Tutkimukseni käsittelee Tokion Shin-Yoshiwaran ilotalokorttelin elämää Meiji-kauden
Päälähteenäni käytän Joseph Ernest De Beckerin teosta, The Sexual Life Of Japan, Being an Exhaustive Study of the Nightless City or the "History of Yoshiwara Yukwaku", joka on laitoksellamme mikrokorttimuodossa Western Books on Asia -kokoelmassa. Päälähde on vuodelta 1905 ja kolmas painos kyseisestä teoksesta, jonka ensipainos on vuodelta 1899. Myöhempää kirjallisuutta itse prostituutiosta löytyy jonkin verran, mutta ongelmana niissä on suppea Meiji-kauden käsittely. Näin ollen turvaudun paikoitellen paljonkin päälähteeseeni ja esitän sen antamien tietojen pohjalta omia päätelmiä, silloin kun tutkimuskirjallisuuden avulla en saa kysymyksiini vastauksia.
Meiji-restauraation myötä vuonna 1868 Japaniin syntyi, ensimmäistä kertaa sitten maan vuonna 1853 tapahtuneen avautumisen ja sitä seuranneen sisäpoliittisen sekaannustilan jälkeen, uusi hallitus, joka kykeni aloittamaan tehokkaan modernisaatio-ohjelman läpiviemisen. Ohjelman tavoitteena oli nopea modernisaatio, jonka avulla saataisiin turvattua Japani länsimaiden imperialistisilta pyrkimyksiltä. Vuoden 1868 huhtikuussa restauraation johto julkaisi ns. Viiden artiklan valan, jonka perimmäisenä tarkoituksena oli voittaa Japanin poliittisia vaikuttajia puolelleen. Julistuksen sanamuodot laadittiin paljon lupaaviksi, kuitenkin ilman täsmällisiä määritelmiä. Olennaista uuden hallituksen toimissa oli se, että hallitus omalla esimerkillään korosti keisarin valtaa ja uskollisuutta keisarille. Tällä tavoin pyrittiin vahvistamaan koko kansan lojaalisuutta keisaria kohtaan.
Tutkimukseni kannalta kiinnostavin on artiklan neljäs kohta. Kyseinen artiklan kohta asettaa tavoitteeksi huonoista tavoista eroonpääsyn ja vaatii kaiken perustaksi oikeudenmukaisia luonnonlakeja. Tavallisen japanilaisen arjessa tämä tarkoitti luopumista pitkistä perinteistä, kuten esimerkiksi naisten hampaiden mustaamisesta. Tavasta luopuminen sai esimerkin korkeimmalta taholta vuonna 1873, kun keisarin puoliso hovinaisten seuraamana lopetti hampaidensa värjäämisen mustaksi. Samalla tavalla luovuttiin vähitellen myös naisten tavasta ajaa pois kulmakarvansa. Perinteinen vapaamielinen asenne julkista alastomuutta kohtaan nähtiin nyt sivistymättömänä ja siitä pyrittiin eroon. Samaan kieltojen sarjaan voidaan liittää julkisen virtsaamisen kieltäminen, kuten myös vuonna 1869 annettu sekakylpemistä koskeva kielto. Kiellon huonon omaksumisen vuoksi sekakylpeminen jouduttiin kieltämään uudestaan vuosina 1870 ja 1872, mikä osoittaa kyseisen perinteen olleen hyvin vahvana japanilaisessa kulttuurissa. Tokiossa länsimaalaisten siveyskäsitysten siivittämänä kiellettiin vuonna 1871 myös alastomuus julkisilla paikoilla. Lisäksi keisarillinen hovi näytti esimerkkiä kansalle omaksuessaan länsimaalaisen pukeutumistyylin. Tutkimukseni kohteen, Shin-Yoshiwaran ilotalokorttelin, tapauksessa uusien arvojen omaksuminen ja vanhoista luopuminen näkyi ennen kaikkea länsimaistumisena ja perinteellisyyden murtumisena.
Tokugawa Ieyasusta tuli shogun vuonna 1603 jKr. Tokugawa-hallinnon myötä Edosta eli nykyisestä Tokiosta tuli Japanin valtion hallituksen sijaintipaikka. Pääkaupungin aseman säilytti vuoden 1868 Meiji-restauraatioon asti kuitenkin lännessä sijainnut Kioto. Hallitus teki Edossa mittavia infrastrukturaalisia muutoksia, kuten esimerkiksi tieverkoston laajennuksia. Yhtenä osana uutta järjestelmällisyyttä olivat uudistukset, joiden nojalla Edon lisäksi Kiotossa ja Osakassa päädyttiin sijoittamaan aiemmin eri puolilla kaupunkeja sijainneet bordellit yhteen helpommin valvottavaan viralliseen bordellikortteliin. Edoon vuonna 1617 perustettu kortteli sai nimekseen Yoshiwara eli "Kaislanummi". Myöhemmin nimi muotoutui kuitenkin enteikkäämpään muotoon Yoshi-wara, tarkoittaen "Hyvän onnen nummea".
