Tämän kirjoitelman tarkoitus on tuoda esille japanilaisessa puoluepolitiikassa tapahtuneita muutoksia ja muutoksien syitä vuosien
Ennen kuin siirryn käsittelemään miehityskauden muutoksia, tuon esille muutamia seikkoja, joita ei voi olla ottamatta huomioon puoluepolitiikkaa käsiteltäessä. Puoluepolitiikkaa ei voida irrottaa muusta yhteiskunnallisesta kontekstista, vaan siinä tapahtuneita muutoksia puntaroidessa on muistettava muutamia seikkoja. Tarkasteluajalle on tyypillistä yhteiskunnallisen vaikutusvallan keskittyminen kolmelle eri taholle, jotka eivät suinkaan olleet toisistaan riippumattomia. Japanin niin sanottu rautainen kolmio muodostui virkamieskunnasta, talouselämän johtajista ja poliitikoista, jotka ovat lähes poikkeuksetta tulleet LDP:sta. Vaikutusvaltaiset virkamiehet ovat tuoneet jatkuvuutta päätöksen tekoon ja he ovat usein siirtyneet eläkkeelle jäämisen jälkeen politiikkaan. Talouselämä on kustantanut puolueille kalliiksi käyneitä vaalikamppanjoita. Tämän varjolla talouselämä on saanut edustajansa erilaisiin puolueen ja myös hallituksen komiteoihin. Tämä kirjoitus käsittelee triangelin olmatta tukipylvästä eli puolueita ja poliitikkoja. Tosin puolueista ehdottomasti keskeisin rooli on ollut LDP:lla, joka on kantanut hallitusvastuun toimien tiiviissä yhteistyössä toimeenpanevan virkamieskunnan kanssa. Talouselämä on tukenut puolueita ja yksittäisiä poliitikkoja usein laittomillakin keinoilla. Laittomuudet ovat käyneet ilmi räikeinä lahjusskandaaleina, joita alkoi paljastua entistäkin enemmän konservatiivihallinnon murennuttua vuonna 1993.
Ennen miehityskaudelle siirtymistä on vielä palautettava mieliin se tosi asia, että tarkastelujaksomme alussa Japani oli sodan hävinnyt, vihollisen miehittämä valtio, jossa kärsittiin elintarvikepulasta. Vastaavasti 1990-luvun alussa Japani oli kasvanut maailman toiseksi merkittävämmäksi kansantaloudeksi. Taloudelliseksi suurvallaksi nousu oli merkinnyt elintason hurjaa nousua, kansainvälistymistä ja uudenlaisen kansallisen identiteetin muotoutumista.
Miehityskaudella tarkoitetaan vuosien
Japanin ensimmäiset sodanjälkeiset alahuoneen vaalit pidettiin 10.4.1946. Tätä ennen Japanin hallitusta oli johtanut jo 1920-luvulla kansainvälisissä tehtävissä toiminut Shidehara Kijuro [toim. huom. japanilaiset nimet ovat Sukunimi-Etunimi-järjestyksessä]. Äänestäjäkunta oli nyt ennätyssuuri ja ehdokkaita jaossa olleelle 466 paikalle oli yli 3000. Äänestysprosentti kohosi heikot olosuhteet huomioon ottaen hämmästyttävän korkeaksi saavuttaen 73 % tason. Vaalien tulos osoittautui oikeiston lieväksi voitoksi, ja näin sillä oli oikeus pääministerin viran täyttämiseen. Liberaalipuolueen näkyvin hahmo Hatoyama Ichiro oli selkein ehdokas virkaan, mutta miehitysviranomaiset estivät hänen valintansa. Hatoyaman 1930-luvun toimista kaivettiin esiin seikkoja, joiden nojalla hänet katsottiin sopimattomaksi henkilöksi johtamaan uutta hallitusta. Tämä episodi nosti pääministeriksi aiemman Shideharan hallituksen ulkoministerin Yoshida Shigerun.
