Eeva Ketvel

Samurainaisen asema Tokugawa-kauden (1600—1868) Japanissa

SISÄLLYS:

JOHDANTO

Tokugawa-klaani nousi valtaan Japanissa 1600-luvun alussa. Vallan vakiinnuttaminen johti koko yhteiskunnan yhtenäistämiseen erilaisilla tarkoilla säännöksillä. Käsittelen tässä artikkelissa Tokugawa-hallinnon vaikutusta Japanin johtavan luokan naisten asemaan ja elinpiiriin. 

Japanissa oli Ashikaga-kaudella (1338—1573) eletty sotaisaa hajaannuksen aikaa. Azuchi-Momoyama-kaudella (1573—1600) alkoi Japanin uudelleen yhdistäminen. Sen toteuttivat kolme sotilasjohtajaa, Oda Nobunaga (1534—1582), Toyotomi Hideyoshi (1536 – 1598), joka palautti maahan poliittisen yhtenäisyyden vuonna 1590 yli sadan vuoden taistelukauden jälkeen, sekä Tokugawa Ieyasu (1542—1616), joka viimeisteli yhdistämistyön. Japanin uudelleenyhdistäjien menestys perustui paitsi onneen ja kyvykkyyteen, myös uuteen teknologiaan, eurooppalaisiin aseisiin ja runsaisiin mineraalivaroihin. Länsimaalaisten uhkan välttämiseksi Japani suljettiin vuosiksi 1639—1853. 1850-luvulla amerikkalaiset pakottivat Japanin avautumaan jälleen.

Tokugawat loivat Japaniin yli 250 vuotta kestäneen rauhan kauden, joka on yksi pisimmistä koko maailmanhistoriassa. Rauhan aikana teollinen käsityö ja kauppa kehittyivät nopeasti, mikä synnytti varallisuutta. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että yhteiskunnan alimmaksi luokaksi määritelty kauppiasluokka vaurastui, ja ylin eli samurailuokka köyhtyi. Rauhan aikana sotilaille ei riittänyt sotilaan töitä, ja heistä kehittyikin yhteiskunnan oppinut luokka. He saivat vuotuisen riisistipendinsä, jonka he vaihtoivat kauppiaiden kanssa rahaksi. Huonona satovuotena he saivat riisistään hyvän, mutta hyvänä satovuotena puolestaan huonon hinnan. Vähitellen samurait velkaantuivat kauppiaille. Kauppiasluokan taloudellinen ylivalta näkyi kulttuurissa. Huvikorttelit, geishat, eroottinen kirjallisuus ja taide, kabuki-teatteri, haikurunous ja ukiyo-e -puupiirrostaide heijastivat enemmän kauppiasluokan kuin samuraiden maailmankuvaa. Hallitus pyrki aika ajoin uudistuksilla korjaamaan talouselämän vinoutumista, mutta ei onnistunut, koska uudistukset eivät koskettaneet yhteiskunnan feodaalista perusrakennetta. 

Sivun alkuun

TOKUGAWA-KAUDEN HIERARKKINEN YHTEISKUNTARAKENNE

1600-luvun alussa uuden Tokugawa-hallinnon tavoitteena oli luoda hajanaisen sisällissotien kauden jälkeen opillisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen valtio. Niinpä kungfutselaisuus otettiin vallitsevaksi yhteiskuntafilosofiaksi. Kungfutselaisuus oli tullut Japaniin 400—500-luvuilla Kiinasta, jossa se oli luotu nimenomaan valtakuntaa yhdistäväksi tekijäksi. Tavalliseen tapaansa japanilaiset muokkasivat kungfutselaisuuden itselleen sopivaan muotoon. 

Uuden yhteiskuntafilosofian perusteella yhteiskunta jaettiin hallituksen määräyksestä virallisiin luokkiin. Hierarkian huipulla oli Kiotossa sijainnut keisarillinen hovi, joka oli lukumääräisesti hyvin pieni ja sosiaalisesti aika merkityksetön, muusta yhteiskunnasta erillinen ryhmä. Loput kansasta oli jaettu tarkasti neljään luokkaan, jotka olivat arvojärjestyksessä johtava luokka samurait; talonpojat, joiden arvoa nosti heidän merkittävä vaikutuksensa kansantalouteen; käsityöläiset sekä neljäntenä kauppiaat. Näiden luokkien ulko- ja alapuolella olivat luokattomat eli etat, jotka tekivät likaisen työn. Koko Tokugawa-kauden ajan yhteiskuntaluokkien elämäntyylit, tavat, etuoikeudet ja tehtävät oli säädelty tarkasti erilaisilla laeilla. Eri luokkien jäsenten ei odotettu poikkeavan määrätyistä ammateista, eikä periytyvä luokkajako juuri suonut mahdollisuutta sosiaaliseen liikkuvuuteen. 

