Evakkous ja pakolaisuus ovat Suomen lähihistoriaa

Sotapakolaisuudesta on Suomessa vain muutama vuosikymmen – keskuudessamme elää edelleen ihmisiä, joiden historiaa on pakolaisuus ja evakkous. Millaisia ovat heidän tarinansa? Miten näiden ihmisten integroituminen uuteen yhteisöön ja yhteiskuntaan tapahtui ja kauanko se kesti?

”Historiallisen näkökulman avulla voimme nähdä pakolaisuuden koko prosessin ja soveltaa tietoa nyky-yhteiskuntaan”, sanoo dosentti Seija Jalagin Oulun yliopiston historiatieteistä. ”Suomen pakolaisten tarinoiden kautta ymmärrämme paremmin nykyisiä maahanmuuttajia, joiden taustalla on sodan ja pakolaisuuden traumaattisia kokemuksia.”

Seija Jalagin johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa projektia Tunnustuksia: Pakolaisuuden hankalat historiat ja muistamisen kulttuurit, jossa tutkitaan monitieteisesti Suomeen liittyvää sotapakolaisuutta toisen maailmansodan yhteydessä.

Suojärven Hyrsylän mutkan asukkaat palaamassa sotavankeudesta kesällä 1940. Aluksi hyrsyläläiset sijoitettiin karanteenileiriin Helsingin Viikkiin. Kuva: Pietinen (Museovirasto – Musketti)

Evakkokirjallisuutta ja arkistotietoa

”Projektissa on mukana kaksi kirjallisuudentutkijaa, yksi sosiologi ja yksi historiantutkija. On motivoivaa, että tulemme eri tieteenaloilta. Kaikki tuovat jotain uutta omien aineistojensa kautta yhteiseen problematiikkaan”, Jalagin kertoo.

Sosiologi Outi Autti on haastatellut Lapin sodan aikana evakossa olleita. Autti on tallettanut riipaisevia muistoja siitä, miten kotoa lähdettiin, millaista kohtelu oli evakkotaipaleella ja millaista oli palata poltetulle kotikylälle.

Seija Jalagin on tutkinut Valtion Pakolaisavustuskeskuksen asiakirjoja, pöytäkirjoja ja raportteja siitä, mitä pakolaisleireillä tapahtui ja miten pakolaisia avustettiin. ”Olen myös haastatellut Ruotsiin paenneiden Itä-Karjalan pakolaisten jälkeläisiä. Valokuvat ovat tärkeitä aineistoja meille kaikille.”

Kirjallisuudentutkijat Hanna-Leena Nissilä ja Ilmari Leppihalme tutkivat projektissa evakkokirjallisuutta, eli Karjalasta evakkoon lähteneiden kirjailijoiden teoksia.  Joukossa on kuuluisia nimiä, kuten Anu Kaipainen, Eeva Kilpi ja Eeva-Liisa Manner.

”Historiantutkijana olen tottunut ajattelemaan, että kaunokirjallisuuden avulla voi sukeltaa eri maailmaan, mutta että se on fiktiota eikä siis totta. Nyt ajattelen toisin: joskus fiktio on keino kertoa asioista, joista ei voi faktana kertoa, eikä se tee siitä vähemmän totta. Kirjailija Sirpa Kähkönen on hienosti sanonut, että historiallisten romaanien kirjoittaja kirjoittaa mahdollisia maailmoja”, Jalagin sanoo.

”Kaunokirjallisuus voi antaa pääsyn niihin niin vaikeisiin kokemuksiin, joita ihmiset eivät pysty sanoittamaan.” Nämä kokemukset ovat ylisukupolvisia, eli ne heijastuvat seuraaviin sukupolviin raskaana hiljaisuutena. Psykologiassa puhutaan taakkasiirtymistä.

”Meidän on kehitettävä sensitiivisiä ja eettisesti kestäviä tutkimusmenetelmiä, jotka eivät esimerkiksi sysää haastateltavaa liian syvälle raskaisiin muistoihin. Ja ihmisellä on myös oikeus vaieta”, Jalagin pohtii.

Osa on vaiennettu, eikä heille voida myöhemmin antaa ääntä tai pakottaa puhumaan, mutta heidän historiansa ja tarinansa voidaan kertoa.

Kaksinkertaisia pakolaisia

Seija Jalagin on haastatellut Ruotsissa itäkarjalaisia, joiden perheet pakenivat Suomesta salaa Torniojoen yli Ruotsiin toisen maailmansodan jälkeen. Pakenemiseen johti pelko siitä, että heidät palautetaan Neuvostoliittoon, vaikka osa heistä oli jo Suomen kansalaisia. Valtiollinen poliisi Valpo, Supon edeltäjä, oli 1940-luvun lopulla kommunistien käsissä. 55 000 inkeriläistä ja joitakin satoja heimosotureita palautettiin itärajan taakse.

”Suomeen paenneet itäkarjalaiset olivat taistelleet bolshevikkejä vastaan, ja `punaisen Valpon` silmissä he olivat poliittisesti väärällä puolella. Länsirajaa valvottiin tuolloin tiukasti, joten itäkarjalaiset ylittivät rajan salaa. Heti kun he pääsivät rajan yli, he ilmoittautuivat poliisille ja hakivat poliittista turvapaikkaa.”

