Aki Oikarinen

Samurain etiikka ja

japanilaisuuden tulkinnat

SISÄLLYS

·Samurai-etiikan ihanteet

·Kertomus 47 samuraista

·Bushidoon kuolema eettisenä järjestelmänä

·Nitoben tulkinnan ajankohdasta

·Miehittäjän näkemys japanilaisuudesta vuonna 1946

·Bushidoo – zen sotataidoissa

·Samuraihenki sodassa

·Oman aikamme tulkintoja

·Bushidoo nyky-yhteiskunnassa

·Bushidoo stereotypioina

·Lopuksi

·Kirjallisuutta

JOHDANTO

Sivun alkuun

BUSHIDOO JA SEN ALKULÄHTEET

Bushidoo, suomeksi soturin tie, on moraalisten periaatteiden koodi, jota samuraita ohjattiin ja vaadittiin noudattamaan. Nitoben mukaan se ei ollut kirjoitettu laki, vaan sydämellä omaksuttu moraalin ja etiikan koodi, joka siirtyi sukupolvelta toiselle. Lyhyesti bushidoo tarkoittaa samuraita velvoittavia moraalisääntöjä. Nitoben määrittelemänä samurai-etiikan ideaalit ovat: oikeamielisyys, rohkeus, hyvyys tai säälintunne, kohteliaisuus, vilpittömyys, kunnia, uskollisuus ja itsehillintä. Nämä olivat arvot tai ihanteet, joiden mukaan samurain tuli elää ja toimia niin jokapäiväisessä elämässään, kuin tehtäväänsä noudattaessaan.

Kukaan ei tiedä, milloin samurait tulivat ensimmäistä kertaa Japanin historian näyttämölle. Vanhimmat historialliset kuvaukset heistä ovat 900-luvulta, mutta vaikuttaa varmalta, että taisteleva eliitti on ollut olemassa jo paljon kauemmin, ehkä jo 300 - 400 -luvulta lähtien. 1100-luvun lopulla sotilassuvut ottivat poliittisen vallan Japanissa. Tuolloin, vuonna 1192 Minamoto Yoritomo tuli sh?guniksi, ylimmäksi sotilasjohtajaksi. Valta säilyi samurai-luokalla aina vuoden 1868 Meiji-restauraatioon asti.

Nitoben mukaan bushidoon synnylle historiassa ei ole mitään tarkkaa aikaa tai paikkaa. Koska bushido tulee tietoiseksi feodaaliajalla, hän sijoittaa sen alun feodalismiin. Feodalismin puolestaan voidaan katsoa aloittaneen nousunsa 1100-luvun lopulla, Yoritomon valtakaudella. Itse feodalismin alkujuuret ovat olleet jo paljon kauemmin olemassa, samoin myös bushidoon alkujuuret.

Nitobe pitää bushidoon alkulähteinä buddhalaisuutta, shintolaisuutta ja kungfutselaisuutta. Buddhalaisuudesta tulee tyyni luottamus kohtaloon, hiljainen alistuminen väistämättömään, mielentyyneys vaaran tai onnettomuuden uhatessa, elämän halveksunta ja ystävällinen suhtautuminen kuolemaan. Shintolaisuudesta juontuu uskollisuus hallitsijaa kohtaan sekä esi-isien ja vanhempien kunnioitus. Etiikan ja moraalisten arvojen alueella kungfutselaisuus on ollut bushidoolle antoisin. Kungfutsen oppi viidestä perussuhteesta (hallitsija-alamainen, isä-poika, vanhempi-nuorempi veli, mies-vaimo ja ystävä-ystävä) määritteli tarkoin jokaisen ihmisen velvollisuudet toisia kohtaan. Kun Kiinassa kungfutselaisuus korosti kuuliaisuutta vanhemmille, Japanissa etusija annettiin uskollisuudelle ylempää kohtaan.

Samuraiden tullessa ylimmäksi luokaksi he saivat kunniaa ja suuria etuisuuksia ja samalla siis suurta vastuuta kannettavakseen ja näin tarvittiin pian yleisiä käyttäytymisstandardeja. Bushidoo oli ratkaisu tähän vaatimukseen. Bushidoon koodin katsotaan saaneen virallisesti muotonsa juuri rauhallisella Tokugawa-kaudella (1600 - 1867). Esimerkiksi Olavi K. Fält kirjoittaa, kuinka rauhallisella Tokugawa-kaudella soturiluokka ei enää voinut toteuttaa varsinaista kutsumustaan eli sodankäyntiä. Tällöin sotilashallitus samurailuokan turhautumista estääkseen ohjeisti samuraita vaalimaan sekä fyysisiä sotataitojaan että henkisiä hyveitään. ”Esi-isien tekoja ryhdyttiin romantisoimaan ja luomaan myyttistä samurain käyttäytymisihannetta, jota 1700-luvulta lähtien kutsuttiin bushidooksi, samurain tieksi.” Timo Klemola puolestaan mainitsee kirjassaan Zen-Karate, kuinka 1700-luvun alkupuolella, kun Tokugawan rauhankausi oli kestänyt yli sata vuotta, samuraiden, siis ammattisotilaiden elämäntehtävä alkoi hämärtyä. ”Tähän aikaan ilmestyi useita sotilaan tietä, bushidooa, käsitteleviä kirjoja, joiden ensisijainen tarkoitus oli kohottaa samurai-luokan laskenutta moraalia.” Nitoben mukaan samuraista kuitenkin tuli Japanin kulttuurihistoriaan syvällisesti vaikuttanut yhteiskuntaluokka, jonka ihanteessa yhdistyivät kaksi puolta, miekka ja kirsikankukka, sotaisuus ja kaunosieluisuus.

Sivun alkuun

SAMURAI-ETIIKAN IHANTEET

Jo varhaisessa vaiheessa alettiin samurain arvomaailmasta sanoa, että hän arvosti elämää vain höyhenen verran. Hän oli aina valmis kuolemaan eikä missään tilanteessa tahtonut kääntää selkäänsä viholliselleen, vaikka se olisi merkinnyt hänen omaa kuolemaansa. Turhaa kuolemaa, niin kutsuttua koiran kuolemaa ei kuitenkaan arvostettu. Miton daimio on sanonut: “On helppoa juosta ylivoimaa vastaan tullakseen teurastetuksi, mutta todellista rohkeutta on uskaltaa elää silloin, kun on oikein elää ja kuolla vain, kun on oikein kuolla.” Vaikka kuolemaa ei pelätty, turhaa riitelyä tuli välttää, koska elämä kuului omalle herralle ja kuolema turhassa kaksintaistelussa olisi ollut isännän resurssien haaskausta.