Uuskungfutselaisuus väritti Tokugawa-kauden Japanin samuraiarvoja, jotka korostivat uskollisuutta johtajalle, omien vanhempien sekä muiden vanhempien ihmisten kunnioittamista, rohkeutta ja uhrautuvaisuutta. Samurait omaksuivat kungfutselaisuuden viisi perussuhdetta: miehen ja vaimon, isän ja pojan, vanhemman veljen ja nuoremman veljen, hallitsijan ja alamaisen sekä ystävän ja ystävän tai opettajan ja oppilaan välinen suhde. Perheissä vanhempien kunnioittaminen oli moraalin kulmakivi ja tarkoitti perheen pään ehdotonta tottelemista. Hallinnon määräämä luokkajako sekä uskollisuuden ja tottelevaisuuden korostaminen saivat yhdessä aikaan vertikaalisen yhteiskunnan. Hierarkkinen järjestys oli paitsi luokkien, myös luokkien jäsenten välinen: luokkansa sisällä jokaisella yksilöllä oli määrätty asema muihin ryhmän jäseniin nähden. Erityisen silmiinpistävä tämä arvojärjestys oli yhteiskunnan perusyksikössä perheessä.

Sivun alkuun

USKONNON JA YHTEISKUNTAFILOSOFIAN VAIKUTUS NAISEN ASEMAAN

Japanilaisten oma uskonto shintolaisuus ei oleellisesti alistanut naista. Olihan sitä paitsi shintôn pääjumala naispuolinen Amaterasu-ô-mi-kami. Kiinasta Japaniin tuodut buddhalaisuus ja kungfutselaisuus puolestaan olivat vahvasti naisen huonon aseman taustalla koko feodalismikauden ajan. Niihin sisältyi ajatus miehen ylivallasta ja luokkayhteiskunnasta, josta seurasi väistämättä naisen joutuminen alimpaan luokitukseen.

Buddhalaisuus kielsi naisilta mahdollisuuden saavuttaa nirvana. Sen mukaan nainen oli häpäisemisväline. Vaikka naisille sallittiin buddhaksi pyrkiminen, saarnoissa varoitettiin naisen vaarallisuudesta. 1200-luvulla pappi Shinran opetti: ”Naiset ovat luonnostaan himokkaita ja syntisiä. Siksi heidän täytyy aina ajatella tätä tosiasiaa ja pyrkiä puhdistamaan itsensä tästä syntisestä luonnosta. Ilman tätä pyrkimystä he eivät voi päästä Buddhan maailmaan.” 1400-luvulla saarnaajat sanoivat: ”Nainen on alun perin kuuden paholaisen edustaja ja on syntynyt estääkseen miestä seuraamasta Buddhaa.” Naisille opetettiin, että vaikka aviomies vaikuttaisi vaimoaan alhaisemmalta, hän on Buddhan ruumiillistuma, jolla on kyky palkita, rangaista ja antaa armoa. Naisen täytyi muistaa, että hän on mennyt naimisiin buddhalaisen pyhimyksen kanssa.

Kungfutselaiset opit naisista ja näiden älyllisestä heikkoudesta tukivat buddhalaisuuden kehittelemää näkemystä. Kungfutselaiuus oli omaksunut myös taolaisuudessa tunnetun dualistisen yin—yang –vastakohtaparin. Muodostaakseen täydellisen kokonaisuuden yin ja yang tarvitsevat toisiaan. Pehmeä, pimeä ja passiivinen yin liitettiin naiseen, kun taas aktiivinen, valoisa yang mieheen. Vaikka yin ja yang toimivat toisiaan täydentäen, tämä dualistinen periaate johti kungfutselaisuudessa naisen aseman heikkenemiseen. Shôgun Tokugawa Ieyasu käytti hyväkseen vaatimusta miehen uskollisuudesta johtajalleen luodakseen pysyvän Tokugawa-valtion. Tähän yhdistettynä kungfutselaisuus aiheutti sen, että naisen ainoa tehtävä ja samalla oikeutus edes jonkinlaiseen asemaan oli jälkeläisten synnyttäminen.

Sivun alkuun

PERHE YHTEISKUNNAN PERUSYKSIKKÖNÄ

Japanin kielen termi ie käännetään yleensä sanalla perhe, mutta se on laajempi käsite kuin suomen kielen perhe. Samuraiaikana se oli sukupolvesta toiseen jatkuva kokonaisuus, johon kuuluivat ihmisten lisäksi perheen omaisuus ja maine. Esimodernissa Japanissa perhe oli tärkein sosiaalinen yksikkö ja perinteisten japanilaisten hyveiden ilmentymä. Ihanteena oli rikkumaton perhelinja, johon kuuluivat perheen elävät, kuolleet sekä vielä syntymättömät jäsenet. Elävien perheenjäsenten tärkein tehtävä oli kunnioittaa esi-isiä, varmistaa perhelinjan jatkuminen sekä ylläpitää perheen asema. Asema määräytyi käytännössä sen mukaan, mikä oli perheen taloudellinen tilanne kylän muihin perheisiin verrattuna. Asema vaikutti siihen, kenestä tuli kylän päällikkö, kuka sai paikan kylän hallinnossa ja jopa siihen, missä kukakin istui kyläkokouksen aikana.