Ilotalokortteli oli rakennettu alun perin varsin syrjään Edon keskustasta, mutta kaupungin väkiluvun nopean kasvun myötä itse kaupunki laajeni nopeasti kohti korttelia. 1600-luvun puoliväliin tultaessa Yoshi-wara oli jo varsin lähellä Edon keskustaa, ja vuonna 1656 hallitus päätti siirtää korttelin yrittäjien oman valinnan mukaan joko Honjon tai Asakusan kaupunginosaan. Alun yleisen vastustuksen jälkeen yrittäjät valitsivat pohjoisessa sijainneen Asakusan, jonka eduksi arvioitiin toimivat liikenneyhteydet. Alueelle pääsi joko Sumida-jokea pitkin vesitse tai sen vartta myötäillyttä tietä pitkin. Itse asiassa Asakusa ei vielä tuolloin edes ollut virallinen osa Edoa, mikä antaa hyvän kuvan siitä kuinka kauas ilotalotoiminta kaupungista siirrettiin. Siirron jälkeisen alueen nimeksi vakiintui Shin-Yoshiwara, joka tarkoittaa tyhjentävästi "Uutta Yoshiwaraa". Niin sanottua "linnuntietä" pitkin mitattuna uusi alue sijaitsi melkein viiden kilometrin päässä. Muuttoa sinne vauhditti vuonna 1657 kaupungissa riehunut tulipalo, joka tuhosi myös merkittävän osan siirtotyön alla ollutta vanhaa Yoshi-waraa. Näin ollen mitään syytä viivytellä muuttoa ei enää ollut.
Uusi alue oli pinta-alaltaan noin 7,3 hehtaaria ja melkein kaksi kertaa aiempaa isompi. Bordellikortteli oli ollut alun perin vetistä riisipeltoa, jonne oli sittemmin siirretty paljon täytemaata. Samaisesta täytemaasta tehtiin Shin-Yoshiwaralle koko korttelia ympäröineet muurit, joilla alue eristettiin omaksi yhteisökseen. Kulkeminen bordellikortteliin ja sieltä pois järjestettiin vartioidun pääportin eli Omonin kautta. Alueen läpi kulkenut pääkatu eli Nakanocho alkoi suoraan pääportilta ja jakoi alueen kahteen osaan. Pääkatua katkoivat kapeammat poikkikadut, jotka yhdessä muodostivat alueelle pieniä kortteleita. Näissä kortteleissa toimivat yhteistyössä prostituoidut, bordellit, teehuoneet, geishatalot, keittiöt ja erilaiset alueelle tyypilliset palvelijat. Aina vuoteen 1853 saakka, jolloin yhdysvaltalainen Matthew C. Perry saapui Japaniin pakottaen sen avautumaan muulle maailmalle, oli Shin-Yoshiwara rauhassa länsimaisilta vaikutteilta. Tuon eristäytyneisyyden aikana alueelle muodostui ainutlaatuinen ilmapiiri ja omintakeinen kulttuuri.
Tärkein ammattiryhmä bordellikorttelissa oli tietysti itse kurtisaanit eli prostituoidut. Virallisten bordellikortteleiden perustamisesta lähtien prostituoidut oli tapana asettaa arvojärjestykseen jakamalla heidät erilaisiin luokkiin, joilla oli erisuuruiset taksat. Tärkeinä kriteereinä olivat prostituoidun kauneus ja ammattitaito. Parhaimman luokan prostituoidut saattoivat olla hyvinkin oppineita ihmisiä, kun taas alimman tason prostituoitujen ammattitaito rajoittui ainoastaan lakanoiden väliin. Eri aikoina tasoilla on ollut lukuisia erilaisia nimityksiä, joten niihin tarkemmin syventyminen ei ole tässä yhteydessä mielestäni merkityksellistä. Tärkeää on kuitenkin huomata erilaisten luokkien olemassaolo ja siitä johtuen käsittää alueella olleen hyvinkin erilaisissa oloissa eläviä prostituoituja, kuten myöhemmin tutkimuksestani käy ilmi.
