Kouluaineet kertovat sisällissodan julmuudesta

Sisällissodan päättymisen jälkeisenä syksynä kirjoitetut kouluaineet tarjoavat moniulotteisen kuvan Tampereen taistelusta. Kokijoiden kertomukset kuitenkin peittyivät valkoisten voittajien kertomuksen alle, tulkitsee aihetta pitkään tutkinut dosentti Marianne Junila.

”Sodan ja ideologian paineessa arvokas arki unohtuu todella nopeasti ja sotilasyhteiskunnan arvot nousevat keskeisiksi. Eikä tämä koske vain sotivia, vaan kattaa koko yhteiskunnan viimeistä koululaista myöten.”

Näin kuvailee Suomen ja Skandinavian historian dosentti Marianne Junila keskeistä havaintoaan, jonka hän on tehnyt tutkiessaan koululaisten kokemuksia Suomen sisällissodasta. Useita artikkelijulkaisuja tuottanut tutkimus pohjautuu Tampereen tyttölyseon oppilaiden 340 kouluaineeseen syksyltä 1918.

Aineiden taustalla oli Kouluhallituksen ja Valtionarkiston valtakunnallinen hanke sotamuistojen tallettamiseksi. ”Kirjoitusmääräys annettiin kaikille kouluille, mutta mistään muualta ei ole löytynyt yhtenäistä aineiden kokoelmaa”, Junila kertoo.

11−20-vuotiaiden nuorten kirjoitukset ovat kansainvälisestikin harvinainen lähdekokonaisuus: havaintojen tuoreus erottaa ne aikuisten myöhemmistä muistoista ja tekee niistä autenttista kokemushistoriaa.

Kotietsinnät vertautuivat häväistykseen

Tyttölyseon noin 500 oppilasta tulivat lähinnä virkamies- ja yrittäjäperheistä, ja työväenluokkaisia tyttöjä oli hyvin vähän. Ja kun kirjoitustehtävän toimeenpannut opettajakin oli aktiivinen valkoinen, ei aineissa ole punaisen häivääkään.

”Aineisto on ehdottomasti itsesensuurin suodattamaa. Joukossa on selvästi oppilaita, joiden koti oli epäpoliittinen, mutta osassa valkoinen näkökulma on hyvinkin kiihkeä”, Junila sanoo.

Tämä ei estä kokemusten tutkimusta. Kirjoitustehtävässä haettiin silminnäkijäkuvauksia, eivätkä yksityiskohtaiset kysymykset olleet johdattelevia. ”Kysymyksiin vastaamisen jälkeen monilla alkaa purkautua oma kokemus.”

Aineet lähtevät liikkeelle tammikuun lopulta 1918, jolloin punakaarti otti Tampereen haltuunsa. Kirjoittajille poikkeustila merkitsi ennen kaikkea koulun loppumista ja arkirutiinin järkkymistä. Jotkut yrittivät opiskella kotona, mutta eivät kyenneet keskittymään. Aikaa kulutettiin kaupunkia ja sen linnoitustöitä havainnoiden.

Ne valkoiset miehet, jotka eivät olleet poistuneet Tampereelta, osallistuivat puolustuksen rakentamiseen punaisten pakottamina. ”Kaduilla otettiin melkein kaikki miehet kiinni”, kirjoitti 17-vuotias Kaisa. Isän tai veljen haku kotoa ja kotietsinnät herättivät monissa kirjoittajissa turvattomuuden tunteen.

”Kaikki viedyt palasivat koteihinsa, mutta sitähän ei voinut tuolloin tietää, ja punaisten raakuuksista oli kuultu brutaaleja huhuja. Monelle traumaattisinta oli se, että työväenluokkaiset punakaartilaiset tunkeutuivat porvarisperheen kotiin. ’Tunsin kotini pyhyyden häväistyksi’, eräs tytöistä kuvailee’”, Junila kertoo ja summaa tilanteen:

”Sota muuttuu lapselle todeksi, kun koti ei häntä enää suojaa. Siksi esimerkiksi toisen maailmansodan Saksassa kotirintama pyrittiin pitämään mahdollisimman normaalina: se luo illuusion, ettei mitään vakavaa ole tapahtumassa.”

Nämä ihmiset viettivät asuintalonsa pesutuvassa kaksi viikkoa suojassa Tampereen taisteluilta (kuva otettu 3.4.1918). Kuva: Siiri-tietopalvelu/Tampereen museot

 

Sotatoimet nousivat siviilien tarpeita tärkeämmiksi

Pian koululaisille tarjoutui erilaisia tehtäviä. Sotasairaalassa työskentely oli tavallista, ja sideharson repimistä tai leikkaussalissa avustamista muisteltiin aineissa ylpeydellä. Hoidettavat olivat seudun rintamilta tuotuja punaisia, joiden auttamista osa kirjoittajista piti vastenmielisenä, kun taas osa suhtautui heihin potilaina.

Jotkut värvättiin jopa kuljettamaan valkoisten viestejä tai aseita kaupungin sisällä. ”Opettaja oli kirjoittanut marginaaliin: ’Erinomaista!’ Mutta kaikkein hienointa oli, jos liityit valkoisten joukkoihin, kuten puolenkymmentä isompaa tyttöä teki.”