Tyypilliseen perheeseen kuului paljon jäseniä: mies ja vaimo, (miehen) naimattomat sisarukset, vanhin poika perheineen sekä naimattomat lapset. Lisäksi siihen saattoi kuulua adoptoituja jäseniä sekä palvelijoita. Tokugawa-kauden lopulla omaisuus ja perheen pään asema velvollisuuksineen siirtyi isän kuoltua tai vetäydyttyä ”eläkkeelle” vanhimmalle pojalle. Tämä käytäntö vahvisti kungfutselaisuuden muovaamaa perheen sisäistä hierarkiaa: vanhempi oli nuorempaa ja mies naista korkeammassa asemassa. Perheen pään velvollisuuksiin kuului perheenjäsenten valvominen, heidän materiaalisista tarpeistaan huolehtiminen sekä moraalinen ohjaaminen. 

Ien järjestynyt luonne muokkasi kotitalouden arvostuksia. Vaikka perheen omaisuuden vaaliminen, nimi ja asema paikallisessa yhteisössä olivat tärkeitä asioita, tärkein päämäärä oli kuitenkin suvun jatkuminen. Yksittäisten perheenjäsenien hyvinvointi oli toisarvoista. Yksilö määriteltiinkin sen mukaan, mihin kokonaisuuteen – perhe, kylä jne. – hän kuului. Aikuiset kasvattivat lapsensa alistamaan henkilökohtaiset toiveensa ammatista, koulutuksesta tai avioliitosta yhteisille tarpeille. Yleensä vain esikoispoika avioitui, mutta perheen luvalla nuorempikin poika saattoi mennä naimisiin ja perustaa sivuperheen. Sivuperheellä puolestaan saattoi olla omia sivuperheitä, jotka kaikki olivat varsinaisen perheen alaisuudessa.

Sivun alkuun

PERINTEITÄ KUNNIOITTAVA KASVATUS

Samurailapset kasvatettiin tiukan bushi- eli samurai-etiikan mukaisesti. Tytön tärkein kasvattaja oli äiti, pojan puolestaan isä. Jos perhe oli varakas, lapsella saattoi olla oma palvelija, joka oli usein lapselle kaikkein läheisin aikuinen. Lapsi siis oppi käytöstapoja ja arvostuksia kuuntelemalla aikuisia. Lisäksi tapoja ja arvostuksia myös tarkoituksellisesti opetettiin. Tärkein arvo oli tietenkin vanhempien kunnioittaminen ja totteleminen. Samurailapset opiskelivat yleensä kotona kotiopettajan johdolla. Joskus buddhalainen munkki tai joku sopiva samurainainen tai -mies opetti heitä pikkuryhmissä. Samurailasten koulunkäynti oli ilmeisesti hyvin yleistä, sillä 1600-luvun lopulla todennäköisesti kaikki samurait osasivat lukea ja kirjoittaa ainakin auttavasti. Lukemista opeteltiin lukemalla katkelmia kiinalaisista klassikoista ja tarinoista. Samalla lapset omaksuivat kiinalaisen moraalin. Nämä tekstit nimittäin vahvistivat kungfutselaisuuden sosiaalisia päämääriä. 

Samuraipojan koulutukseen kuuluivat kiinan ja japanin kielen opiskelu, sotataito sekä herrasmiestavat. Tässä on esimerkki opiskeluohjelman mallista vuodelta 1670:

Ensiksi 7—8 -vuotiaasta lähtien ensimmäisten kirjoitusmerkkien opiskelua, 11—13 -vuotiaasta lähtien kungfutselaisuuden Neljän Kirjan lukemista ja lisäksi teeseremoniaa, käytöstapoja, nô-teatterin tekstienlausuntaa sekä käsirummun soittoa, 14–17 -vuotiaana miekkailua, keihään käsittelyä, ratsastusta, jousiammuntaa, ampumista, haukanmetsästystä sekä lautapelejä. 18–19 -vuotiaasta lähtien sotilashallintoa, taktiikkaa, japanilaisen ja kiinalaisen runouden kirjoittamista sekä lääketiedettä. 