Myötätunto tai armeliaisuus ei tarkoittanut pelkästään kaunista ajatusta toista kohtaan, vaan sen takana oli mahdollisuus tuhota tai säästää vastustaja. Sodankäynnin etiketti vaati, ainakin 1100-luvulle saakka, että jos vastustaja häviölle jäätyään ei osoittautunut joko arvoltaan tai taidoiltaan vahvempansa veroiseksi, ei pisaraakaan verta saanut vuodattaa. Esimerkiksi Sumanouran taistelussa vuonna 1184 kuuluisa soturi, Kumagaye joutui vastoin tahtoaan tappamaan nuoren pojan, jottei tämä olisi joutunut jonkun alempiarvoisen surmaamaksi. Kertomuksen mukaan sodan jälkeen tämä soturi ryhtyi papiksi ja vietti loppuelämänsä pyhiinvaellusta, koskaan kääntämättä selkäänsä länteen, missä armahdus odottaa. Japanilaisessa taiteessa on kuvaus tästä vanhasta soturista, joka pappina ratsastaa lehmän selässä väärinpäin, länteen katsoen. 

Jos kohteliaisuutta toteutetaan vain hyvien tapojen loukkaamisen pelossa, se on varsin heikko hyve. Todellisella kohteliaisuudella on paljon suuremmat vaatimukset. Sen tulisi olla ulkoinen merkki sympatiasta toisten tunteita kohtaan. Nitobe antaa esimerkin, jossa seisot kuumana päivänä ulkona ilman varjoa tai hattua. Joku tuttava pysähtyy juttelemaan kanssasi ja ottaa päivänvarjonsa päältään seistäkseen kanssasi kuumottavassa paisteessa. Teon tarkoitus on viestittää seuraavaa ajatusta: “Sinä seisot kuumassa paisteessa. Tunnen sympatiaasinua kohtaan ja ottaisin sinut mielelläni varjoni alle, jos se vain olisi tarpeeksi suuri tai jos olisimme tarpeeksi läheisiä tuttavia. Koska en voi varjostaa sinua, jaan epämukavan olon kanssasi.”

Valehtelua pidettiin pelkurimaisena tekona. Samurain mielestä jo hänen sosiaalinen asemansa vaati korkeampaa totuudenmukaisuutta kuin mitä kauppiailta tai maanviljelijöiltä odotettiin. Bushi no ichi-gon, 'samurain sana' oli käsite jota yksinään pidettiin sopivana vakuutena väittämän totuudenmukaisuudesta. Samurain sana oli niinkin painava, että sopimuksia tehtiin ja lupauksia annettiin ja lunastettiin ilman kirjoitettua todistusta. Tosin myös Japanissa oli ja on käytössä kyo-rei, tyhjä muoto, kun uhrataan totuus kohteliaisuuden nimissä. Myös länsimaissa tunnetaan sosiaaliset eli “valkoiset valheet".

Kunniantunto merkitsi samuraille kirkasta tietoisuutta henkilökohtaisesta arvokkuudesta. Tämä piirre luonnehti hyvin samuraita, joka oli syntynyt ja kasvatettu arvostamaan ammattinsa ja asemansa velvollisuuksia ja etuoikeuksia. Elämää itseään pidettiin halpana, jos toisessa vaakakupissa oli kunnian tai maineen säilyminen. Jos tehtävällä oli merkitystä omalle, perheen, suvun tai herran kunnialle, elämästä oltiin valmiita luopumaan tyynesti ja nopeasti. Bushidoon mukaan perheen ja sen jäsenten intressit ovat yksi ja sama. Yksilö väistyy ryhmän etujen tieltä. Samurai taisteli enemmän sukunsa kuin itsensä takia. Hän oli valmis uhraamaan henkensä taistelukentällä, jotta hänen sukunsa saisi palkkion ja kunnian hänen uhrauksistaan. Esimerkiksi 1300-luvulla kiivaissa sisällissodan taisteluissa suvun jäsenet saattoivat liittyä vastakkaisille puolille, jotta suku olisi varmasti voittajan puolella.

Kasvojen menettämisen pelko oli niin suuri, että se saattoi saada jopa sairaalloisen luonteen. Nitoben mukaan kunnian tähden tehtiin tekoja, joille bushidoon laki ei myönnä minkäänlaista oikeutusta. Varsin uskomaton on kertomus kansalaisesta, joka huomautti samuraille, että tämän selässä hyppelee kirppu ja joutui saman tien tämän soturin miekan lävistämäksi. Syynä tähän oli se, että kirput ovat eläimistä ravintonsa saavia loisia ja oli anteeksiantamaton loukkaus rinnastaa ylhäinen soturi ja eläin. Vastaavien tarinoiden liikkeellä olo Nitoben mielestä todistaa, että samuraiden kunniantunto johti joskus liiallisuuksiin ja samuraille oli kehittynyt hyvin voimakas häpeän tunne.

Vastapainona herkän kunniakäsityksen aiheuttamille ylilyönneille Nitobe näki ylevämielisyyden ja kärsivällisyyden korostamisen. Turhasta loukkaantumista pidettiin naurettavana ja kärsivällisyyttä todellisena hyveenä. Tokugawa-shogunaatin ensimmäisen sh?gunin, Tokugawa Ieyasun (1542 - 1616) arvostuksesta kertoo 1500-luvun lopun sotaisan ajan kolmea suurmiestä kuvaavat epigrammit. Oda Nobunaga sanoo: ”Tapan satakielen, ellei se laula.” Toyotomi Hideyoshi puolestaan lausuu: ”Pakotan sen laulamaan minulle.”Tokugawa Ieyasu virkkoo: ”Odotan, kunnes se avaa suunsa.”

Nitobe kirjoittaa, että japanilaisen etiikan kaksi tukijalkaa ovat uskollisuus ylemmälle ja kuuliaisuus vanhempia kohtaan. Todellista uskollisuutta ei kuitenkaan ollut se, että antaa hallitsijan tai isännän oikullisen päähänpiston tai väärän toiminnan ohittaa omatuntonsa. Tällaista käyttäytymistä pidettiin nöyristelevänä ja matelevana alistuvaisuutena. Kun mies oli eri mieltä kuin herransa, vaati uskollisuus häntä kaikin keinoin yrittämään saada isäntänsä huomaamaan erehdyksensä. Oli varsin tavallista, että jos hienovaraiset huomautukset eivät menneet perille, samurai teki seppukun, itsemurhan ja siten osoitti vilpittömyytensä isännälleen. Virheistä huomauttaminen itseään ylemmälle tätä loukkaamatta on todella vaikeaa. Yksi keino tähän oli Winston L. Kingin mukaan tappaa huono tai paha neuvonantaja ja vastata seurauksista isännälleen. Toinen tapa herättää isännän huomio oli siis tappaa itsensä.

Pidettiin epämiehekkäänä samuraille antaa tunteiden näkyä kasvoillaan. Vahvaa, hienon luonteen omaavaa persoonaa kuvailtiin: "Hän ei anna merkkiäkään tuntemastaan ilosta tai vihasta". Mielentyyneyttä tai käyttäytymisen rauhallisuutta ei saanut minkään tunteen tai mielenliikutuksen antaa häiritä. Äärimmäisenä itsehillinnän osoituksena voidaan nähdä seppuku, rituaalinen itsemurha ja sen tekijälleen asettamat vaatimukset. Seppuku tai harakiri jossa vatsa leikataan auki, perustui vanhaan anatomiseen uskomukseen, että ihmisen sielu ja tunteet sijaitsevat alavatsassa: "Avaan sieluni kodin ja näytän sinulle millainen se on. Katso itse, onko se likainen vai puhdas." Se ei ollut vain itsemurhaprosessi. Se oli laillinen seremonia ja instituutio. Se oli keino, jolla soturi pystyi sovittamaan rikoksensa, pyytämään anteeksi virheitään, välttämään vangiksi joutumisen häpeän, osoittamaan lojaalisuutensa isännälleen tai todistamaan vilpittömyytensä. 1600-luvulla seppuku kiellettiin ja siitä tuli rangaistusmuoto samurailuokalle.

