Epäonnistunut kehitysaluepolitiikka lisäsi muuttoliikettä Ruotsiin
Suomessa havahduttiin 1950-luvulla siihen, etteivät uuden pienviljelmät pystyneet elättämään maaseudun väestöä. Työttömyyden hoitamiseksi 1960-luvulla aloitetut kehitysaluepoliittiset toimet olivat jo tuolloin pahasti myöhässä. Filosofian maisteri Janne Leiviskän väitöstutkimuksen mukaan se, ettei maaseudun väestöä pystytty enää erilaisista aluepoliittisista toimista huolimatta työllistämään, lisäsi voimakkaasti muuttoliikettä Ruotsiin.
Leiviskä tarkastelee väitöstyössään arkistolähteiden ja valtiopäiväasiakirjojen avulla suomalaisten puolueiden Pohjois- ja Itä-Suomen elinkeinojen kehittämispolitiikkaa vuosina 1951–1970. Sodan jälkeen elinkeinopoliittiseksi ratkaisumalliksi valittiin maatalouden laajentaminen, mutta uudet pienviljelmät eivät riittäneet työllistämään väestöä. Puolueiden kilpailu maaseudun äänestäjistä johti elinkeinopolitiikan politisoitumiseen.
Leiviskän mukaan käännekohdaksi muodostuivat vuoden 1958 vaalit. Maaseudun elinkeinojen monipuolistamiseen pyrkinyt Fagerholmin kolmas hallitus joutui eroamaan ulkopoliittisen painostuksen takia. Yöpakkaskriisin jälkeen hallituskelpoisuuden kriteerinä oli Neuvostoliiton hyväksyntä, mikä johti siihen, etteivät puolueet pystyneet yhteistyöhön maaseudun elinkeinojen kehittämisessä.
Vaikka puolueiden välillä vallitsikin vaalien jälkeen yksimielisyys siitä, että Suomen kasvavan väestön työllistämiseksi maaseudun elinkeinoja olisi kehitettävä, käytännön toimista ei päästy yksimielisyyteen. Myöhästyneitä toimenpiteitä Leiviskä pitää Suomen elinkeinopolitiikan pahimpana epäonnistumisena.
Janne Leiviskän väitöskirja ”Pohjois- ja Itä-Suomen elinkeinojen kehittäminen suomalaisen yhteiskunnan murroksessa. Suurimpien puolueiden elinkeinopolitiikka 1951–1970” tarkastettiin Oulun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa 29.10.2011.