Vuoden 1947 alussa Japanin talous oli romahtamisen partaalla teollisuustuotannon ollessa vain kolmanneksen sotaa edeltäneestä tasosta. Vuoden alussa oli myös merkkejä eteenpäin menosta, kun hallitus sai vietyä läpi uusia lakeja, ja huhtikuussa valittiin julkisiin virkoihin vaaleilla yli 200 000 virkamiestä. Kevään alahuoneen vaaleissa kävi kuitenkin ilmi, etteivät Yoshidan johtamat liberaalit olleet hyötyneet vuodestaan vallassa, vaan he kokivat vaalitappion. Yoshida oli yrittänyt koota yhtenäisen konservatiivipuolueen, mutta hän oli epäonnistunut. Osa liberaaleista liittyi Ashida Hitoshin johdolla edistyksellisten leiriin, ja he perustivat Demokraattisen puolueen. Vaaleissa suurimmaksi puolueeksi nousi Sosialistinen puolue, ja poliittisessa kentässä tapahtui siirtymä kohti maltillista vasemmistoa.
Vaaleja seurannutta laajapohjaista koalitiohallitusta johti Katayama Tetsu. Yoshida ei ottanut vastaan hänelle tarjottua ulkoministerin tehtävää, vaan hän keskittyi puolueensa rakentamiseen. Katayaman taival pääministerinä jäi kuitenkin suhteellisen lyhyeksi, kun hänen hallituksensa kaatui keväällä 1948. Sosialistinen puolue rakoili ja kärsi sisäisistä ongelmista. Hallituksen kohtalo sinetöityi viimeistään silloin, kun se ylitti budjettinsa ja tuki julkisen sektorin työntekijöitä. Tämän jälkeen osa demokraateista irtautui koalitiosta ja liittyi liberaalien riveihin. Näin syntyi Demokraattinen Liberaali Puolue, joka ei kuitenkaan heti päässyt kiinni vallankahvaan, kun hallitusvastuun otti kantaakseen hiukan kutistunut uusi koalitio. Tämä Ashida Hitoshin johtama, jäljelle jääneistä demokraateista, sosialisteista ja yhteistyöpuolueen edustajista muodostunut hallitus tuli tiensä päähän varsin nopeasti jo syksyllä 1948. Hallitus kaatui erääseen Japanin modernin historian suurimmista skandaaleista. Valitettavasti tätä lannoitevalmistaja Showa Denkon ympärille kietoutunutta lahjusskandaalia ei voi sanoa ainutkertaiseksi, vaan sitä voidaan pitää eräänä räikeimmistä esimerkeistä siitä rahan ja politiikan epäpyhästä liitosta, joka Japania on vaivannut aina nykypäiviimme asti. Skandaalin yhteydessä tehtiin 64 pidätystä ja pidätettyjen joukossa oli virastaan luopuneen pääministeri Ashidan lisäksi myös Japanin tuleva pääministeri ja muita yhteiskunnan huippuvaikuttajia.
Pari viikkoa Ashidan hallituksen kaatumisen jälkeen Japanin sotasyyllisyysoikeudenkäynnit saatiin päätökseen. Muutoinkin vuoden 1948 loppua pidetään käännekohtana miehityskaudelle, sillä tuolloin siirryttiin rankaisemisesta ja reformeista Japanin uudelleenrakentamiseen sekä sen aseman normalisointiin. Japanin aloittaessa matkaansa tasavertaiseksi kansakunnaksi muiden rinnalle oli maassa tarve vahvalle johtajalle, joka rauhoittaisi yhteiskunnallisen kuohunnan. Tällöin Yoshida Shigeru teki paluun pääministerin paikalle ja hän ryhtyi ajamaan läpi yhdysvaltalaisen Joseph Dodgen suunnittelemaa talouden uudistusohjelmaa. Niinpä Yoshida kävikin voittoisat vaalit teemoinaan talouden tasapainottaminen ja aikainen rauhansopimus. Tammikuun 23. vuonna 1949 pidetyt vaalit osoittivat keskitien koalition epäonnistuneen, kun konservatiivien lisäksi vaaleissa menestyivät myös historiansa parhaaseen tulokseen yltäneet kommunistit.