Sivun alkuun

KERTOMUS 47 SAMURAISTA

Tapahtumasarja alkoi sh?gunin palatsissa, Edossa vuonna 1701. Eräs sh?gunin virkamies halveksi julkisuudessa toistuvasti Asano Naganoria. Vuonna 1701 hän loukkasi julkisesti Asanoa sh?gunin palatsissa. Häpeästä malttinsa menettänyt Asano haavoitti miekallaan solvaajaansa. Miekan paljastaminen palatsin tiloissa ja alueella oli kielletty. Määräyksen rikkomisesta oli määrätty kuolemanrangaistus. Kuulustelun jälkeen sh?gun määräsi Asanon tekemään seppukun, minkä Asano teki hyvittääkseen rikkomuksensa. Hänen joukkonsa jäivät r?nineiksi, samuraiksi ilman isäntää ja heidät ripoteltiin eri puolille maata, jotta he eivät pystyisi järjestäytymään ja aiheuttamaan ongelmia. Asanon loukkaajaa ei rangaistu millään tavalla, vaikka lain mukaan näin olisi pitänyt tehdä.

Yksi piirre samuraiden elämässä kautta aikojen oli verikosto. Sanottiin, ettei samurai voinut koskaan elää tyytyväisenä saman taivaan alla isänsä, tai isäntänsä surmaajan tai häpäisijän kanssa. 47 Asanon uskollisista samuraista päätti kostaa isäntänsä kuoleman. Kaikessa hiljaisuudessa he kerääntyivät Edoon, nykyiseen Tokioon, missä heidän kuolleen herransa solvaaja piti talouttaan eläkkeelle vetäytyneenä. He hyökkäsivät hänen oleskelupaikkaansa ja vaativat häntä tekemään seppukun. Miehen kieltäydyttyä samurait katkaisivat hänen kaulansa samalla miekalla, jolla Asano oli surmannut itsensä. Irtilyömänsä pään he veivät isäntänsä haudalle.

Jos katsotaan asiaa girin näkökulmasta, Asano toimi täysin oikeutetusti haavoittamalla kunniansa loukkaajaa. Samalla hän kuitenkin rikkoi sh?gunia vastaan, jota kohtaan häneltä vaadittiin ehdotonta uskollisuutta. Sh?gunin taas oli vaadittava kompensaatiota hänen lakiaan vastaan tehdystä loukkauksesta. Asano hyvitti rikkomuksensa sh?gunille riistämällä henkensä. Asanon kunniaan kohdistunut loukkaus kuitenkin jäi vaille hyvitystä. Asanon uskolliset samurait toteuttivat herransa henkilökohtaista giriä tappamalla hänen solvaajansa. Toimimalla omin päin, ilman virallisia valtuuksia he puolestaan rikkoivat sh?gunia vastaan, joka oli heille Asanoakin ylempi auktoriteetti.

Tapaus keräsi valtavasti huomiota. Tavalliset kansalaiset olivat varauksetta uskollisten samuraiden puolella näiden palautettua isäntänsä kunnian. Myös ajan arvostetut oppineet spekuloivat tapahtumien kulkua. Sh?gunin neuvonantajan mukaan samurait olivat toimineet etiikkansa vaatimalla tavalla toteuttaessaan verikostonsa. Aiheuttamalla huomattavaa epäjärjestystä he kuitenkin olivat rikkoneet sh?gunin ja yhteiskunnan lakeja vastaan. Jos samuraiden sallittaisiin tehdä seppuku, heidän kunniansa ei tahrautuisi ja myös yhteiskunnan laki tulisi noudatetuksi. Nämä uskolliset r?ninit, 46 kappaletta, iältään seitsemäntoista ja 77:n väliltä, tekivät rituaalisen itsemurhan helmikuussa 1703. Yksi yli 80-vuotias samurai ei joutunut kiinni, koska hän ei ollut pidätyshetkellä kyennyt pysyttelemään muun joukon mukana. ?ishi Yoshiota, tämän kunniakkaan samuraijoukon johtajaa arvostetaan Japanissa kansallissankarina. Samuraiden kunniakkaan toiminnan voi tänäkin päivänä nähdä ja kokea kertautuvan japanilaisten teattereiden näyttämöillä.

Sivun alkuun

BUSHIDOON KUOLEMA EETTISENÄ JÄRJESTELMÄNÄ

Nitoben mukaan Bushidoo, joka syntyi samurailuokan sisällä, suodattui moninaisin tavoin muihinkin yhteiskuntaluokkiin. Näin se vaikutti massojen joukossa muodostaen sosiaalisen standardin koko kansakunnalle. Alunperin eliitin eettisestä ohjenuorasta tuli ajan myötä koko kansan inspiraation lähde ja harras pyrkimys. Vaikka suuri yleisö ei saavuttanut yhtä korkeaa moraalista tasoa kuin esikuvansa, samuraihengen vaalima arvomaailma kohotti kansanhenkeä esimerkkinä ideaalista eettisestä toiminnasta ja ajattelusta.

Kirjan kirjoittamisen aikaan, sata vuotta sitten, bushidoon vaikutukset olivat Nitoben mielestä yhä kouriintuntuvasti havaittavissa. Esimerkkeinä hän mainitsee ihmisten kohteliaisuuden, joka on suoraan tuon eettisen ohjenuoran perintöä, fyysisen kestävyyden, mielenlujuuden ja rohkeuden, jota japanilaiset osoittivat Kiinan-Japanin sodassa (1894 - 1895) ja japanilaisten uskollisuuden ja patrioottisuuden maataan kohtaan.

Inazo Nitobe kuitenkin näki bushidoon järjestelmänä tekevän kuolemaa. Hänen mukaansa jo historia oli opettanut, että sotaisiin hyveisiin perustuva valtio, olipa se sitten Spartan kaupunki tai Rooman imperiumi, ei voinut olla historiallisesti jatkuva ja kestävä. Yhtä vaikeaa, kuin sanoa tarkalleen milloin bushidoo syntyi, on kertoa sen tarkka kuolinhetki. Läänitysjärjestelmän virallinen purkaminen vuonna 1871 oli Nitoben mukaan merkki ”kuolinkellojen soittamiseen”.

