Kasvihuonekaasuvuot ojitetuilta turvemailta: eri maankäyttöjen ja alueen hydrologisten piirteiden vertailu

Väitöskirjassa verrattiin kasvihuonekaasuvuon suuruuksia (hiilidioksidi, metaani, typpioksiduuli) ja maan ominaisuuksia luonnontilaisella suolla sekä viljelyyn, metsätalouteen ja turvetuotantoon ojitetuilla turvemaa-alueilla. Suurin ilmastoa lämmittävä vaikutus oli nurmiviljellyllä pellolla, mutta myös muutaman vuoden turvetuotannossa olleelta alueelta tuli pinta-alaa kohti huomattavia päästöjä, erityisesti typpioksiduulia. Tämä johtui turvemaiden korkeasta typpipitoisuudesta; peltoa oli lannoitettu typpilannoitteella ja tehokas ojitus mahdollisti turpeen hajoamisen ja orgaanisen typen hapettumisen nitraatiksi. Lisäksi havaittiin, että talvipäästöt olivat huomattavia. Tutkimus viittasi siihen, että pohjavedenpinnan nostaminen turvepellolla 60 cm tasosta 40 cm tasoon voisi vähentää kasvihuonekaasupäästöjä.

Kasvihuonekaasuvirtoja mitattiin eri käytöissä olleilla turvemailla kahden kasvukauden aikana, ja lisäksi tarkasteltiin alueiden maan fysikaalisia ominaisuuksia kuten vedenjohtavuutta. Lisäksi tutkittiin turpeen ominaisuuksien vaikutusta lämmönjohtavuuteen eri lämpötiloissa.

Turvemaihin on sitoutunut suuria määriä hiiltä, jota vapautuu ilmakehään ojituksen jälkeen. Hyvin typpipitoisilta turvemailta, kuten turvepelloilta, voi myös vapautua merkittävästi typpioksiduulia; on arvioitu, että Suomessa jopa 8 % ihmisen toiminnan aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä ja 25 % typpioksiduulipäästöistä tulee viljellyiltä turvemailta.

Jotta kasvihuonekaasupäästöt voitaisiin minimoida, on tärkeää ymmärtää maankäytön vaikutusta turvemaiden hydrologiaan sekä maan mikrobiologisiin ja kemiallisiin prosesseihin. Kun maan ominaisuuksista ja prosesseista tiedetään enemmän, voidaan mm. mallintamalla arvioida maankäyttötoimenpiteiden vaikutusta kasvihuonekaasupäästöihin.