Koulunkäynti oli hyvin monotonista vuodesta toiseen. Joka aamu pojat lukivat ääneen klassikoita ja harjoittelivat loppupäivän kiinalaisten merkkien kirjoittamista opettajan piirtämän mallin mukaan. Opetus oli yksilöllistä: opettaja antoi jokaiselle juuri tämän tasolle sopivan tehtävän. Vasta kun oppilas oli 13–14 -vuotias, opettaja alkoi selittää tälle tekstien sisältöä. Koulutuntien jälkeen pojat opiskelivat taistelulajeja.

Myös tytöt alkoivat opiskella lukemista ja kirjoittamista 6—7 -vuotiaina. Heille ei opetettu kiinalaisia kirjoitusmerkkejä; riitti että he hallitsivat japanilaiset tavumerkit eli niin sanotun kana-kirjoituksen. Tytöt lukivat otteita japanilaisesta kirjallisuudesta. Kun oppilas oli oppinut lukemaan tekstin, hän alkoi kopioida sitä. Tekstit olivat vaikeita kirjoittaa ja aivan liian vaikeita pikkutyttöjen käsityskyvylle, joten he opettelivatkin tekstit ulkoa ymmärtämättä niiden sisältöä. 

Vaikka kaikille samuraitytöille ei välttämättä opetettu lukemista ja kirjoittamista, jokaisen tytön oli opittava laittamaan ruokaa, siivoamaan, hoitamaan lapsia, palvelemaan vieraita sekä ompelemaan vaatteita ja petivaatteita. Vaatteiden valmistus oli erittäin tärkeä osa koulutusta. Sanottiin jopa, että vaatteet olivat naisen ainoa varallisuuden lähde. Vaatteiden raitojen ja värien järjestely paljasti naisen taiteelliset kyvyt. Tytöille oli kirjoitettu kirjoja (Joyô kimmô zui, Onna chôhôki), joissa opetettiin oikeat nimitykset erilaisille vaatteille, huonekaluille ja taloustarvikkeille. Samoin neuvottiin kuinka kantaa vaatteita ja meikata oikein, ja kuinka paketoida lahja. Nämä taidot tyttö oppi myös matkimalla perheen vanhempia naisia.

Onna chôhôkissa neuvottiin lisäksi, kuinka kehitetään sopiva elämänasenne, huolehditaan terveydestä, sekä kiinnitetään huomiota mieleen ja kehoon raskauden aikana. Lisäksi yläluokan tytön oli hyvä osata ikebanaa, teeseremoniaa, maalausta, kalligrafiaa, runojen laatimista, laulamista ja tanssimista tai jonkun instrumentin soittamista. Osa näistä taidoista saatettiin oppia taitavilta sukulaisilta ja ystäviltä, osa ammattiopettajilta. Oli erittäin tärkeää tietää, kuinka käyttäytyä asemansa mukaisesti sekä täyttää tehtävänsä synnyttäjänä ja miehen palvelijana

Sivun alkuun

TARKOIN MÄÄRITELTY AVIOLIITTO

 

Samuraiden avioliitot olivat järjestettyjä. Aviopuolison valinnan tärkeimpänä perusteena oli suvun etu eli sen taloudellinen asema ja maine. Tärkeää oli morsiamen verilinjan puhtaus: esimerkiksi suvussa ilmenevä mielisairaus tai tarttuva tauti olivat raskauttava tekijä morsiamelle, mutta sulhasen suvussa siitä ei ollut haittaa. Sopivan puolison löytäminen saattoi olla hyvinkin vaikeaa, joten apuna käytettiin puhemiehiä. Avioliittoa edelsi kihlaus. Siitä, samoin kuin muistakin perhettä koskevista tärkeistä asioista, päätti perheneuvosto, johon kuuluivat lähisuvun vanhimmat jäsenet. Samuraiperheissä kihlaus oli todella tärkeä; sitä pidettiin yhtä pyhänä kuin varsinaista avioliittoa. 

Välittömästi kihlajaisten jälkeen alkoi tytön ”vaimokoulutus”, joka oli itsestään selvä osa kihlajaisaikaa. Tuolloin pantiin käytäntöön jo opitut naiselliset taidot kuten ompelu, ruuanlaitto, teeseremoniat, kukkien asettelu. Tytön piti toimia aivan kuin hän jo olisi ollut sulhasensa talossa. Hänen piti muun muassa osata itsenäisesti valita oikeanlaiset kukat ja muut koristeet. Juhlapäivinä tyttö kattoi pöydän sulhaselleen, joka siis ei ollut paikalla ja jota morsian ei välttämättä ollut koskaan tavannut. Ottamalla tuleva aviomies näin huomioon tyttö oppi kunnioittamaan tätä ja samalla omaa asemaansa miehensä vaimona.