Nämä kirjoittajat esittivät sodan ylväänä huviretkenä, jolta palaaminen harmitti ­– huoltojoukkoihin sijoitetut nuoret naiset eivät ilmeisesti joutuneet kokemaan rintamasotaa. Mutta myös Tampereelle jääneet omaksuivat sotilasyhteiskunnan arvot:

”Moni kertoo, että ’ei tehnyt mitään’, vaikka oli auttanut äitiä säännöstelyn oloissa. Kirjoittajat tulkitsivat, että heiltä odotettiin panosta valkoisten hyväksi. Kun yhteiskunta militarisoituu, siviiliaskareet eivät ole enää mitään.”

Kuitenkin jo pelkästä kaupassakäynnistä tuli hengenvaarallista maaliskuun lopulla, kun valkoisten saartorengas Tampereen ympärillä sulkeutui ja tykistötuli alkoi. ”Monella on siitä totaalinen kauhun kokemus: osuuko meidän taloomme? Mutta vain joidenkin sukulaiset menettivät kotinsa.”

Toista viikkoa kestänyt kranaattipommitus vietettiin missä tahansa kivisessä suojassa. Niissä kohdattiin myös punaisia, ja jännite ratkesi usein sillä, että toinen osapuoli hakeutui muualle. Tulituksen lomassa lapset saattoivat uhmata kieltoja ja kiivetä kerrostaloihin sotatapahtumia tähystämään. Se tarjosi tytöille sukupuolirajat ylittävän kokemuksen aivan kuten joukkoihin liittyminenkin.

”Osa kertoi pommituksista kiehtovana näkynä: taivaanranta oli tulessa. Muista sodista tunnetaan samanlaisia lasten kokemuksia.”

Aineissa toistuvat ”Pommia tuli kuin satamalla” -tyyppiset ilmaukset, joissa tulituksella ei ole tekijää. ”Tämä on tapa selviytyä dilemmasta: kirjoittajille on kerrottu, että punaisia pitää pelätä, mutta ensimmäinen vakava väkivallan kokemus tuleekin valkoisten puolelta”, tulkitsee Junila.

Punavankeja kerättiin Tampereen Keskustorille 6.4.1918. Kuva: Siiri-tietopalvelu/Tampereen museot

 

Kuoleman näkeminen kauhistutti ja turrutti

Maalis–huhtikuun vaihteessa alkoivat kaupunkitaistelut. Aili, 17, kiteytti osalliseksi joutumisen kokemuksen: ”Kohta oli käynnissä ankara taistelu Kauppaopiston ja meidän talon välillä.” Aineista välittyy myös sodan arkistuminen. ”Ruumiita oli talomme ympärystä ihan täynnä, 2si oli hypännyt ikkunasta ja yksi vetänyt partaveitsellä kurkkunsa poikki. Valkoiset asettivat kuormastonsa talon pihaan, kunnes syötyään lähtivät valloittamaan koko Tammelaa”, kirjoitti Ester, 15.

Kukaan kirjoittajista ei menettänyt perheenjäseniään, mutta useampi kuin joka kolmas näki ihmisiä ammuttavan. Enimmäkseen kyse oli teloituksista. Kuvauksissa on makaabereja yksityiskohtia: ”Jokaisen vieressä oli läjä vaaleanpunaisia aivoja.” Jotkut pohtivat, miksei kuoleman näkeminen kauhistuta ja selittävät tätä turtumuksella. Vastapoolina ovat järkytys ja ahdistus: ”Siskoni ja minä olimme tulla mielisairaiksi”, kertoi Sylvi, 13.

Aineissa pilkahtaa aggressiivinen ilo Tampereen ”puhdistamisesta”, mutta enemmän ilmenee surua ja myötätuntoa niin vainajia kuin kaupunkiin virranneita pakolaisiakin kohtaan. Havainto liittyy Junilan toiseen keskeiseen tulokseen: kirjoittajien kokemus on moniulotteisempi ja keskimäärin myötätuntoisempi ja maltillisempi kuin valkoisten voittajien jyrkkäsävyinen kertomus, joka tuli oppikirjoihin aineiden kirjoittamisen aikaan ja vallitsi parikymmentä vuotta.

”Kokijoiden kertomukset peittyivät virallisen totuuden alle. Jos sisällissotaa olisi lähdetty purkamaan niistä käsin, se olisi voinut tarjota kasvupohjan yhteiselle kertomukselle, kansalliselle sovittelulle.”

Aineet päättyvät Tampereen valtaamiseen; kirjoitustehtävän otsikossa (Muistelmia kapina-ajalta 1918) pysyttiin tarkasti. Junila on kuitenkin selvittänyt joidenkin kirjoittajien myöhempiä vaiheita. Heidän elämänsä näyttää jatkuneen normaalisti.

”Kolmas tärkeä tulos voisi olla se, että ihmiset säilyttivät jonkinlaisen tolkun. Näissä aineissa on ymmärrystä ja surua, josta voi lähteä eteenpäin.”

 

Teksti: Jarno Mällinen

Pääkuva: Lapsi leikkii kadulla Tammelassa Tampereen valtauksen jälkeen 10.4.1918. Kuva: Siiri-tietopalvelu/Tampereen museot


 

 

Viimeksi päivitetty: 16.5.2018