On sanottu, että Japani voitti Kiinan sodassa Muratan kivääreillä ja Kruppin tykeillä eli teknisellä ylivoimalla. Nitobe muistuttaa, että parhaimmatkaan aseet ja tykit eivät ammu itsestään ja moderneinkaan koulutusjärjestelmä ei tee pelkurista sankaria. Hän kirjoittaa: ”Ei! Se mikä toi voitot Yalu-joella Koreassa ja Manchuriassa oli esi-isiemme henki, joka ohjasi käsiämme ja löi sydämissämme... Raaputa moderneimman ja edistyneimmän japanilaisen pintaa ja löydät samurain.”

Koska bushidoolla ei ole kiinteää dogmia tai muotoa, sillä on varaa lakata olemasta kokonaisuutena. Totaalisesti se ei kuitenkaan tule häviämään. Nitobe kysyy: ”Voiko joku väittää stoalaisuuden kuolleen?” Se on kuollut systeeminä, mutta elää edelleen hyveenä länsimaisessa filosofiassa. Itsenäisenä etiikan koodina bushidoo saattaa hävitä tai menettää muotonsa, mutta sen voima ei katoa ja lakkaa vaikuttamasta. Nitobe siis oli valmis hyväksymään bushidoon kuoleman järjestelmänä tai muotona. Hän painotti sen jatkuvuutta nimenomaan ideaalina tai hyveenä, joka voi edelleen rikastuttaa ihmisten elämää vaikka se ei enää olisikaan arkipäivän käyttäytymisnormisto. Mielestäni samoin kristillisen etiikan voi tänäkin päivänä nähdä vaikuttavan länsimaisen ihmisen toiminnan ja ajattelun taustalla ideaalina oikeasta. Nitoben mukaan samurait eivät olleet ainoastaan japanilaisen kulttuurin kukka, vaan myös sen juuret.

Sivun alkuun

NITOBEN TULKINNAN AJANKOHDASTA

BUSHIDOOn kirjoittaminen voidaan ainakin osittain lukea näihin edellä mainittuihin yrityksiin luoda sivistynyttä Japanikuvaa länsimaille. Nitobe ei kuitenkaan lähde samalle tielle, kuin monet muut japanilaisuuden ”sivistäjät”. Hän ei yritä esimerkiksi hylätä bushidooa japanilaisuuden raaka-aineena ja vaihtaa sitä johonkin länsimaiseen filosofiaan tai etiikan järjestelmään. Hän päinvastoin yrittää selittää länsimaalaisille bushidoon koodin kautta, miksi japanilaiset toimivat ja ajattelevat, niin kuin tekevät. Kirjallaan hän osoittaa, että Japanin menneisyyden valossa monet japanilaisuuden ilmentymät ovat hyvinkin ymmärrettäviä ja sivistyneitä.

Sivun alkuun

MIEHITTÄJÄN NÄKEMYS JAPANILAISUUDESTA VUONNA 1946

Ilmari Vesterinen kirjoittaa: ”Ruth Benedict päätteli, että japanilaisten käyttäytymisen taustalla ovat velvollisuudentunnon ja vastavuoroisuuden pohjalta nousevat pakotteet”. Nämä velvollisuudet ja vastavuoroisuuden Benedict selittää seuraavasti: On on henkinen velka, joka pitää maksaa takaisin. Sitä on kahdenlaista; toista maksetaan takaisin loputtomasti ja toinen erääntyy tietyissä tilanteissa. Loputon takaisinmaksu eli gimu koskee kunnioitusta vanhempia kohtaan ja ehdotonta uskollisuutta keisaria kohtaan. Gimu on velvoite, joka ohittaa kaiken muun tärkeydessään. Giri puolestaan on velvollisuus, joka on maksettava takaisi tarkasti ja sen takaisinmaksua sitoo tietyt aikarajat. Giriä maksetaan omalle herralle, sukulaisille, ja ihmisille, jotka ovat tehneet jonkun palveluksen, pienenkin. Myös oman kunnian palauttaminen esimerkiksi koston kautta on girin takaisinmaksua. 

Ruth Benedictin mukaan modernin ajan japanilaiset kirjailijat ja pr-miehet ovat valikoineet giriin kuuluvia velvoitteita ja esittäneet ne länsimaalaisille bushidoo-kulttina. Tässä Benedict ilmeisesti viittaa ainakin Nitobeen. Tämä on Benedictin mielestä harhaanjohtavaa useista syistä. Hänen mukaansa bushidoo on moderni ja virallinen termi, joka ei sisällä samaa syvää kansallistunnetta, kuin girin eri ulottuvuudet Japanissa tekevät. Myöskään bushidoo ei riitä ratkaisemaan girin pulmallisuutta ja kaksinaisuutta. Benedict huomauttaa vielä, että kaiken lisäksi bushidoosta tuli nationalistien ja militaristien iskulause ja siitä tuli epäilyttävä samalla, kun nuo johtajat joutuivat epäilyttävään valoon. Benedict jatkaa, että bushidoon identifiointi samuraihin oli sekin väärinkäsitys. Giri kun on hyve, joka koskettaa kaikkia yhteiskuntaryhmiä.

Nitobe puolestaan pitää giriä keinotekoisten yhteiskunnallisten olojen tuloksena, joka ajan myötä rappeutui selittämään sitä ja sanktioimaan tätä, esimerkiksi miksi tyttären täytyy myydä itseään saadakseen isänsä huvittelut rahoitettua. Nitobe pitää giriä eettisenä ohjeena toisarvoisena voimana, ainakin jos toiminnan ainoa vaikutin on giri, eikä vilpitön tunne toiminnan oikeudesta. Täytyy muistaa, että nimenomaan Nitobe on kirjoittanut aiheesta aikaisemmin ja vaikuttaa, että Benedictiltä on kulunut runsaasti energiaa Nitoben ajatusten tyrmäämiseen.

Mielenkiintoista on, että vaikka Benedictin selittämän gimu-käsitteen sisältö on lähes täsmälleen sama, kuin Nitoben tulkinta japanilaisen etiikan tärkeimmistä arvoista, niin silti Benedict haluaa ajaa alas koko bushidoon käsitteen tai ainakin voimakkaasti vähätellä sen merkitystä. Hän jopa kirjoittaa seuraavasti: ”Kuten japanilaiset ovat usein kehuskelleet, heillä ei ole käsillä yleistä hyvettä, josta ottaa oikean käyttäytymisen mallia”. Siitä huolimatta, että Benedict pyrkii sivuuttamaan bushidoon historian ja vaikutukset lähes kokonaan, hän kuitenkin selittää kirjassaan Nitoben määrittelemiä samurai-etiikan ideaaleja on-giri -asetelmalla. Vanhempien kunnioitus ja uskollisuus johtajalle tuli selväksi gimu-asetelmassa. Benedictin mukaan itsehillintä ja kasvojenmenetystä ennaltaehkäisevä kohteliaisuus ovat selitettävissä girin vaikutuksella. Samoin girin merkitys kunnialle ja kunnian menettämisen ehkäisemiselle ja vilpittömyyden merkitys girille ilmenee kirjassa selkeästi. Benedict tosin ei mainitse rohkeutta eikä armeliaisuutta; ehkä hän ei havainnut näitä ominaisuuksia merkittäviksi tai sitten viholliseen ei haluttu liittää näitä piirteitä. 