Samuraihäät koostuivat kolmesta osasta: ensin oli morsiamen kotoalähtöseremonia, toisena matka sulhasen kotiin ja kolmantena saapuminen sinne, ja siellä järjestetty juhla. Lähtöaamuna kampaaja tuli tekemään morsiamelle hienon, naimisissa olevan naisen kampauksen, jossa oli koristeena esimerkiksi kilpikonnan kilpiä ja koralleja. Morsiamen kasvot ja kaula puuteroitiin paksulla valkealla puuterilla. Hän pukeutui valkeaan, kuoleman väriin. Avioituessaan tyttärestä nimittäin tuli kuollut isänsä perheelle. Valkean puvun alla oli punainen puku, joka symbolisoi vastasyntynyttä lasta, jollainen morsian tavallaan oli sulhasen perheelle. Avioituessaan nainen siirtyi kokonaan sulhasensa sukuun, ja oli siitä lähtien lapsuudenkodissaan käydessään kuin vieras. Niinpä ennen lähtöään morsian hyvästeli kotialttarin luona oman perheensä esi-isät.

Morsian lähti umpinaisessa kantotuolissa kohti sulhasensa kotia. Mukana seurasivat lähin palvelija, puhemiespariskunta ja pari lähintä perheenjäsentä. Liikkeelle lähdettäessä palvelija sirotti portaille suolaa aivan kuin ruumis olisi kannettu ulos talosta. Kun saattue oli saapunut perille, sulhanen työnsi päänsä kantotuolin pienestä ikkunasta sisään ja kopautti sen jälkeen viuhkallaan kantotuolin kattoa tervetulotoivotuksen merkiksi. Vaikka avioliitto merkitsi morsiamelle lapsuudenkodista lähtemistä, samuraimorsiamen ei sopinut tuntea koti-ikävää. Lapsesta asti tyttö tiesi, että häntä odotti toinen koti, jossa hänen kohtalonsa täydentyi. Oman kodin totaalinen jättäminen oli siis itsestäänselvyys. Aviomiehen perheessä anoppi otti miniän hoiviinsa ja opetti tämän talon tavoille.

Samurailla miehen ja naisen välisen suhteen perusta oli velvollisuus, ei tunteet. Taustalla vaikutti periaate, joka korosti miehen kunnioittamista ja naisen ylenkatsomista. Naisen tärkein hyve oli alistuvaisuus, ja hänen elämäänsä sääteli kolme tottelevaisuussuhdetta: lapsena tytön oli toteltava isäänsä ja vanhempaa veljeään, avioliitossa aviomiestään ja leskeksi jäätyään poikaansa. Mikään laki ei suojellut naista perheen miesten mahdollisilta pahoinpitelyiltä. 

Voidaan sanoa, ettei rakkaudella ja avioliitolla ollut mitään tekemistä keskenään. Oli toki mahdollista, että aviopuolisot oppivat ajan mittaan rakastamaan toisiaan. Teoriassa perheen tärkein suhde ei suinkaan ollut miehen ja vaimon, vaan vanhemman ja lapsen välillä. Mies otti vaimon huolehtimaan vanhuksista ja synnyttämään ja kasvattamaan jälkeläisiä. Rumasti sanottuna nainen oli lainakohtu. Moraalioppikirjat opettivat tytöille käytöstapoja ja asenteita, jotka olivat välttämätön osa aviovaimon elämää. Tärkein oppikirja oli Kaibara Ekkenin vuonna 1672 ilmestynyt Onna Daigaku, Suuri oppi naisille. Sitä pikkutytöt pänttäsivät ulkoa koulussa, ja epäilemättä samalla omaksuivat sen opit itsestään selvinä tosiasioina. Onna Daigaku alkaa seuraavasti:

Kun tiedetään, että naiseksi kasvavan tytön kohtalo on mennä uuteen kotiin ja elää appensa alaisena, on hänen velvollisuutensa poikaa tarkemmin kuunnella tarkasti vanhempiensa neuvoja. Jos hänen vanhempansa kaikessa hellyydessään antavat hänen kasvaa itsepäiseksi, käyttäytyy hän varmasti omapäisesti myös miehensä talossa ja näin torjuu miehen kiintymyksen. Jos appi on periaatteen mies, tyttö kokee periaatteiden kahleen sietämättömänä.

Kaibara Ekken kehottaa tyttöjä kehittämään hyveellisen sydämen ja pyrkimään kohti ainoita naiselle sopivia ominaisuuksia. Näitä ovat sävyisä tottelevaisuus, siveys, armollisuus ja hiljaisuus. Naisen on noudatettava etikettisääntöjä ja pysyttävä fyysisesti kaukana miehistä – myös aviomiehestään ja veljistään. Japanissa aviopuolisoita nähtiin vain hyvin harvoin julkisesti yhdessä. 7-vuotiaasta lähtien tyttö oli vain harvoin tekemisissä sellaisten miesten kanssa, jotka eivät olleet hänelle sukua. Kaibara Ekkenin mukaan tyttö ei saa solmia ystävyyssuhdetta, elleivät hänen vanhempansa niin käske. Hän ei saa löytää virheitä aviomiehestään. Vaimon täytyy pitää aviomiestään valtiaanaan ja palvella tätä kunnioittavasti. 