Yoshidan vero- ja budjettiuudistukset rationalisoivat Japanin taloutta, joka sai uutta vettä myllyyn viennin alettua vetää Korean sodan suhdanteen myötä. Kova taloudellinen linja johti kuitenkin työttömyyteen ja levottomuuksiin äärivasemmiston piirissä. Nämä voimat eivät kuitenkaan siirtäneet Japania sen valitsemalta kurssilta, joka johti rauhansopimukseen, miehityskauden päättymiseen 28.4.1952 sekä maan liittymiseen osaksi kommunismin vastaista kylmän sodan rintamaa.
Vuosi 1955 merkitsi puoluekentän järjestäytymistä kahdeksi suureksi keskittymäksi. Tuolloin sekä konservatiivit että edistykselliset kerääntyivät yhdeksi massapuolueeksi. Edistyspuolueiden rintama toimi ensin, sillä 13.10.1955 enemmistö edistyksellistä rintamasta yhtyi jälleen Japanin Sosialistiseksi Puolueeksi (JSP). Tätä ennen sosialistinen rintama oli hajonnut vuonna 1951 vasemmisto- ja oikeistosiipiin. Kommunistit jatkoivat yhä omana puolueenaan. Tosin puolueen asema oli 1950-luvun alussa muuttunut radikaalisti, kun puolue oli Kominternin painostuksen alla ryhtynyt ajamaan vallankumouksellisempaa linjaa. Suuret mellakkaluontoiset joukkotapahtumat ja osallistuminen väkivaltaisiin attentaatteihin merkitsivät puolueen kannatuksen romahtamista ja kuilun syventymistä muuhun oppositioon nähden. Pahimpien levottomuuksien aikana vuonna 1950 pohdittiin jopa puolueen kieltämistä. Tilanne on paradoksaalinen, sillä kommunistien vapauttaminen oli toteutettu miehitysjoukkojen toimesta vain puoli vuosikymmentä aiemmin.
Konservatiivien yhdistyminen Liberaali Demokraattiseksi Puolueeksi (LDP) oli pakkoavioliitto, joka toteutettiin vallassa säilymisen varmistamiseksi. Onkin hämmästyttävää, että tämä tilanteen pakosta tehty yhdistyminen kesti lähes muuttumattomana aina 1990-luvun alkuvuosiin saakka lukuisista sisäisistä ristiriidoista huolimatta. Toisaalta puolueen keskeinen ohjelma, jonka Yoshida loi 1950-luvun alkupuolella, toi jatkuvuutta vuosikymmeniksi eteenpäin. Yoshida-doktriinina tunnettu ajattelumalli piti sisällään ajatuksen talouskasvun asettamisesta ensisijaiseksi tavoitteeksi ja puolustusmenojen tarkasta säännöstelystä. Poliittisten linjanvetojen lisäksi Yoshidan vaikutus näkyi vahvana myös henkilökysymyksissä. Hän avusti virkamiehiä eteenpäin puolueen hierarkiassa, ja tämän seurauksena syntyi käsite Yoshidan koulukunta. Tämän linjan kasvateista tyypillisinä esimerkkeinä pidetään pääministereinä toimineita Ikeda Hayatoa
Niin sanotun 1955-järjestelmän muotouduttua vuonna 1955 hallitusvastuussa olleet konservatiivit keskittyivät puolueohjelmansa toteuttamiseen ja pysyvän johdon etsimiseen. LDP:lla oli selkeä enemmistö parlamentin molemmissa kamareissa, minkä turvin se saattoi ajaa uudistuksiaan lainsäädäntöön ja budjettipolitiikkaan. Vasta 1970-luvulla puolue oli pakotettu siirtymään kohti sovittelevampaa konsensuspolitiikkaa. Puolueenjohtajan ja pääministerin paikalle asetettiin aluksi kaksi varsin iäkästä poliitikkoa, mutta pidempään kauteen tarjoutui mahdollisuus vasta Kishi Nobusuken kohdalla. Kuitenkin hänen kautensa jäi vain kolmivuotiseksi, kun hän allekirjoitti sopimuksen, jolla jatkettiin vuonna 1952 sovittua turvallisuuspoliittista yhteistyösopimusta Yhdysvaltojen kanssa. Sopimus sinänsä oli elintärkeä osa Japanin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ennen ja jälkeen Kishin kauden, mutta vuonna 1960 sopimusta vastustettiin erittäin laajoissa kansanryhmissä. Pääministeri ei välittänyt mieltään osoittavista massoista allekirjoittaessaan, mutta joka tapauksessa tämä painostus lopulta pakotti Kishin eroamaan.