Benedictin näkemys on käsittääkseni ainakin teoriassa yhtä oikea kuin Nitoben, sillä se on käytännössä saman asian toistoa erotuksella, että samalla Benedict pyrkii todistamaan bushidoon tarpeettomuuden, jopa virheellisyyden. Jos Nitobe olisi väittänyt, että bushidoo on edelleen arkipäivän elämässä noudatettava etiikan koodi, tilanne olisi eri. Nitobe kuitenkin nimenomaan havaitsi, että järjestelmänä bushidoo oli aikansa elänyt. Hänen mukaansa tuon järjestelmän jäänteet, nuo bushidoon vaalimat ihanteet elivät vielä ihmisten mielissä ja vaikuttivat japanilaisten ajattelun ja toiminnan taustalla.

Benedictin ajatteluun vaikutti tutkimuksen ajankohta (sota Yhdysvaltojen ja Japanin välillä), tutkimuksen tarkoitus (käyttää tietoa sodassa japanilaisia vastaan) ja tutkijan oma kansalaisuus (yhdysvaltalainen). Saattaa olla, että syy bushidoon väheksyntään on sen sotilaalliselta ja aggressiiviselta kalskahtava nimi. Benedict saattoi myös katsoa tehtäväkseen opettaa japanilaisille, millaista olisi japanilaisuus, jonka länsimaat olisivat valmiit hyväksymään.

Sivun alkuun

BUSHIDOO - ZEN SOTATAIDOISSA

Zenin harjoittamisen tarkoitus oli saavuttaa mushin, tyhjän mielen tai ei-mielen tila. Tyhjä mieli ei tarkoita kuitenkaan älyllisesti vajaata mieltä, vaan mieltä, joka on tyhjä kaikesta turhasta. Kyseessä on ei-mieli, joka ei takerru mihinkään, vaan liikkuu vapaana kuin virtaava vesi. Koulutuksen tavoitteena oli tämä ei-mielen tila, joka ei tee enää älyllisiä arviointeja taistelussa vaan liikkuu vapaasti tilanteesta ja vastustajasta toiseen, mihinkään pysähtymättä, minkään häiritsemättä tai estämättä. Tässä näkyy aiemmin mainittu intuition merkitys ohi rationaalisen järkeilyn. Esimerkistä käy ero tekniikkamestarin ja todellisen mestarin välillä taistelussa. Tekniikkamestari on teknisesti loistava miekkailija, mutta todellinen mestari on teknisen taitamisen lisäksi ei-mielen tilassa joutuessaan taisteluun. Todellista mestaria ei voitu syyllistää tekniikkamestarin tappamisesta, vaan tekniikkamestarin katsottiin tehneen itsemurhan haastaessaan ei-mielen.

Zen-mestari Takuan (1573 - 1646) neuvoo miekkamiehiä seuraavasti: "Kuvittele, että ympärilläsi on 10 miestä valmiina hyökkäämään kimppuusi miekoillaan. Selviydyttyäsi yhdestä hyökkääjästä liikut jo kohti toista sallimatta mielesi pysähtyä kenenkään kohdalla. Älä jätä yhtään aikaa lyöntien väliin. Jokainen hyökkääjä kymmenestä kyetään näin lyömään menestyksekkäästi. Tämä on mahdollista vain silloin, kun mieli liikkuu kohteesta seuraavaan pysähtymättä tai minkään estämättä.” Tässä kiteytyy zen-tradition vaikutus taistelutaitoihin; Mieli ei lukkiudu mihinkään tilanteeseen tai ulkoiseen häiriöön, vaan vastaus tulee välittömästi, samoin kuin lampi heijastaa välittömästi kuun kuvajaisen, kun kuu tulee pilven takaa esiin. Lampi ei aio ensin heijastaa kuun valoa ja heijasta sitä sitten. Vastausta tai ratkaisua tilanteeseen tai ongelmaan ei jäädä miettimään, vaan se tulee luonnollisesti, itsestään. Zeniä on tila, jolloin tekemisen aikomisella ja tekemisellä itsellään ei ole hiuskarvan verran eroa, vaan ne ovat yksi ja sama asia. Toisen tulkinnan mukaan tekijällä ja teolla ei ole pienintäkään eroa, miekasta ja miekkamiehestä tulee yksi.

Jos mahdollista, samurai harjoitti myös taiteita kuten kalligrafiaa, kuvataiteita, runoilua, ja teeseremoniaa tai mahdollisesti ainakin jotain näistä. Koulutuksen kannalta tällä oli ainakin kaksi merkitystä. Ensinnäkin taiteelliseen työhön syventyminen tuo vastapainoa kovalle fyysiselle ja filosofiselle opiskelulle. Toisekseen katsottiin, että vasta tietty herkkyys saa aikaan todellisen mestarin, edellä mainitun ei-mielen. Tähän ei riitä pelkkä tekninen tai fyysinen suorittaminen. Länsimaalaiselle tutun sanonnan mukaan: ”Pen is mightier than the sword” - kynä on miekkaa mahtavampi. Samurai puolestaan voisi todeta: ”bubun ichi” - kynä ja miekka yhdessä. Japanin ehkä kuuluisin miekkamies, Miyamoto Musashi (1584 - 1654) oli myös taiteellisesti lahjakas. Hän maalasi musteella mestariteoksia, oli erinomainen kalligrafi, teki puuveistoksia ja metallitöitä ja perusti miekan kädensuojusten valmistajain koulukunnan. Hänen kerrotaan kirjoittaneen runoja ja lauluja, mutta niistä ei ole ainuttakaan säilynyt. Miyamoto Musashi totesi vanhoilla päivillään, että ainoa hyödyllinen asia, minkä hän on oppinut elämänsä aikana, on taisteluiden välttäminen. Mielenkiintoisesti sanottu kouliintuneelta ja kovapintaiselta soturilta, joka voitti yli 60 kaksintaisteluaja osallistui kuuteen sotaan elämänsä aikana.

Sivun alkuun

SAMURAIHENKI SODASSA

Tyynenmeren sodan aikaiset, jo joitain vuosia aiemmin kirjoitetut armeijan oppaat painottivat kolmea pääperiaatetta, jotka olivat klassisia esimerkkejä samuraiden urheudesta taistelussa. Näitä olivat hyökkäyksen asettaminen kaikissa tilanteissa puolustautumisen edelle, kunniallisen kuoleman voitokkuus ja kauneus, ja vangiksi jäämisen aiheuttaman häpeän välttäminen viimeiseen asti. Yleensä ottaen japanilaiset hyökkäsivät milloin vain siihen tuli tilaisuus, koska heille oli opetettu, että se oli yksi parhaista taktiikoista ja he uskoivat sen olevan osoitus rohkeudesta. Sanotaan, että japanilaiset sotilaat hermostuivat, jos he joutuivat puolustamaan asemiaan pitkiä aikoja.