Tokugawa-kauden samurainainen oli alistetummassa asemassa kuin alempien yhteiskuntaluokkien naiset tai aikaisempien kausien yläluokkaiset naiset. Naisen tehtävä oli synnyttää miespuolinen perillinen, joka jatkoi suvun nimeä. Nuorille naisille oli haittaa 1600-luvun alussa annetusta määräyksestä, jonka mukaan jokaisen kotitalouden piti rekisteröityä buddhalaiseen temppeliin. Määräyksellä buddhalaisuudesta tuli valtionuskonto. Näin pyrittiin torjumaan kristinuskon ja länsimaisten vaikutusten tunkeutumista eristettyyn Japaniin. Rekisteröitävät perheenjäsenet saivat samalla perheoikeudet. Perheen pää, eli yleensä isä päätti, ketkä kaikki ilmoitettiin rekisteriin. Nuori, ja etenkin lapseton miniä jätettiin usein ilmoittamatta.

Samurainainen oli jatkuvan tarkkailun alaisena; muiden yhteiskuntaluokkien naisilla oli paljon enemmän liikkumavaraa, osittain siksi että heidän odotettiin osallistuvan näkyvämmin talouden tuotantoon esimerkiksi riisipellolla. Maalaisnaistenkin asema oli huono, sillä miesten ylivalta ulottui yhteiskunnan kaikille aloille. Täytyy kuitenkin muistaa, että myös samuraimiesten elämä oli tarkasti rajattua. Ja vaikka isä oli ehdoton auktoriteetti perheessä, vanhempien ihmisten kunnioittaminen kohdistui myös naisiin. Poika esimerkiksi otti huomioon myös äitinsä mielipiteen. Vanhemmat naiset sekä vuosikausia talossa uskollisesti palvelleet palvelijat saivat osakseen kunnioitusta. Jos perheen pää kuoli yllättäen, nainen saattoi saada tämän aseman. Naisten kesken perheen pään vaimo oli yleensä korkeimmassa asemassa.

Vaikka avioeroa pidettiin äärimmäisenä häpeänä, se oli varsin tavallinen ilmiö Tokugawa-kauden Japanissa. Eron saattoi ottaa vain mies tai tämän perhe. Usein eron ottikin juuri perhe, vaikka mies olisi rakastanut vaimoaan. Avioeron syy liittyi usein perimykseen: jos nainen ei saanut poikalasta, hänestä ei ollut perheelle hyötyä. Onna Daigaku listasi seitsemän syytä erota vaimosta: tottelemattomuus, lapsettomuus, irstaus, kateus, tarttuva tauti, lörpöttely sekä varkaus. Eron ottaminen oli helppoa; siitä ilmoitettiin naiselle pelkällä kirjelappusella. Naisen ainoa mahdollisuus irrottautua sietämättömästä avioliitosta oli paeta buddhalaiseen ”avioerotemppeliin”. Eronnut nainen palasi omaan perheeseensä. Jos nainen ei saanut lasta, hänen oma perheensä saattoi tarjoutua ottamaan hänet takaisin. Tällainen palauttaminen oli luonnollisesti valtava häpeä.Naisen status laski, kun hänen piti palata isänsä tai veljensä elätettäväksi. 

Sivun alkuun

AHKERA SAMURAINAINEN

Tokugawa-kaudella bushi-naisen ja -miehen roolit oli tarkasti erotettu toisistaan. Miehen elinpiiri oli julkinen, naisen yksityinen. Naisen koko elinpiiri oli kotona, hän oli vaimo ja äiti. Samuraivaimo poistui kotoaan hyvin harvoin, ja silloinkin esiliinan seurassa. Taloudet olivat hyvin omavaraisia, ja talonpoikaisnaiset tulivat myymään tuotteitaan ovelta ovelle, joten ostoksillekaan ei tarvinnut lähteä. Koti olikin naiselle samanaikaisesti päiväkoti, koulu, työpaikka ja vanhainkoti. Samurainaiset eivät tehneet tavallista palkkatyötä, mutta osa heistä toimi korkeiden feodaaliherrojen luona hovinaisina, imettäjinä, kotiopettajina tai palvelijoina. Tokugawa-kauden lopulla samuraiden velkaannuttua kauppiaille köyhimpien samuraiden vaimot tekivät sivutöitä parantaakseen perheensä taloudellista asemaa. Korkea-arvoisten samuraiden vaimoilla taas oli itsellään palvelijoita, kuten kokopäiväisiä lastenhoitajia huolehtimassa arkiaskareista.