Ennen Meiji-kaudella tapahtuneita uudistuksia suurin osa prostituoiduista tuli töihin vastoin omaa tahtoaan. Yleisin käytäntö oli, että tytön vanhemmat myivät tytön bordellinpitäjälle rahallista korvausta vastaan. Yleensä tällainen komennus kesti muutamia vuosia, jonka aikana tytön tuli ansaita työllään takaisin bordellinpitäjän tytön vanhemmille maksama summa. Tämän lisäksi tyttö usein velkaantui lisää bordellille, koska hän joutui ottamaan lainaa bordellinpitäjältä erilaisia ammatinharjoittamisesta aiheutuneita kustannuksia, kuten muun muassa vaatteita varten. Tytön myyminen vanhempien toimesta oli yleensä varattomien perheiden viimeinen keino turvata perheen toimeentulo ja prostituoiduksi joutuva hyvin usein alistui kohtaloonsa asettaen perheensä hyvinvoinnin kaiken muun edelle. Tytön saattaminen velkakierteeseen lisäsi siis bordellinpitäjän valtaa suhteessa prostituoituun. Lisäksi prostituoiduksi alistuneen tytön velvollisuudentunteen vanhempiaan kohtaan on täytynyt olla todella suuri, koska se on ohittanut täysin tytön oman edun.
Edellä mainitun lisäksi prostituoiduksi saattoi joutua jopa suoranaisen ihmisryöstön seurauksena. Pahamaineiset parittajat tekivät yhteistyötä rikollisten kanssa, jotka myivät heille maakunnista kaappaamiaan tyttöjä. Parittajat puolestaan jälleenmyivät heidät bordelleihin väärennettyjen asiakirjojen avulla. Mielenkiintoista on se, kuinka bordellit itsekin etsivät prostituoiduiksi sopivia tyttöjä. Uhreja etsittiin matalalla profiililla vähävaraisiksi tiedetyillä alueilla ja seuduilla, joissa taloudellinen toimeentulo oli pahasti vaarantunut esimerkiksi luonnonmullistusten, kuten tulvien tai maanjäristysten takia. Bordellien harjoittama tyttöjen hankinta jatkui myös lakiuudistuksen jälkeen, jota käsittelen työssäni myöhemmin. Kovia kokeneilta alueilta tulleiden tyttöjen kanssa tyttötalot saivat solmittua bordelleille rahallisesti suotuisia sopimuksia.
Bordellien suhteen pätee sama kuin prostituoitujenkin eli niilläkin on Shin-Yoshiwaran historian aikana ollut lukuisia erilaisia nimiä ja luokituksia. Luokitusten perusteena on käytetty bordellien kokoa, niiden ulkoista arkkitehtuuria, kuten myös prostituoitujen tarjoamien palvelujen tasoa ja hintaa.
Tärkeä osa prostituutiokorttelin toimintaa olivat teehuoneet eli hikite-jayat. Niiden merkitys bordellien ja asiakkaiden välikätenä oli merkittävä. Alueelle saapuessaan asiakas ei mennyt suoraan bordelliin valitsemaan sopivaa kurtisaania vaan hänen tuli ensimmäiseksi ilmoittautua teehuoneeseen. Teehuone toimi eräänlaisena alueen toiminnan esittelijänä asiakkaalle, jonka ei tarvinnut muuta kuin seurata hänelle annettuja ohjeita. Teehuone toimitti asiakkaan hänen itse valitsemaansa bordelliin, jossa teehuoneen palvelijatar toimi illan aikana asiakkaan henkilökohtaisena palvelijana tarjoillen muun muassa ruokaa asiakkaan keskustellessa kurtisaanin kanssa. Palvelijatar saattoi hankkia paikalle myös esimerkiksi geishan esittämään ohjelmaa asiakkaan niin toivoessa. Maksu vierailun kustannuksista suoritettiin teehuoneeseen yleensä seuraavana aamuna, kun asiakas päätti vierailunsa alueella. Asiakas maksoi kaikki vierailusta koituneet maksut, mukaan lukien tilaamansa ruoan, juoman ja mahdollisen geishan palveluksista aiheutuneet kulut, välittäjänä käyttämäänsä teehuoneeseen. Teehuone otti näistä kaikista maksuista puolestaan palkkion itselleen ennen kuin tilitti ne eteenpäin. Varsinkin sake eli japanilainen riisiviina oli teehuoneille tuottoisa artikkeli, koska he pitivät siitä omaa varastoaan ja näin ollen siitä saatu kate oli siis varsin suuri.
Meiji-kauden alku ja länsimaalaisten tapojen omaksuminen muutti vähitellen myös Shin-Yoshiwaran ilmettä. Alueen rakennuskannan länsimaistamista helpotti vuoden 1871 tulipalo, joka tuhosi noin kaksi kolmasosaa alueen rakennuksista. Seuraavana vuonna alue oli jälleen täydessä toiminnassa uudelleenrakennettuna. Pääkatua eli Nakanochota levennettiin valtion määräyksellä mahdollisen tulipalon leviämisen estämiseksi. Suuremman huomion kiinnittäminen tulipalojen torjuntaan yleensäkin oli varsin ymmärrettävää, koska alueella riehui tulipalo muutaman vuoden väliajoin. Yhä useammat uudet rakennukset oli rakennettu länsimaalaisen tyylin mukaisesti ja joukossa oli jopa viisikerroksisia taloja. Ennen restauraatiota talojen maksimikorkeus oli säädetty asetuksella kahteen kerrokseen. Joidenkin perinteitä arvostavien japanilaisten keskuudessa uusi rakennustyyli herätti närkästystä.