Tyynenmeren sodan alkupuolella japanilaiset tekivät myös nk. banzai-hyökkäyksiä (Tennoo heika banzai! = Eläköön keisari tuhat vuotta!), jotka olivat varsin valmistelemattomia ryntäyksiä vihollisten asemiin. Näiden hyökkäysten tarkoitus oli pelotella vihollista ja saada edes jotain vahinkoa aikaan sen keskuudessa, ja kuolla soturille sopivalla tavalla. Myöhemmässä vaiheessa sodanjohto alkoi määräyksillä rajoittaa tällaisten impulsiivisten, mieshukkaa aiheuttavien hyökkäysten käyttöä. Tämän jälkeen japanilaiset osoittivat olevansa tarvittaessa valmiita myös fanaattisen sitkeään puolustukseen. Joissain paikoissa sotilaat muun muassa sitoivat itsensä puuhun ja tulittivat sieltä vihollista, kunnes heidät ammuttiin. Yhtä banzai-hyökkäystä Iwo Jimassa kuvataan jopa säälittävänä; tähän hyökkäykseen osallistujista ”useat olivat haavoittuneita, rammat taluttamassa sokeita aseinaan vain keppejä, kiviä ja rikkonaisia pulloja. Näistä säälittävistä jäännöksistä noin sata ui mereen hukkumaan kun heidän toverinsa kaatoi konekiväärituli.”

Hyvä esimerkin kunniakkaan kuoleman filosofiasta tarjoaa vara-amiraali Ito Seichi huhtikuulta vuonna 1945. Tuolloin Yamato, Japanin mahtavin taistelulaiva sai selkeän itsemurhatehtävän Filippiineillä. Kaikki upseerit protestoivat tehtävää silkkana sotakaluston ja miesten tuhlauksena. Lopulta amiraali, jonka tuli johtaa tehtävää, sanoi: ”Luulenpa, että meille on tarjottu sopiva tilaisuus kuolla.” Sitten hän vetosi bushidoon: ”Samurai elää siten, että hän on aina valmis kuolemaan.” Tuomitut upseerit pitivät sinä yönä juhlat, joivat ja lauloivat isänmaallisessa hengessä valmistautuen tehtäväänsä.

Benedictin mukaan on tunnustettu tosiasia, että länsimainen sotajoukko ei kestä kuin yhden neljäsosan tai korkeintaan yhden kolmasosan miestappiot, kun se antautuu. Benedict kirjoittaa, että suhde on noin 4:1. Pohjois-Burmassa japanilaisten vangittujen suhde kuolleisiin oli 142 vangittua 17166:ta kuollutta kohti. Suhteeksi tulee silloin 1:120. Näistä 142:sta vangitusta suurin osa oli jäänyt vangiksi haavoittuneena tai tajuttomana. Kuuluisimpia esimerkkejä uhrautuvuudesta tässä sodassa keisarin ja maan puolesta olivat kamikaze-pilotit. Nämä olivat lentäjiä, jotka pommilastissa lensivät päin vihollisen lentotukialuksia ja sotalaivoja. Kamikaze - jumalten tuuli - nimitys tulee vuosilta 1274 ja 1281, kun mongolit yrittivät kahteen kertaan hyökätä Japaniin. Molemmilla kerroilla taifuuni tuhosi hyökkääjien laivaston. Kamikaze-pilotteja pidettiin todellisena hengen voittona materian yli.

Kun Yhdysvallat miehitti Japanin 14. elokuuta 1945, miehittäjät odottivat kohtaavansa vihamielisyyttä, katkeruutta, jopa aseellisia selkkauksia. Tämä johtui siitä totaalisuudesta, jolla japanilaiset olivat antautuneet taisteluihin, vaikka vain bambukepit aseinaan. Ei uskottu, että taisteluhenki voisi hävitä yhdessä yössä, kun edellisenä päivänä koko kansakunta oli nähty valmiina kuolemaan keisarinsa ja maansa takia. Miehittäjiä kuitenkin kohdeltiin arvokkaasti, jopa ystävällisesti. Benedict kirjoittaa, että keisari oli ainoa henkilö, joka tämän pystyi saamaan aikaan. Kun keisari ilmoitti Japanin antautumisesta ja käski laskea aseet, niin japanilaiset tekivät sen ”keventääkseen keisarin sydäntä.” Jopa häviön hetkellä korkein määräys oli uskollisuus keisarille. Todellisuudessa japanilaiset tuohon aikaan olivat jo hyvin väsyneitä sotaan, jolle ei tuntunut tulevan loppua. On ilmeistä, että rauha oltiin valmiita ottamaan vastaan hinnalla millä hyvänsä. Länsimaalaisten on ollut kuitenkin vaikea ymmärtää noin nopeaa ja totaalista muutosta. Japanilaiselle luonteenlujuutta osoittaa sopeutuminen, ei kapinointi. Nitoben mukaan bushidoo sisälsi ajatuksen, että rohkeuden vaatimuksesta huolimatta koiran kuolema ei ollut samuraihengen mukaista eikä arvostettua.Ajatus siitä, että on urheaa kuolla, kun on oikein kuolla ja elää silloin, kun täytyy elää, voisi olla yksi osasyynopealle sopeutumisprosessille antautumiseen.

Sivun alkuun

OMAN AIKAMME TULKINTOJA

Ian Littlewoodin mukaan Nitoben kirjasta tuli perusta länsimaiden ihmisten käsityksille bushidoosta. Hän sanoo, että Theodor Roosevelt jakoi siitä kopioita ystävilleen ja että Japanista kirjoittavat ihmiset kanonisoivat sen sisällön. Hänen mukaansa Nitobe loi täydellisen soturin, joka sopi täydellisesti länsimaiseen kulutukseen. Littlewood argumentoi, että Nitobe ei kuitenkaan keksinyt bushidoon instituutiota, vaan määritteli ja muokkasi sen siten, että länsimaalainen, joka ei koskaan ole astunut jalallaan Japaniin, voisi tunnustaa bushidoon ja arvostaa sitä. Littlewoodin mielestä bushidoosta tuli kaikkien näiden Nitoben kuvailemien hyveiden synonyymi, joiden tämä toivoi edustavan japanilaista yhteiskuntaa parhaimmillaan. Tämä vahvistaa Nitoben määritelmien paikkansapitävyyden ideaaleina.

J.E. Thomas toteaa kirjassaan Modern Japan, että bushidoon keskeisimmät opit vaikuttavat edelleen japanilaisten käyttäytymiseen, etenkin modernissa yrityselämässä. Hänen mukaansa on vaikea sanoa, mitä koodi tarkalleen sisältää, koska määritelmät ovat vaihdelleet eri aikoina ja ideat, joista se muodostuu, ovat ilmavia. Thomas näkee bushidoon koodissa yksilön alisteisuuden ryhmälle ja sanoo, että viimeisen 150 vuoden aikana tapahtuneet muutokset eivät ole muuttaneet asiaa miksikään. Nämä asiat, joita Thomas väittää voimassa oleviksi japanilaisuuden ilmentymiksi, ovat edelleen osoitus siitä, että bushidoolla on, tai ainakin sillä nähdään olevan vaikutusta japanilaisuuteen vielä tänäkin päivänä.

