Evoluutio muokkaa ihmistä edelleen

Evoluutio muokkaa kaikkea elävää. Se muuttaa edelleen myös ihmislajia, mutta meihin kohdistuvan valinnan suunta on saattanut hiljattain vaihtua. Evoluution ansiosta olemme kuitenkin muun muassa kilttejä toisillemme, jopa tuntemattomille.

“Miltä ihmiset näyttävät tulevaisuudessa?” on kysymys, johon kuulee mitä ihmeellisempiä vastauksia. ”Kysymys ei ole kuitenkaan niin hölmö kuin voisi ajatella”, sanoo Turun yliopiston akatemiaprofessori Virpi Lummaa. Ihmisen evoluutio on edelleen vahvasti käynnissä. Valinta puree meihin yhä, mutta Lummaan mukaan sen suunta on saattanut muuttua.

Viimeisten vuosisatojen aikana länsimainen väestö on käynyt läpi ennen kokemattoman väestöllisen muutoksen. Lapsikuolleisuus on poistunut lähes kokonaan ja syntyvyys on laskenut rajusti. ”Tämä muutos on yksi dramaattisimmista, joita mikään laji on käynyt läpi”, Lummaa ilmoittaa.

Muutoksen evolutiivista merkitystä ei ole juuri käsitelty. Suomalaiset kirkonkirjat tarjoavat loistavan mahdollisuuden aiheen tutkimiseen. Yli 350 vuoden ajalta kerätty väestötieteellinen aineisto kertoo, miten valinta vaikuttaa samoihin geneettisiin sukulinjoihin väestöllisen muutoksen eri vaiheissa.

 

”Silmälasien keksiminen on tarkoittanut, että huonolla näöllä on vähemmän vaikutusta lisääntymismenestykseen kuin aiemmin.”

 

Mikä sitten on muuttunut? Jättiaineistoista selviää, että lisääntymismenestyksessä ihmisten välillä on nykyäänkin lähes yhtä paljon vaihtelua kuin historiallisempina aikoina. Tekijät, jotka aiheuttavat eroja ihmisten suhteelliseen kelpoisuuteen, ovat kuitenkin muuttuneet. ”Esimerkiksi silmälasien keksiminen on tarkoittanut, että huonolla näöllä on vähemmän vaikutusta lisääntymismenestykseen kuin aiemmin”, Lummaa havainnollistaa.

”Kun keskimääräinen lapsikuolleisuus on vähentynyt, erot selviytymisessä ihmisten välillä ovat pienentyneet. Mutta kun keskimääräinen hedelmällisyys on laskenut, naisilla on nykyään aiempaa enemmän keskinäistä eroa lasten määrässä”, Lummaa kertoo. Lapsuusajan selviytymiseen vaikuttavien ominaisuuksien sijaan valintaa ohjaakin nykyään eniten hedelmällisyys.

Ihmisten välillä on edelleen vaihtelua, ja ominaisuudet periytyvät kuten ennenkin. Lummaan mukaan ihmispopulaation kyky vastata valintaan ei siis ole dramaattisesti muuttunut. ”Kokonaisuudessaan en näe mitään todisteita, että luonnonvalinta olisi lopettanut operoimisen”, summaa Lummaa. ”Se on hyvä juttu meille tieteilijöille – tutkittavaa riittää jatkossakin.”

Ympäristön piirteet murteiden taustalla

Ihminen on muiden lajien tapaan riippuvainen elinympäristöstään. Niissä on eroja ihmisryhmien välillä – tundra, viidakko ja Pohjois-Pohjanmaa ovat hieman toisistaan poikkeavia asuinpaikkoja.

Ihmiset ovat geneettisesti sopeutuneet ympäristöihinsä eri tavoin. Esimerkiksi pohjoiseurooppalaiset ovat enimmäkseen laktoositolerantteja ja tiibetiläisillä on geenimuunnoksia, joiden avulla he pärjäävät korkeassa ilmanalassa.

Genetiikan lisäksi ihmisryhmien kielissä on eroja. Tutkijatohtori Terhi Honkola Turun yliopistosta selvittää, mikä saa kielet ja murteet eriytymään toisistaan. Honkola tutkii aihetta evoluutiobiologiasta tutuin menetelmin ottaen huomioon kielenpuhujan tarpeet pärjätä elinympäristössään.

Honkola tutkii 1920–1930-luvuilla Suomen eri paikkakunnilta kerättyä kieliaineistoa. Analyyseissä on selvinnyt, että kulttuuriset eroavaisuudet selittävät murteiden eroista paljon, maantieteellinen etäisyys vain pienen osan. Yllättävintä on, että huomattavan paljon murteiden eroista selittyy ympäristöolosuhteiden eroavaisuuksilla.

Kielellisten erojen suuruutta selittävät esimerkiksi erot vesistöjen määrissä ja maaperätyypeissä murrealuiden välillä. ”Voi olettaa, että erilainen ympäristö on johtanut puhujaryhmien eristymiseen, mikä on mahdollistanut kielellisten erojen muotoutumisen”, Honkola sanoo.

 

Kielellisen ja biologisen evoluution voi rinnastaa – molemmissa keskeiset tekijät ovat varsin samankaltaisia.