Meiji-kauden alkuvuosiin asti talojen julkisivujen ikkunakuvion muodostavien puurimojen asettelusta saattoi päätellä bordellin luokituksen. Myös puurimojen leveys ja väritys kertoivat asiantuntevalle vieraalle selkokielellä minkätasoista palvelua oli tarjolla. Paremman tason taloissa käytettiin leveämpää rimaa, joka oli maalattu yleensä punaiseksi. Vuoden 1872 jälkeen bordellien luokitus muuttui ja yksinkertaistui. Aiemmasta viiden tason taloluokituksesta siirryttiin luokitukseen, joka käsitti kolme eri tasoa. Kaikkia bordelleja nimitettiin nyt nimellä mise eli kauppa. Etuliite kertoi bordellin aseman arvoasteikossa, kuten myös viittasi sen kokoon. Omise, chumise ja komise tarkoittivat siis suurta, keskikokoista ja pientä bordellia. Vuoden 1872 jälkeen bordellien ulkoiset tunnusmerkit aiemmasta luokittelusta poistuivat ja mitään ulospäin näkyvää talon asemasta kertovaa rakennusteknistä ratkaisua ei enää ollut. Tämä koski erityisesti kahta ylintä tasoa, sillä komisessä eli kolmannen tason taloissa prostituoidut olivat näytteillä eräänlaisissa suurissa häkeissä. Tämä paljasti asiakkaalle kyseessä olevan alhaisimman tason bordellin. Tällaiseen bordelliin mentäessä ei käytetty välittäjinä toimineiden teehuoneiden palveluksia, vaan ne oli varattu vain omisen ja chumisen käyttöön. Lisäksi prostituoitujen palvelukset olivat matalimman tason bordelleissa halvempia. Paremman luokan bordelleissa vierailleet asiakkaat olivat niin sanottua parempaa kansanosaa, kuten esimerkiksi varakkaita kauppiaita. He pitivät suoraa bordelliin menemistä rahvaanomaisena ja näin ollen arvostivat teehuoneiden välittäjän roolia. Se etteivät matalimman tason bordellit käyttäneet teehuoneiden palveluksia, vaikutti osaltaan kyseisten bordellien ja niiden prostituoitujen heikompaan arvostukseen asiakkaiden keskuudessa.
Vuoden 1872 kesällä Macaosta Etelä-Amerikkaan matkalla ollut perulainen Maria Luz -niminen laiva saapui Yokohaman satamaan. Lastina laivassa oli yli kaksisataa (200) Guangzhoun kiinalaista, joiden määränpäänä oli orjatyö eteläamerikkalaisilla kaivoksilla. Laivan miehistö oli kohdellut kiinalaisia väkivaltaisesti alkumatkan aikana ja yksi orjista onnistui pakenemaan Yokohaman satamassa veteen hyppäämällä brittiläiseen sota-alukseen. Pakeneminen kiinnitti välittömästi viranomaisten huomion laivan lastiin ja yleensäkin orjakaupan asemaan suhteessa lakiin. Japanissa ihmiskauppa oli kielletty lailla jo vuonna 1612 ja vuonna 1619 lakia oli laajennettu koskemaan myös ihmiskaappausta. Rangaistukseksi oli säädetty kuolemanrangaistus, ostamisesta ja uudelleenmyymisestä kuitenkin voitiin rangaista vain sadan (100) päivän vankeudella.
Japani joutui mukaan diplomaattiseen selkkaukseen, jolla oli erityisesti vaikutusta Shin-Yoshiwaran ja prostituution kohtaloon yleensä Japanissa. Japanilaisten päätös palauttaa kiinalaiset lopulta Hongkongiin vedoten orjakaupan kieltävään lakiin sai Perun viranomaiset närkästymään. Perun esittämän vastaväitteen mukaan Japanin olisi turhaa vedota kyseisessä tapauksessa ihmiskaupan kieltävään lakiin, koska Japani ei valvo sen toteutumista edes kotimaassaan. Tämä väite täsmennettiin tarkoittamaan erityisesti japanilaisten prostituoitujen heikkoja ihmisoikeuksia virallisilla prostituutioalueilla, siis Shin-Yoshiwarassakin. Väitteessä rinnastettiin prostituutiokorttelin toiminta orjuuden harjoittamiseen, sillä esimerkiksi Shin-Yoshiwaran prostituoidut eivät voineet lopettaa työtään omaehtoisesti eivätkä he myöskään saaneet poistua alueelta ilman erityisiä vaikeasti hankittavia kulkulupia.