Thomas toteaa bushidoosta, että samalla, kun se on ollut syvästi vaikutuksellinen, se on muidenkin koodien tapaan ideaalinen. Hän viittaa ideaaliin Max Weberin tulkitsemana; se on jotain, mihin pyrkimykset voi suunnata, mutta mitä todennäköisesti ei tule saavuttamaan. Kirjoittaessaan ”myyttisestä samurai-ihanteesta” Fält tuntuu olevan samoilla linjoilla bushidoosta ideaalina. Myös Nitobe itse oli valmis hautaamaan bushidoon järjestelmänä tai tyhjänä muotona, mutta näki sen edelleen hyveenä, jonka voima ei lakkaa vaikuttamasta. Näin ollen bushidooa voisi verrata kristilliseen etiikkaan länsimaissa. Väitän, että tänäkin päivänä länsimaiselle ihmiselle on tärkeää kokea, että kristillisillä ideaaleilla on merkitystä hänen elämässään, jos ei käytännön tasolla, niin ainakin ihanteina oikeista arvoista ja toimintamalleista.

Sivun alkuun

BUSHIDOO NYKY-YHTEISKUNNASSA

Winston L. King näkee samuraiden ajalla pitkään vaikuttaneiden sosiaalisten struktuurien sekä ajattelun ja toiminnan mallien virallistuneen Tokugawa-kaudella. Nämä mallit eivät kuolleet Meiji-restauraatiossa, eivätkä toisen maailmansodan jälkeen. Sen sijaan ne säilyivät sodanjälkeisessä hallinnossa, liike-elämässä, koulutuksessa ja sosiaalisessa elämässä eri muodoissa. Kirkkaimpana ja tärkeimpänä ilmentymänä myös hän näkee vertikaalisuuden periaatteen, joka ilmenee lähes kaikissa Japanilaisen yhteiskunnan rakenteissa; hallinnossa, työelämässä, koulutuksessa, henkilökohtaisissa suhteissa, perheessä ja niin edelleen. Tätä vertikaalisuutta voi verrata hierarkiaan, jossa korkeimpana on sh?gun ja hänen jälkeensä daimiot ja sitten eri arvoiset samurait, joilla näitä arvoasteita on jopa yli kolmekymmentä. Näistä samuraista jokainen on tarkalleen tietoinen omasta asemastaan. Samoin japanilaista yhteiskuntaa pidetään hyvin asematietoisena, jossa jokainen on selvästi tietoinen omasta paikastaan hierarkiassa. Tätä ilmentävät muun muassa kielen eri kohteliaisuustasot ja tarkoin säädellyt kumarruksen asteet eriarvoisten ihmisten kesken. Sanotaan, että tunnelma japanilaisten turistimatkoilla on aina alussa vaivautunut, koska kukaan ei vielä tiedä omaa asemaansa uudessa kontekstissa. Vasta kun kaikkien koulutus, ammatti, ikä ja muut meriitit on tunnustelemalla saatettu oikeaan järjestykseen, tunnelma rentoutuu huomattavasti, koska nyt jokainen tietää oman paikkansa ryhmän hierarkiassa.

Tokugawa-kaudella taisteluun ja kuolemaan valmis samurai joutui sopeutumaan rauhan ajan elämänmenoon. Samoin Kingin mukaan Tyynenmeren sodan jälkeen on nykyinen ”business-samurai” vaihtanut uskollisuutensa sotajohtajille absoluuttiseen uskollisuuteen esimiehelleen ja firmalleen. Kun samurai oli valmis kuolemaan johtajansa puolesta, nykyajan liikemies on valmis elämään lähes totaalisesti firmalleen. Näiden työnarkomaanien nähdään uhraavan viikonloppunsa, iltansa, perhe-elämänsä, vapaa-aikansa ja toisinaan jopa henkensä samurain uskollisuudella ja vakaumuksella tehtävälleen. Vastavuoroisesti suurimmat yritykset Japanissatarjoavat työntekijälleen, klaaninjäsenelleen koko elämän mittaisen työsuhteen, eläkkeen, yrityksen asunnon ja muita etuja. Tosin vain suurimmat yritykset (noin kolmannes) pystyvät tähän ja nuoret työntekijät ovat nykyään vailla lyhyempiä työpäiviä ja pidempiä viikonloppuvapaita. Asiat ovat nykyisin muutosten alla. Vaikka feodaaliajan klaani-struktuuri on varsin läpinäkyvä, tätä työnantajan ja työntekijän välistä suhdetta ei voi täysin selittää samurai-perinnöllä. Moderni japanilainen yritys-työntekijämalli kehittyi 1910-luvun lopussa varmistamaan yritysten työvoimaresursseja, koska työntekijät tuolloin vaihtelivat työpaikkojaan täysin omien intressiensä mukaisesti.

King kirjoittaa, että sotilaallisia samurai-struktuureja ja -manifestaatioita ei Japanissa enää ole havaittavissa. On kuitenkin joitain äärioikeistolaisia liikkeitä, jotka silloin tällöin antavat kuulua itsestään. On myös olemassa joitain samuraiden ihannoijia, jotka vieläkin pitävät muinaista soturin valmiutta kuolla koska tahansa todellisena Japanin sieluna. Hän mainitsee esimerkkinä kirjailija Mishima Yukion (1925 - 1970), joka kaikessa tuotannossaan peräänkuulutti bushidoon henkeä ja näki materialismin tulleen perinteisten arvojen tilalle. Mishima Yukio teki seppukun vuonna 1970.

Taannoin sum?-painin suurmestariluokkaan noussut painija ilmoitti pyrkivänsä noudattamaan bushidoon ohjeita elämässään. Sum?-paini onkin tänään yksi ilmiö, missä samurai-soturin ihanteista korostuvat tyyneys, itsehillintä ja vastustajan kunnioitus. Sekä voittaja, että häviäjä ovat ulkoisesti hyvin tyyniä kivikasvoja. Voitto tulee ottaa vastaan vaatimattomasti, häviäjää halventamatta ja häviö niellä mielentyyneyttään menettämättä, kuin mies.

Sivun alkuun

BUSHIDOO STEREOTYPIOINA

Tämä esimerkkinä siitä, kuinka länsimaissa on varsin innokkaasti selitetty japanilaisuuden piirteitä samurai-stereotypioilla aina tarpeen vaatiessa, varsinkin toisen maailmansodan aikana ja sittemmin esimerkiksi aina, kun Japanilla on mennyt taloudellisesti ”huolestuttavan” hyvin. 1970-luvulta eteenpäin Japanin liikemiehiä on kuvattu aika ajoin lehtiartikkeleissa muun muassa seuraavasti: The Business Samurai, the Corporate Warrior, Samurai in Suit ja niin edelleen. Halventavin otsikko, johon henkilökohtaisesti olen törmännyt, on Newsweekin 3. huhtikuuta 2000 ilmestyneen numeron Samurai Eunuchs. Kuinka oikeutetulta tuntuisi otsikko ”Tuulipuvuissa ja tennissukissa tangoavat rehupersejuntit langattoman teknologian huipulla”? Japanin kaupankäyntiä on usein kuvattu sotilasterminologialla tai sota-metaforilla, kuten Time Magazine vuonna 1971: ”How to Cope with Japan’s Business Invasion?” Newsweek julisti kannessaan vuonna 1989 ”Japan Invades Hollywood”, kun Sony osti Columbia Pictures - yhtiön. Japanissa ilmestyvä kansainvälinen painos oli kuitenkin otsikoitu tuolloin: ”Japan Moves into Hollywood”. Vuonna 1995 New York Times otsikoi jutun Japanin korkeasta säästöasteesta: ”Japan’s Secret Weapon is the Piggy Bank” ja niin edelleen. Tänään jotkut sanovat, että golf on yksi business-samurain aseista eli aseet muuttuvat, vihollinen ei.