 

Entä miten kielellisen ja biologisen evoluution voi rinnastaa? ”Molemmissa keskeiset tekijät ovat varsin samankaltaisia. Evoluution keskeisimmät osaset kun ovat vaihtelu yksilöiden välillä, ominaisuuksien periytyminen sekä muutosta aiheuttavat voimat”, Honkola selittää.

Geeneissä vaihtelua aiheuttavat mutaatiot, kielissä esimerkiksi innovaatiot. Biologisessa evoluutiossa periytyvyyden mahdollistavat geneettiset mekanismit, kielissä oppiminen ja imitointi. Muutosvoimina toimivat molemmissa tapauksissa sattuma ja valinta. Biologisen ja kielellisen evoluution suurin ero on, että luonnossa valinta ei ole tietoista, mutta kielissä tarkoituksellinen valinta on mahdollista.

Ja kuten kaikki elävä, myös puhuttu kieli on alun alkujaan biologisen evoluution mahdollistama tuotos.

Ihminen on dosentti Sonja Kosken (edessä vas.) mukaan todella ystävällinen laji. Käytöksemme kumpuaa evoluutiohistoriastamme. Akatemiaprofessori Virpi Lummaa (edessä oik.) vakuuttaa, ettei ihmisen evoluutio ole pysähtynyt.

 

Miksi olemme kilttejä toisillemme?

Me ihmiset olemme kykeneväisiä ja jopa alttiita käyttäytymään tavoin, jotka parantavat muiden lajitoveriemme hyvinvointia. Mistä moinen, prososiaaliseksi kutsuttu käytös on oikein lähtöisin?

”Ihmisen kiltteyden juuret ulottuvat syvälle ihmisapinamenneisyyteemme”, esittää biologisen antropologian dosentti Sonja Koski. ”Meillä on hyvin vahva tendenssi toimia toisten hyväksi. Prososiaalisuus ulottuu paitsi tuttuihin ja sukulaisiin, niin myös jopa anonyymeihin toisiin. Se on eläinkunnassa niin erityislaatuista, että vaatii selityksen.”

”Prososiaalisuuden määrä ja laatu ovat kasvaneet jossakin vaiheessa evoluutiotamme”, Koski kertoo. Kiltteytemme on ehdotettu syntyneen noin kaksi miljoonaa vuotta sitten, jolloin esivanhemmissamme tapahtui suuria fysiologisia, anatomisia ja käyttäytymiseen liittyviä muutoksia. Teorian mukaan samassa yhteydessä kehittyi prososiaalisuus.

 

”Yhteiskasvatuksen yhteys kiltteytemme evoluutioon on mukaansa tempaava selitys.”

 

Kasvatamme jälkeläisemme yhteistyössä muiden ihmisten kanssa. Onko se sysännyt meidät miellyttävän käytöksen tielle? ”Yhteiskasvatuksen yhteys kiltteytemme evoluutioon on mukaansa tempaava selitys”, Koski kertoo. Vertailuaineisto muista lajeista tukee teoriaa.

Ihmisten lisäksi esimerkiksi simpanssit muodostavat liittoumia. Niillä on pitkiä, vakaita, molempia osapuolia hyödyttäviä ystävyyssuhteita. Mutta kun simpanssit pelaavat pelejä ruokapalkinto panoksena, niitä ei toisen hyöty kiinnosta. Ne kyllä auttavat tovereitaan esimerkiksi työkalun tavoittelussa. Kyky auttaa on siis meillä ja simpansseilla yhteinen, mutta mistä on peräisin halu tehdä toisille mieliksi?

Valkotupsusilkkiapina on meille kaukaisempaa sukua. Lajilla on pienet aivot, mutta silkkiapinat ovat oikein mukavia toisilleen. Ne elävät perheryhmissä, joissa sukulaiset auttavat jälkeläisten hoidossa. Ainoat kiistat syntyvät lähinnä siitä, kuka saa kantaa vauvoja. Yhteys yhteiskasvatuksen ja prososiaalisuuden väliltä löytyy myös esimerkiksi varislinnuilla.

Myös me ihmiset hoidamme systemaattisesti muiden jälkeläisiä. Olemme kehittyneet yhteiskasvattajina ja -kasvatettuina. Meille on kehittynyt erityisen suuri tarkkaavaisuus ja herkkyys muiden tarpeita ja tekoja kohtaan, ehkä yhteiskasvatuksen seurauksena. Lisäksi kulttuuri muokkaa ja monistaa synnynnäistä alttiuttamme ystävällisyyteen, yhteistyöhön ja avunantoon.

”Olemme prososiaalinen laji, joka ei selviä ilman pientä apua ystävältä”, Koski kiteyttää. Aina sitä ei uskoisi, mutta olemme pohjimmiltamme harvinaisen sydämellisiä ihmisapinoita.

Teksti: Antti Miettinen

Kuva: Seija Leskelä

 

Artikkeli pohjautuu Geenit ja yhteiskunta -Argumenta-hankkeen Hotelli Lasaretissa 28.11.2016 järjestämään ”Argumenta Seminar on Evolution” -tapahtumaan.

Viimeksi päivitetty: 22.12.2016