Modernisaatiota ja erityisesti länsimaiden hyväksyntää hakenut Japanin valtio koki syytökset kiusallisina. Vain neljä kuukautta selkkauksen jälkeen maan hallitus allekirjoitti 2.10.1872 säädöksen numero 295, joka määräsi kaikki Japanin valtion alueella olleet prostituoidut vapautetuiksi. Muutamaa päivää myöhemmin määräystä täsmennettiin edelleen säädöksellä numero 22. Kaikki prostituoituja rasittaneet mahdolliset velat, joiden avulla bordellinpitäjät kykenivät pakottamaan heidät myymään itseään, nähtiin nyt laittomina. Asetus julistikin valtion puuttuvan kovalla kädellä mahdollisiin rikkomuksiin ja rinnastavan heidät ihmiskauppaajiin lain silmien edessä. Laki sai bordellinpitäjät ja prostituoidut hämmentyneiksi, sillä sen tulkitseminen johti kaikkien heidän välisten voimassaolleiden sopimusten irtisanomiseen ja tietysti tuolloisten velkasuhteiden mitätöimiseen. Taloudellisesti raskaimmin laki iski siis bordellien pitäjiin, joille aiemmin velkasuhteessa olleet prostituoidut työskentelivät.
Monet prostituoidut eivät tienneet mitä tehdä tilanteessa, jossa heidän työnsä oli viety. Toiset puolestaan iloitsivat velattomasta vapaudestaan ja uudesta mahdollisuudestaan korttelin ulkopuolella. Joka tapauksessa prostituoidut tulivat vapautetuiksi, halusivatpa he sitä tai eivät. Ikääntyneiden kurtisaanien ongelmana oli mahdollinen työttömyys, jonka aiheuttamalta vararikolta saattoi pelastua joko sukulaisten tuella tai avioitumisella. Monilla prostituoiduilla oli velkaa myös muualle kuin bordellinomistajille. Näitä velkoja uusi lainsäädäntö ei luonnollisestikaan mitätöinyt, ja näin ollen useat prostituoidut olivat taloudellisesti pakotettuja jatkamaan työtään prostituutiokorttelissa uuden lainsäädännön ehdoin.
De Becker käsittelee kirjassaan edellä mainittua vuoden 1872 lakia suurella tarkkuudella erilaisine pykälineen ja niiden vaikutuksineen. Mielestäni on kuitenkin erikoista, ettei hän tuo esille lain syntyyn olennaisesti vaikuttaneita tekijöitä ja tapahtumia, vaikka kyseessä oli selvästikin alueen kehitykseen olennaisesti vaikuttanut asia. Ennemminkin hän antaa sellaisen kuvan kuin laki olisi syntynyt ainoastaan Japanin hallituksen hyväntahtoisuuden ansiosta ja näin ollen vaikenee koko Maria Luz -tapauksesta. Tämä on sinänsä mielenkiintoista, koska muuten päälähteeni on varsin tarkka. Lisäksi pitkin teosta voi havaita paikoitellen myös Japanin yhteiskuntaan kohdistuvaa kritiikkiä, joten mistään miellyttämisen halusta tässäkään tapauksessa on tuskin kyse.
Uusi lainsäädäntö johti uusiin käytäntöihin ja prostituutiota säätelevien määräysten räjähdysmäiseen lisääntymiseen. Prostituoidut olivat nyt virallisesti oikeutettuja päättämään itse ammattinsa harjoittamisesta, koska lain mukaan bordellinpitäjät eivät enää voineet velan avulla pakottaa prostituutioon. Toisin sanoen prostituoidut nähtiin nyt yksityisyrittäjinä, jotka ainakin virallisesti hakeutuivat ammattiin vapaaehtoisesti. Valtio otti lainsäädännössä jo entuudestaan tutun kielteisen kannan suhteessa niin sanottuun "salaiseen prostituutioon" eli itsensä myymiseen virallisten alueiden ulkopuolella. Mielenkiintoista on kuitenkin siitä säädettyjen rangaistusten huomattava lieventäminen verrattuna aikaisempiin käytäntöihin. Nyt tuollaisesta toiminnasta selvisi enintään muutaman kuukauden vankeudella ja sakoilla, kun vielä 1700-luvulla kyseisestä toiminnasta saattoi saada jopa kuolemanrangaistuksen. Vaikka rekisteröityjen prostituoitujen määrä Meiji-kauden aikana väheni ja laittoman prostituution osuus kasvoi, valtio tuskin halusi rohkaista toimillaan laitonta prostituutiota. Mielestäni se halusi ennemminkin madaltaa laittomien prostituoitujen kynnystä siirtyä laillisen toiminnan piiriin, vaikkakin se näin jälkeenpäin tarkasteltuna ei siinä onnistunut toivomallaan tavalla. Samalla näkisin lainsäädännön muutoksien johtuneen myös Japanin valtion halusta toimia länsimaisemmin.