Stereotypia japanilaisuudesta on yleensä ollut kaksijakoinen, kuten samurain olemuksen äärilaidat, miekka ja kirsikankukka, raakuus ja herkkyys. Toisaalta japanilaiset on mielletty fanaattisiksi ryhmäsuorittajiksi ilman mitään individualistisia tai inhimillisiä haluja ja tunteita, eli samuraiksi, ja toisaalta sensuelleiksi, haaveileviksi esteetikoiksi, geishoiksi. Yleensä sota-aikoina ja taloudellisen nousun aikana, varsinkin 1970-luvulta eteenpäin kuvassa on ollut aggressiivinen samurai. Kiinan-Japanin sodan (1894 - 1895) ja Venäjän-Japanin sodan (1904 - 1905) aikoina tässä kuvassa tosin oli vielä jotain positiivistakin, vaikka Japanin voitto Venäjästä, edistyneestä länsimaasta olikin järkytys muille länsimaille. Ehkä tulevaisuudessa, jos vaihtotaseen epäsuhta Japanin ja USA:n välillä on maltillisempi, sota- ja samurai-metaforat vaihtuvat rauhanomaisempiin. Tosin, jos otsikko Samurai Eunuchs on uusi suunnannäyttäjä stereotypioille tilanteessa, jossa Japanin talous ei ole huolestuttavan vahva, samurai-vertauskuvan jo sata vuotta kestänyt suosio jatkunee puheissa ja kirjoituksissa, joissa viitataan japanilaisuuteen.

Sivun alkuun

LOPUKSI

Maailman historiallisten, poliittisten ja taloudellisten tilanteiden muutokset saavat aikaan vaihtelua eri asioiden ja arvojen hyväksyttävyydessä tai tuomittavuudessa. Esimerkiksi BUSHIDOOn arvojen korostaminen tai vähättely on tekijästä ja hänen intresseistään riippuvainen. Sen arvot ja arvojen vaikutukset voi esittää tarpeen mukaan esimerkiksi kungfutselaisuuden tai yleisen velvollisuudentunnon ja vastavuoroisuuden tai yhteiskuntarakenteiden vaikutuksella. Nitobe ilmeisesti halusi luoda positiivista Japani-kuvaa ja kertoi ideaalista etiikan koodista. Benedict puolestaan halusi selittää japanilaisia elämänarvoja ilman kaunista ideologiaa. Kumpikaan tulkinta ei ainakaan teoriassa ole väärä, ainakaan jos asian osaa esittää vakuuttavasti argumentoiden ja suunnittelee väitteensä taakse sitä tukevat määritelmät. 

Tekstiä voi lukea, kuin ”piru raamattua”. Samanlaisella metodilla voi tekstiä myös tuottaa omien mielipiteiden, tunteiden tai tavoitteiden vääristäessä tuloksia. Tutkija voi aina halutessaan nostaa esille piirteitä, joita tarvitsee ja unohtaa niitä, jotka eivät tue omaa ajattelua tai toivottuja johtopäätöksiä. Samalla metodilla ihmiset muodostavat stereotypioita esimerkiksi muista kansoista ja kulttuureista. Kun olemme muodostaneet kuvan jostain asiasta, tapaamme kovin helposti muistaa uudesta informaatiosta vain ne tiedonmuruset, jotka vahvistavat omaa, jo olemassa olevaa kuvaamme. Yhtälailla helposti sivuutamme huomiotta kaiken sen informaation, joka pakottaisi meidät muuttamaan kuvaamme tai ainakin kyseenalaistamaan osia siitä. Littlewood kirjoittaa: ”Stereotypian ja oman riippuvuutensa tiedostaminen siitä on alku, mutta ainoa mahdollisuus todelliselle muutokselle on inhimillinen kontakti.”

Mielenkiintoinen asia on Ian Flemingin Elät vain kahdesti -kirjassa esiintyvä lausahdus: ”Scratch a Japanese and you’ll find a samurai”. Lausahduksessa itsessään ei ole mitään ihmeellistä, sillä sen sisältö toistaa itseään elokuvissa, lehdissä ja kirjallisuudessa. Yllättävää oli, että ilmeisesti Inazo Nitobe itse on tämän ”läntisen” stereotypian takana japanilaisuudesta. En olisi niinkään varma, että Nitobe halusi aivan tätä, vaikka toivoikin länsimaalaisten oppivan ymmärtämään BUSHIDOOa ja sen kautta japanilaisuutta.

Sivun alkuun

KIRJALLISUUS

fourth printing. Charles E. Tuttle Company. Rutland.

Fält, Olavi K.; Nieminen, Kai; Tuovinen, Anna; Vesterinen, Ilmari 1994:

Japanin Kulttuuri. Otava. Keuruu.

Fält, Olavi K. 1997: Länsimaisen ja Japanilaisen Kulttuurin 

Kohtaaminen. Luentosarja Oulun yliopistossa syksyllä 1997. (Tekijän muistiinpanot)

Fält, Olavi K. 1999: Samurai – myytti ja todellisuus Japanin historiassa.

Luentosarja Oulun yliopistossa syksyllä 1999. (Tekijän muistiinpanot)

King, Winston L. 1993: Zen and the way of the sword: arming the

samurai psyche. Oxford University Press. New York.

Klemola, Timo 1998: Zen-Karate. Otava. Keuruu.

Littlewood, Ian 1996: The Idea of Japan: Western Images, Western

Myths. Martin Secker & Warburg. Lontoo.

Musashi, Miyamoto 1997 (1645): Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys.

Suomentanut Samppa Lahdenperä. Otava. Helsinki.

Nakane, Chie 1972 (1970): Japanese Society.

University of California Press. Berkeley.

Nitobe, Inazo 1972 (1900: tenth revised edition 1905): 

Bushido, the Soul of Japan: An exposition of Japanese Thought. The Works of Inazo Nitobe: Volume I. University of Tokyo press. Tokyo.

Silenius, Petteri 1991: Aikido – harmonisen voiman tie.

WSOY. Porvoo.

Thomas, J.E. 1996: Modern Japan: A Social History since 1868.

Addison Wesley Longman. New York.

Vesterinen, Ilmari 1987: Japanilaiset. Gaudeamus. Helsinki.