistyivät, kun psykoanalyyttisesti orientoitunut tutkimus alkoi etsiä itsemurhan tiedostamattomia psyykkisiä syitä. 1970-luvulla psykiatrinen itsemurhatutkimus suuntautui yksilön mielen ohella yhteiskunnallisiin taustatekijöihin osana sosiaalipsykiatrista tutkimusta. Näin luotiin pohjaa 1980-luvun lopulla käynnistetylle valtakunnalliselle itsemurhien ehkäisyhankkeelle.

Tutkimuksen keskeisimmän lähdeaineiston muodostavat suomalaiset lääketieteellisestä näkökulmasta laaditut itsemurhatutkimukset ja itsemurhia käsitelleet tutkimusartikkelit.