Vuonna 1888 Japanin valtio kielsi bordelleja ja teehuoneita mainostamasta palveluitaan. Yleisenä käytäntönä oli tuohon saakka ollut jakaa erilaisia lehtisiä ja paperilappusia asiakaspiirin laajentamiseksi. Nyt tuollainen toiminta tuli ankarasti kielletyksi. Valtio ei selvästikään halunnut yhtään enempää prostituutioon liittyvää julkisuutta. Samalla se mahdollisesti halusi antaa itsestään tiukemman kuvan yleisen siveyden vartijana.
Lisäksi myös geishojen toiminta muuttui yhä enemmän prostituution kaltaiseksi ja perinteinen kuva geishasta pelkkänä kyvykkäänä ja taitavana viihdyttäjänä oli murenemassa. Hallituksen 1870-luvun alussa säätämä asetus, jonka perusteella geishoilta vaadittiin erilliset luvat prostituution ja geishan ammatin harjoittamista varten, kertoi myös osaltaan siitä, kuinka geishat alkoivat työntyä yhä enemmän prostituoitujen reviirille. Halutessaan geisha kykeni nyt siis toimimaan prostituoitunakin. Tämä heikensi prostituoitujen asemaa, koska perinteisesti viihdyttäjinä pidettyjen geishojen katsottiin tarjoavan pelkän prostituution lisäksi myös muuta ajanvietettä, kun puolestaan prostituoidun nähtiin vain myyvän itseään. Shin-Yoshiwaran toiminta muuttui yhä enemmän pelkäksi prostituutioksi, kun yhä useampi asiakas hakeutui geishakortteleihin ilotalokorttelin sijaan. Vuoteen 1899 mennessä vain yhdeksän (9) taloa 126:sta oli paremman luokan taloja. Suuri osa oli alimman eli kolmannen luokan taloja, joissa prostituoidut olivat eräänlaisessa suuressa häkissä esillä asiakkaan valittavana. Tämä kertoo omalta osaltaan niin sanotun paremman kulttuurin vähenemisestä ja alueen keskittymisestä yhä enemmän pelkkään prostituution harjoittamiseen.
Uudistuksen myötä bordelleja alettiin kutsua nimellä karizashiki, joka kirjaimellisesti käännettynä tarkoitti ’huoneita vuokrattavana’. Ammattia harjoittaakseen prostituoitu vuokrasi kyseisestä laitoksesta huoneen/huoneiston, josta maksoi säännöllistä korvausta vuokraajalle. Toisin sanoen prostituutio jatkui vanhaan tapaan, mutta uusien termien määrittelemänä. Uusi lainsäädäntö johti alueen teehuoneiden määrän nopeaan kasvuun, samalla kun monet bordellit joutuivat lopettamaan toimintansa taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Näin ollen taloudellisesti vakavaraisimmat bordellit kestivät muutoksen mukanaan tuoman taloudellisen tappion parhaiten. Näkisin mahdollisena myös aiempien bordelliyrittäjien ryhtymisen teehuoneiden ylläpitoon, vaikkei lähteissäni suoraan tällaisesta puhutakaan. Nämä henkilöthän olivat kuitenkin alueen käytäntöjen todellisia tuntijoita ja näin ollen olemassaolleen ammattitaidon hyödyntämättä jättäminen olisi ollut mielestäni erikoista.
Tärkeänä muutoksena aikaisempaan voidaan nähdä uuden lainsäädännön korostama rekisteröitymisen merkitys. Poliisin rooli kasvoi, sillä prostituoiduksi haluavan tuli rekisteröityä poliisiasemalla, jossa viralliset asiakirjat tarkistettiin ja allekirjoitettiin. Asiakirjojen allekirjoituksen myötä prostituoiduksi haluava sai valtion luvan ammattinsa harjoittamiseen. Tämä puolestaan helpotti bordellinomistajien taakkaa, koska prostituution virallistaminen tapahtui nyt siis poliisin valvonnassa. Näin ollen mikäli bordellinomistaja toimi lain mukaisesti ei hänellä ollut mitään pelättävää virkavallan suhteen, koska todistusvelvollisuus esimerkiksi rekisteröitymisen yhteydessä annettujen henkilötietojen oikeellisuuden suhteen oli prostituoidulla itsellään.