Jalagin on tutkinut Ruotsin valtionarkistossa henkilö- ja kansalaisuusasiakirjoja ja haastatellut Suomesta paenneita. ”Olin viime tipassa liikkeellä, sillä nämä ihmiset ovat hyvin iäkkäitä.”

Suomalaisevakkojen henkilöllisyyttä selvitetään Haaparannassa Lapin sodan alussa syksyllä 1944. Kuva: Rollfoto (Museovirasto ­– Musketti)

On arvioitu, että Ruotsiin paenneita itäkarjalaisia olisi noin tuhat. Määrää on kuitenkin vaikea arvioida, koska heistä ei ole rekisteriä. ”Veitsiluodon sahalla Kemissä oli paljon itäkarjalaisia töissä. Löysin Kemin henkikirjoista noin 300 itäkarjalaista lähtijää vuoteen 1949 mennessä. Jos pelkästään Kemistä lähti näin paljon pakolaisia, niin veikkaan, että tuhat on alakanttiin.”

Osa itäkarjalaisista tuli Suomeen pakolaisiksi 1920-luvulla, osa taas jatkosodan loppuvaiheessa Suomen miehittämiltä alueilta. Sodan jälkeen he joutuvat lähtemään taas uuteen maahan, Ruotsiin. ”Mitä se tarkoittaa ihmisen identiteetin kannalta? Osa näistä kaksinkertaisista pakolaisista oli myös ollut evakossa Ruotsissa Lapin sodan aikaan ja osa lapsista sotalapsina Ruotsissa.”

Tieteen ja taiteen yhteinen tehtävä

Pakolaisuus ja maahanmuuttokysymykset ovat tälläkin hetkellä akuutteja Suomessa ja koko Euroopassa. Vuonna 2015 Suomeen tuli paljon turvapaikanhakijoita, jotka ovat kohdanneet täällä myös vihamielisyyttä ja suoranaista rasismia.

”Emmekö kykene ymmärtämään, miltä tuntuu tulla uuteen maahan ja yhteiskuntaan, jossa täytyy löytää paikkansa? Onko suomalaisten historiakäsitys niin itseään uhriuttava, että suomalaiset kokevat olevansa aina uhreja, joko Venäjän tai Neuvostoliiton tai globalisaation edessä? Onko kansallisvaltion rakentamisprojekti onnistunut liian hyvin, niin että ajattelemme, että Suomi on vain suomalaisia varten ja sinne ei mahdu muita? Onko se luonut meihin empatiavajeen?”

”Näistä ajatuksista sukeutui yhteistyö taiteilijoiden kanssa. Tutkijat ja taiteilijat askaroivat samojen yhteiskunnallisten kysymysten kanssa, mutta erillään. Me tuomme nyt tieteellisen kysymyksenasettelun ja aineistot taiteilijoille, ja prosessoimme niitä taiteilijoiden kanssa. Ei ole kuitenkaan tarkoituksena, että taiteilijat `kuvittavat` tiedettä, vaan katsoa, miten kaksisuuntainen prosessi toimii, miten yhteistyö vaikuttaa myös meidän tutkijoiden tapaan ajatella”, Jalagin kertoo.

”Haluamme dokumentoida tämän prosessin ja arvioida, miten löydämme yhteisen kielen. Miten tällaista yhteistyötä pitäisi tehdä, miten intensiivisiä ja pitkiä sessioiden tulisi olla? Tämä on jotain meille aivan uutta, ja haluamme kokeilla, mitä tässä tapahtuu. Näin pyrimme löytämään uusia tapoja välittää tietoa ja kokemuksia erilaisille yleisöille.”

Yhteistyöhankkeen taiteellinen johtaja on taiteen tohtori, kuvataiteilija Mika Karhu, joka kutsui mukaan taiteilijat Antero Kahilan, Heli Ryhäsen, Anssi Taulun ja Kari Vehosalon. Yhteistyöstä on sovittu jo kaksi taidenäyttelyä, toinen Vantaan taidemuseossa Artsissa syksyllä 2019 ja toinen Oulun taidemuseossa keväällä 2020. Taidenäyttelyiden yhteydessä järjestetään performansseja sekä esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia.

”Meillä on myös pilottihanke, jossa tuodaan historia- ja kulttuuritieteiden opiskelijat ja taideopiskelijat yhteen. Tänä keväänä lähtee Oulusta kuusi opiskelijaa Aalto-yliopistoon elokuvataiteen kurssille. Opiskelijat tekevät yhdessä videoteoksia, jotka ovat esillä taidegalleriassa Berliinissä ensi syksynä.”

 

Tunnustuksia: Pakolaisuuden hankalat historiat ja muistamisen kulttuurit

  • Suomen Akatemian rahoittama hanke (2017–2021)
  • johtaja dosentti Seija Jalagin Oulun yliopiston historiatieteistä; Jalagin tutkii Itä-Karjalasta lähteneitä pakolaisia arkistotietojen ja haastattelujen avulla
  • sosiologi, FT Outi Autti haastattelee Lapin sodan aikana evakossa olleita
  • kirjallisuudentutkijat FT Hanna-Leena Nissilä ja FL Ilmari Leppihalme tutkivat pakolaisuuden kokemuksia evakkokirjailijoiden teksteissä

Teksti Satu Räsänen

 

Pääkuva: Evakkoja nuotiolla juhannuksena 1941. Kuva: E. Viitasalo (Sotamuseo)

 

 

Viimeksi päivitetty: 4.7.2018