Rikkaatkaan samurainaiset eivät kuitenkaan olleet täysin toimettomia. Talon emännän tehtävänä oli koulutuksensa mukaisesti palvella miestään ja appivanhempiaan, valmistaa erikoisruokia juhlatilaisuuksiin, huolehtia perheen omaisuudesta, viihdyttää vieraita, koristella koti oikeaoppisesti, ommella vaatteita ja johtaa palveluskuntaa. Nuorten tyttöjen täytyi osallistua myös pihan lakaisemiseen, pensaiden leikkaamiseen, ruuanlaittoon, vuodevaatteiden ompelemiseen ja hyttysverkkojen kutomiseen. Yhteiskunta halveksui naisen joutilaisuutta lukuun ottamatta kaikkein arvokkaimpia samurairouvia. Koska nuoren vaimon ensisijainen tehtävä oli miehen ja appivanhempien totteleminen ja talousasioiden johtaminen, lasten hoitaminen oli palvelijoiden tehtävä. Nainen huolehti perheen raha-asioista. Hänen oli pidettävä huolta, että miehellä oli aina asemalleen sopiva määrä rahaa käytettävänään. Jos rahaa oliniukemmin, naisen täytyi säästää kotitalousmenoissa, jotta miehelle jäi edustusvaroja.

Sivun alkuun

TEHOKASTA SYNTYVYYDEN SÄÄNNÖSTELYÄ

Vaimon tärkein tehtävä oli synnyttää perheeseen miespuolinen perillinen, sillä perheen omaisuus nimittäin kokonaan vanhimmalle pojalle. Tällä esikoisoikeuskäytännöllä haluttiin estää tilojen pilkkominen. Vaikka Tokugawa-kauden Japanissa talous kasvoi asteittain, tulot lisääntyivät ja elintaso nousi, syntyvyys ei lisääntynyt samassa tahdissa. Syntyvyyttä säännösteltiin tietoisesti, jotta elintaso pysyi samana tai koheni. Yhteiskuntaluokan sisällä kilpailu oli kovaa, ja siinä yritettiin pärjätä rajoittamalla kotitalouden tuottamattomien jäsenten määrä minimiin. Elettiin siis mieluummin mukavasti pienemmän lapsikatraan kanssa kuin kärvisteltiin taloudellisessa ahdingossa suuren lapsilauman keskellä. Tämä liittyi varmasti olennaisesti taloudellisen aseman säilyttämisen tärkeyteen. Suuresta lapsikatraasta oli myös käytännön huolta; koska esikoispoika peri kaiken, nuorempien lasten naittaminen tai elättäminen tuotti vaikeuksia. Syntyvyyden säännöstelyn kulttuurisidonnaisuudesta kertoo myös se, että säännöstelyä harrastettiin sekä huonoina että hyvinä aikoina.

Säännöstelykeinoina käytettiin aborttia ja lapsenmurhaa. Aborteista, niiden tekijöistä ja seurauksista on säilynyt paljon kuvauksia. Se olikin ympäri maata levinnyt yleinen tapa säännöstellä perhekokoa. Abortti ei ollut toivottava, mutta ei kuitenkaan tuomittava. Lapsenmurhasta taas ajateltiin, että lapsi palautettiin jumalille ennen kuin siitä tuli yksilö ja yhteiskunnan jäsen. Säännöstelykeinot tuntuvat julmilta. Toisaalta esimodernin ajan eurooppalaiset jättivät ei-toivotut lapsensa heitteille tai jakoivat niitä postipaketin tavoin kirkkojen portaille. Japanissa lapset kuuluivat miehen perheelle, eivät äidilleen tai isälleen. Jos nainen oli synnyttänyt tyttäriä, mutta ei saanut poikaa, ja hänet erotettiin perheestä, lapset jäivät miehen perheeseen äidin palatessa lapsuudenkotiinsa. Nainen ei voinut olla lapsensa huoltaja eikä päättää lastensa asioista, vaan niistä päättivät perheen auktoriteetit. 

Sivun alkuun

JALKAVAIMO- JA ADOPTIOKÄYTÄNTÖ APUNA PERIMYSONGELMIEN RATKAISEMISESSA

Pojan moraalinen velvollisuus oli jatkaa esi-isien verilinjaa. Niinpä olikin aika tavallista, että jos pariskunnalle ei syntynyt poikalasta, mies otti avioeron sijasta jalkavaimon. Jalkavaimon saattoi kuitenkin ottaa vain virallisen vaimon suostumuksella. Jalkavaimot olivat yleensä alempien bushi-perheiden tai esimerkiksi kauppiaiden tyttäriä, joille asema samurain jalkavaimona merkitsi mahdollisuutta sosiaaliseen nousuun. Jalkavaimo asui yhdessä muun perheen kanssa. Hän oli aina varsinaisen vaimon alainen. Jos hän sai lapsia, virallinen vaimo kasvatti lapset ominaan. Jalkavaimo oli siis vielä varsinaista vaimoakin selvemmin ”lainattu kohtu”. 