Uusien lakien säätämistä tärkeämpänä päälähteeni kirjoittaja piti niiden soveltamista käytännössä. Hän väittää, että japanilaiset tuomarit tulkitsivat lakia tavalla, joka olisi itse lain hengen vastainen. Kirjoittaja näki uuden lainsäädännön perimmäisenä tarkoituksena olleen ennen kaikkea prostituution vähentäminen ja mahdollisesti jopa sen lopettaminen. Tuota ajatusta vasten onkin helppoa ymmärtää hänen turhautumisensa tilanteessa, jossa tuomioistuin näki tarpeellisempana prostituoitujen ja tyttötalojen välisten sopimusten noudattamisen valvomisen kuin kirjoittajan esittämän paheellisuuden pois kitkemisen.
Meiji-kauden alkupuolelta lähtien alkoi prostituoitujen terveydenhoidon systemaattinen järjestäminen. Mielenkiintoista on se, että tämän lähinnä sukupuolitautien hoitoon keskittyneen järjestelmän malli oli länsimaalainen. Idean isänä voidaan pitää brittiläistä lääkäriä R. N. Newtonia, joka esitteli ajatuksiaan Japanin viranomaisille jo ennen Meiji-kauden alkua. Aluksi Newton törmäsi viranomaisten vastustukseen, mutta sai taivuteltua heidät mielipiteidensä taakse. Prostituutioalueille, mukaan lukien Shin-Yoshiwara, perustettiin omat suljetut sairaalat, jotka olivat erikoistuneet sukupuolitautien, ja erityisesti syfiliksen eli kupan, hoitoon. Ensimmäinen sairaala perustettiin Yokohamaan vuonna 1867, jonka jälkeen samanlaisia sairaaloita perustettiin myös muihin prostituutiokortteleihin. Prostituoitujen keskuudessa sairaalat ja niiden monta kertaa kuukaudessa ja jopa viikoittain suorittamat terveystarkastukset herättivät suurta vastustusta. Vastustus johti tarkastukset keskeyttämiseen ja lopulta niiden lakkauttamiseen vuoden 1872 huhtikuussa. Viranomaisten keskuudessa tarkastukset nähtiin ilmeisesti kuitenkin tärkeinä, koska niiden tekeminen aloitettiin uudestaan kesäkuussa vuonna 1873. Nyt niiden kohteiksi osoitettiin virallisesti kaikki suur-Tokion alueella sijainneet prostituutiokorttelit. Tämän jälkeen tarkastuksista tuli pysyvä käytäntö.
Terveystarkastusjärjestelmän ja sairaalan perustaminen Shin-Yoshiwaraan muuttivat merkittävällä tavalla prostituutiokorttelin toimintaa. Itse näen sen välineellistäneen prostituoituja ja asettaneen heidät suoranaiseen kauppatavaran asemaan, jossa terveys on myyntivaltti. On vaikea kuvitella paremman luokan prostituoidun vapaaehtoisesti hyväksyneen hänen alistamistaan säännöllisille terveystarkastuksille, ja näin ollen tarkastusten kohtaama vastustus on mielestäni varsin ymmärrettävää. Tarkastusten säännöllinen ja tiheä suorittaminen loi Shin-Yoshiwaran alueelle täysin uudenlaisen toimintakentän, joka perustui länsimaiselle lääketieteelle. Uusi toimintatapa onkin mielestäni nähtävä merkittävänä osana alueen länsimaistumisessa.
Tarkastusten hyödystä kertoo puolestaan se, että sekä niiden että pakollisen sairaalahoidon käyttöönoton jälkeen vakavien kuppatapausten määrä oli vähentynyt japanilaisten lääkäreiden arvioiden mukaan. Tarkasteltaessa lukuja koko maan prostituutiokortteleiden osalta vuosien 1892 ja 1901 välisellä ajalla on löydettyjen tapausten keskiarvo reilut kolme (3,31) prosenttia. Jonkinlaisen kuvan tuon ajan sukupuolitautien ymmärryksestä antaa kuitenkin päälähteeni arvio, jonka mukaan pelkällä perusteellisesti suoritetulla alapääpesulla voitaisiin estää sukupuolitautien leviäminen.
Vuonna 1889 viranomaisten ylläpitämä prostituutiokorttelien sairaalajärjestelmä lakkautettiin, mutta niiden toiminta ei kuitenkaan loppunut. Uudella säännöstöllä Tokion viranomaiset siirsivät sairaaloiden ylläpidosta aiheutuneet kustannukset prostituutiokorttelien itsensä vastattaviksi ja toiminta jatkui entisen kaltaisena. Tarkasteltaessa 1800-luvun lopulla tehtyjen tarkastusten tuloksia niin keskimäärin noin kuusi (6) prosenttia prostituoiduista sairastui. Kovin luotettavina lukuja ei voi pitää, koska tarkastuksen saattoi läpäistä vaikka olikin sairastunut.
