Akateeminen vapaus puhuttaa professoreita

Syksyn professorifoorumissa keskusteltiin laajasti akateemisesta vapaudesta. Rajoittavatko ulkopuoliset paineet, kuten rahoituslähteet, vapautta tutkia mitä haluaa? Onko vaikeisiin tutkimuskysymyksiin hankala tarttua, kun tutkimuksen aikajänne on lyhentynyt? Professorifoorumi kokoaa yhteen Oulun yliopiston professorit.

Suomen yliopistot ovat allekirjoittaneet Magna Carta Universitatumin, akateemisen julkilausuman, joka sisältää periaatteet akateemisesta vapaudesta ja yliopistojen institutionaalisesta autonomiasta. Tutkimuksen ja opetuksen tulee olla riippumatonta ideologisesta, poliittisesta ja taloudellisesta vallasta.

Mutta miten kokeneet tutkijat kokevat akateemisen vapauden tilanteen? Ilmeisesti aihe askarruttaa professoreita, sillä akateeminen vapaus valittiin syksyn foorumin teemaksi edellisessä, keväällä järjestetyssä professorifoorumissa.


Tutkimusrehtori Taina Pihlajaniemi piti avajaispuheen.

Tutkimusrehtori Taina Pihlajaniemi avasi foorumin kysymällä: ”Onko tutkijalla vapaus tutkia mieleisiään asioita, vai rajoittaako joku tai jokin yhteiskunnassa, mitä hänen tulee tutkia? Onko tutkijalla vapaus kommunikoida vapaasti tutkimustuloksistaan, vaikka ne olisivat tieteenalan vallitsevaa dogmia vastaan, tai yhteiskunnallisesti epämieluisia? Pystyvätkö tutkijat puhumaan vapaasti tutkimukseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä?”

Sivistysyliopistosta palveluyliopistoksi

Hallintotieteen professori Timo Aarrevaara Lapin yliopistosta kertoi tutkimuksista, joissa kysyttiin tuhansien akateemisissa ammateissa toimivien henkilöiden kokemuksia työn sisällöstä ja siinä tapahtuneista muutoksista.


Professori Timo Aarrevaara kertoi muutoksista akateemisen työn sisällössä.

”Siinä, miten ihmiset ymmärtävät akateemisen vapauden, on kuitenkin paljon vaihtelua”, Aarrevaara sanoo.

”Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana Suomen yliopistolaitos on kokenut monia suuria muutoksia. Tulosperusteinen rahoitus, yliopistojen fuusiot, ohjelmapohjainen ja strateginen rahoitus sekä yliopistojen profiloituminen ovat muuttaneet akateemisen työn luonnetta, myös akateemista vapautta.”

”Yliopistolaitos on muuttunut akateemisesta, kollegiaalisesta sivistysyliopistosta manageroidun palveluyliopiston suuntaan. Ikäpolvet suhtautuvat eri tavoin tähän kehitykseen”, Aarrevaara sanoo.

Tiede palvelee yhteiskuntaa

Tieteiden ja aatteiden historian professori Petteri Pietikäinen tarjoili katsauksen suomalaisen yliopistolaitoksen historiaan. Valtiolla on aina ollut ohjaava rooli akatemiassa, ja hyötyä on yliopistoista tavoiteltu ennenkin. 1700-luvulla yliopisto oli väline valtion rakentamisessa, luonnonvarojen hyödyntämisessä ja elinkeinoelämän tukemisessa.

”Itsenäistymisen aikana poliittisissa viroissa istuivat professorit. Pääministeri Juha Vennola sanoi vuonna 1919, että tieteen tulee asettaa yhteiskunnan tarpeet korkeimmaksi päämääräkseen”, Pietikäinen kertoo.


Professori Petteri Pietikäinen pohti hidasta tiedettä.

Hyvinvointivaltiota rakennettiin 1950-luvulta lähtien myös tieteessä. 1970-luvulla tiede politisoitui ja sitä käytettiin emansipaation palvelukseen. 2000-luvulla kilpailuyhteiskunta on tuonut tuottavuuden ja voiton tavoittelun sekä kilpailullisuuden myös yliopistoihin.

”Kun nykyisin puhutaan hitaasta journalismista, hitaasta ruuasta ja hitaasta matkustamisesta, minä toivottaisin tervetulleeksi hitaan tieteen. Slow science kumpuaisi puhtaasta tieteellisestä uteliaisuudesta eikä siihen kohdistuisi suorituspaineita”, Pietikäinen toivoo.

Tuloksellisuutta mitataan liian lyhyellä ajanjaksolla

Ryhmäkeskusteluissa yksi asia nousi ylitse muiden: professoreiden mielestä tutkimuksen tuloksellisuutta tarkastellaan liian lyhyellä ajanjaksolla. Tutkijat eivät uskalla ottaa haastavia ja vaikeita tutkimusaiheita, jotka vievät vuosia. Tieteentekeminen on sirpaloitunut, kun jokaisella on monta pienempää projektia meneillään, ja tutkimuksen fokus häviää.

Myös tukihenkilöstön määrän vähentäminen ja siitä seuraava mikromanagerointi koettiin akateemista vapautta vähentävä seikkana. Lukuisat organisaatiomuutokset ovat olleet tarpeellisia, mutta niiden vuoksi tutkimukseen jää vähemmän aikaa.

Useassa puheenvuorossa nousi esille tiedeviestinnän merkitys. Tieteenvastaisuus ja tieteen kyseenalaistaminen, disinformaatio ja populismi rehottavat, ja jokaisen tieteentekijään velvollisuus on pyrkiä vastustamaan niitä viestimällä tutkimuksestaan ymmärrettävästi ja kiinnostavasti.

Teksti: Satu Räsänen
Kuvat: Lasse Lehto

Katso videotallenteet tilaisuudesta:

Tutkimusrehtori Taina Pihlajaniemen avauspuhe

Professori Timo Aarrevaaran puhe

Professori Petteri Pietikäisen puhe

Tutkimusrehtori Taina Pihlajaniemen loppusanat

Viimeksi päivitetty: 1.11.2018