Vaikka jalkavaimon virallinen tehtävä oli synnyttää poikaperillinen, otettiin heitä myös miestä miellyttämään. Kuitenkin vain rikkaimmat samurait saattoivat pitää jalkavaimoa; tämän elättäminen oli kallista, ja Tokugawa-kauden lopulla alemman luokan samuraiden saamia riisistipendejä vähennettiin jatkuvasti. Perinteisessä perheessä miehelle sallittiin myös avioliiton ulkopuoliset suhteet, kunhan ne eivät häirinneet perhettä. Uskottomuudesta kiinni jääneen tai siitä vain epäillyn naisen kohtalona puolestaan oli kuolemanrangaistus. Nykyajan näkökulmasta jalkavaimosysteemi vaikuttaa pahalta, mutta lapsettomalle samurairouvalle se oli ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin häpeällinen avioero. Jalkavaimon asema oli vielä lapsettoman rouvan asemaa ankarampi. Sosiaalisen nousun toivossa nuoren naisen oli todellakin vain lainattava kohtuaan, hänellä ei ollut oikeuksia synnyttämiinsä lapsiineikä virallista asemaa perheessä.

Jalkavaimon ottamisen sijasta poikalapseton pariskunta saattoi adoptoida perillisen. Näin tehtiin esimerkiksi silloin, kun lapsettomuuden syy oli miehessä, jos vaimolla oli paljon valtaa perheen sisällä, tai jos mies vain yksinkertaisesti rakasti vaimoaan niin paljon, ettei halunnut loukata tätä ottamalla jalkavaimoa. Adoptoitu perijä oli usein nuori, kunnialliseksi havaittu mies, jonka oletettiin avioituvan uuden perheensä tyttären kanssa. Adoptio siis käsitettiin aivan eri tavalla kuin nykyään; nykykäsityksen mukaanhan tuollainen liitto olisi sisarusavioliitto. Yleensä adoptiopoika oli jonkun samanarvoisen tai hieman korkea-arvoisemman bushi-perheen nuorempi poika. Hän otti uuden perheensä nimen ja lopulta hänestä tuli perheen pää. Suvun jatkamisessa tärkeää oli siis suvun nimi, ei se, oliko jatkaja ehdottomasti esi-isien verisukua. Jos perhe oli lapseton, saatettiin adoptoida myöstytär, jonka aviopuolisosta tuli perheen pää. 

Sivun alkuun

LOPUKSI

Vuonna 1853 kommodori Matthew Perryn amerikkalaislaivasto purjehti Tokionlahdelle. Tästä alkoi Japanin avautumiseen johtanut kehitys, joka kulminoitui vuoden 1868 Meiji-restauraatioon. Tokugawa-kauden ja samalla sotilasvallan päättäneessä restauraatiossa nimellinen valta palautettiin keisarille. Uuden hallinnon tavoitteena oli uudistaa maa länsimaalaisten esikuvien mukaan. Länsimaisista malleista huolimatta restauraatio näkyi naisen asemassa oikeastaan vain tyttöjen koulutuksen modernisoimisena. Tilanne muuttui tältäkin osin jo 1890-luvulla, jolloin tyttöjen koulutuksessa palattiin kungfutselaisiin ja nationalistisiin ihanteisiin. Toisen maailmansodan päättymiseen saakka naisen alisteinen asema oli vahvistettu laeilla. Sodan jälkeen ilmapiiri muuttui liberaalimmaksi, ja naiset alkoivat vaatia muun muassa poliittisia oikeuksia. 

Sivun alkuun

KIRJALLISUUTTA

Aoki, Michiko Y. & Dardess, Margareth B (comp. and ed.): As

the Japanese See It. University of Hawaii Press, Honolulu 1983.

Fält, Olavi K.: Japani kulttuurivirtojen suvantona. Olavi K. Fält,

Kai Nieminen, Anna Tuovinen, Ilmari Vesterinen, Japanin kulttuuri.

Otava, Keuruu 1994.

Hall, John Whitney (ed.): The Cambridge History of Japan IV.

Cambridge University Press, Cambridge 1997.

Sievers, Sharon L.: Flowers In Salt. The Beginnings of Feminist

Consciousness in Modern Japan. Stanford University Press,

Stanford 1995.

Sugimoto, Etsu Inagaki: A Daughter of the Samurai. Charles E. Tuttle

Company, Rutland 1995.

Uno, Kathleen S.: Women and Changes in the Household Division of Labour.

Yamakawa, Kikue: The Women of the Mito Domain. Tokyo University

Press, Tokyo 1992.

Robbins-Mowry, Dorothy: The Hidden Sun: Women of Modern Japan.

With a Foreword by Edwin O. Reischauer. Boulder, Colorado

1983.