Japanin valtio heräsi prostituutioperinteensä ongelmallisuuteen länsimaalaisuuden tulon myötä. Shin-Yoshiwaran toiminta, kuten myös japanilainen prostituutio yleensä joutui muutosten kohteeksi Meiji-kauden alkaessa. Erityisenä muutosten taustavoimana on nähtävä Japanin valtion yleinen pyrkimys toimintansa länsimaistamiseen, jotta se saisi hyväksynnän tasavertaisena valtiona erityisesti länsivaltojen silmissä. Merkittävimmän muutoksen Shin-Yoshiwaran toimintaan aiheutti Maria Luz -tapauksen seurauksena syntynyt uusi lainsäädäntö, joka kirjaimellisesti vapautti prostituoidut itsenäisiksi toimijoiksi mitätöiden aikaisemmat velkasuhteet bordellien ja prostituoitujen välillä. Tämä johti Shin-Yoshiwaran alueella niin toiminnallisiin kuin rakenteellisiinkin muutoksiin. Erityisen tärkeäksi nousi valtion merkitys toiminnan valvojana poliisin kautta. Näin prostituutiotoiminta saatiin rekisteröitymisen kautta valtion kontrolliin. Länsimaistumiseen pyrkineen Japanin valtion kontrolli siis edesauttoi Shin-Yoshiwaran muuttumista länsimaisemmaksi.
Länsimaalaisen terveydenhoitojärjestelmän ja pakollisten terveystarkastusten myötä valtion kontrolli alueesta kasvoi. Samalla uusi toimintatapa muutti vanhaa tuoden mukanaan länsimaisen tavan toimia. Sama länsimaisuus alkoi näkyä myös alueen arkkitehtuurissa. Meiji-kaudella 1900-luvun alkuun mennessä muotoutunut uusi järjestys laski prostituoidun yhteiskunnallista asemaa merkittävästi ja vahingoitti pysyvästi geishalaitoksen julkisuuskuvaa, joka nyt yhdistettiin yhä useammin prostituutioon. Lakimuutokset ajoivat prostituoidut ja geishat kilpailemaan samoista asiakkaista. Tämä heikensi merkittävästi alueen prostituoitujen asemaa. Shin-Yoshiwaran prostituoidut joutuivat uusien haasteiden eteen samalla, kun heidän työhönsä aiemmin yhdistetty hienostuneisuuden perinne poistui. Heidän palveluksensa olivat yhä enemmän vain itsensä myymistä. Uusi järjestys oli tuontiperäistä, ja näin ollen Shin-Yoshiwaran prostituutio kadotti yhä nopeammin omaperäisyyttään uudistusten edetessä. Se alkoi muistuttaa yhä enemmän länsimaista käsitystä prostituutiosta eli pelkkää maksullista seksiä.
Uusi tapa toimia muutti vanhoja instituutioita ja – mikä olennaisinta – kadotti perinteellisen kulttuurin. Prostituutiosta tuli juuri sitä, mitä tuo sana pitää sisällään, eikä mitään muuta. Samalla kun Japanin valtio haki hyväksyntää kansainvälisessä yhteisössä, monisatavuotinen aidosti japanilainen prostituutio katosi länsimaalaisuuden ihannoinnin alle. Voidaan oikeutetusti todeta Shin-Yoshiwaran tulleen uhratuksi länsimaistumisen alttarilla.
Becker, Joseph Ernest De (1905). The Sexual Life of Japan, Being an Exhaustive Study of The Nightless City or the "History of Yoshiwara Yukwaku". Box of Curious Printing and Publishing Co. (Mikrokortilla Oulun yliopiston historian laitoksen Western Books On Asia
Chamberlain, Basil Hall (1905). Things Japanese: Being Notes on Various Subjects Connected With Japan for the Use of Travellers and Others.
Fält, Olavi K. (2002). "Japani kulttuurivirtojen suvantona." Teoksessa: Japanin kulttuuri, s. 9–156. Toim. Olavi K. Fält, Kai Nieminen, Anna Tuovinen & Ilmari Vesterinen. Otava, Helsinki.
Seidensticker, Edward (1984). Low City, High City. Tokyo from Edo to the Earthquake: How Shogun’s Ancient Capital Became a Great Modern City, 1867–1923. Charles E. Tuttle Company, Inc., Tokyo.
Seigle, Cecilia Segawa (1993). Yoshiwara, The Glittering World of the Japanese Courtesan. University of Hawaii Press, Honolulu.
Stein, Michael (1997). Japans Kurtisanen: Eine Kulturgeschichte der Japanischen Meisterinnen der Unterhaltungskunst und Erotik aus Zwölf Jahrhunderten. Ludicium, München.
Tames, Richard (1996). Matkaopas Historiaan: Japani. Kustannusosakeyhtiö Puijo, Hämeenlinna.
Harukaze, numero 2 (10.2.2004). Japani-opintojen verkkojulkaisu. Oulun yliopiston historian laitos. Sami Leino, Meiji-kausi muuttaa prostituutiota.
|
|