Edistyksellisten yhteisrintaman muodostama JSP osoittautui varsin pian kestämättömäksi. Puolue ei kyennyt haastamaan konservatiiveja ja se hajosi sisäisiin erimielisyyksiin vuoden 1959 puoluekokouksessa, kun puolueen maltillisempi siipi irrottautui ja perusti oman keskustahenkisen puolueensa. Uuden Demokraattisen Sosialisti Puolueen (DSP) ohjelmaan kuului mm. kasvava kansainvälisyys, johon sisältyi myös turvallisuussopimus Yhdysvaltojen kanssa. Emäpuoluetta ja uutta tulokasta erottavaksi tekijäksi tuli varsin pian se, että niiden tärkeimmät tukijat poikkesivat toisistaan. Edistyksellisen puoluekentän hajaannus johti sitä tukeneen ammattiyhdistyskentän uudelleen ryhmittymiseen puolueiden taakse.
Edistyksellisen rintaman epäonnistuminen kulminoituu keskusteluun rakenteellisesta reformista, jota yritettiin ajaa läpi sekä sosialistien että kommunistien keskuudessa huonoin tuloksin. Reformiajatuksen taakse koottiin kokonainen uudistusten rypäs, mikä johti siihen, että käsite oli sekava ja vaikeasti hahmotettava. JSP:n sisäinen reformi on nähty sekä yrityksenä haastaa puolueen johdon ajamat ideologiat että myös epäonnistumisena tiellä kohti laajaa kannatusta nauttivaa sosiaalidemokraattista kansanpuoluetta. Reformi on yhdistetty vuonna 1962 eronneeseen puoluejohtaja Eda Saburoon, joka jatkoi poliittista elämäänsä luomissaan pienpuolueissa. Reformi jäi toteutumatta ja puolue kärsi vaalitappioiden sarjan. Ajatus kuitenkin jäi elämään ja siihen on palattu lukuisia kertoja myöhemmin, esim. 1990-luvulla tapahtuneen puolueen nimenmuutoksen myötä. Ydinajatus kommunistien rakenteellisessa reformissa oli muutoksen hyväksyminen. Reformistit olivat valmiita hyväksymään pitkälle viedyn kapitalismin, koska he näkivät, ettei marxilainen teoria ollut sovellettavissa muutoksitta
Konservatiivien harjoittama politiikka sai kansainvälistä tunnustusta 1960-luvulla, kun Japani saavutti OECD:N jäsenyyden vuonna 1962 ja sai kunnian isännöidä olympialaisia vuonna 1964. Vuosikymmenelle oli tyypillistä poliittinen rauhoittuminen, joka voidaan laskea pitkälti Ikedan ja em. Sato Eisakun harjoittaman pitkäjännitteisen politiikan ansioiksi. Vuosikymmenen merkittävin uudistus puoluekartassa oli kuitenkin Komeiton (myös CGP) syntyminen. Uusi puolue oli poikkeuksellinen sikäli, ettei se ollut sidoksissa yhteenkään ammattiyhdistysliikkeeseen, vaan sen taustalta löytyi Soka Gakkai niminen neo-buddhalainen liike. Tämä nopeasti kasvavissa kaupungeissa vaikuttanut järjestö tarjosi sisältöä ja sidosryhmiä juurettomuudesta kärsineille uusille kaupunkilaisille. Komeito oli järjestön poliittinen ilmenemismuoto, joka osallistui alahuoneen vaaleihin ensimmäisen kerran vuonna 1967, minkä jälkeen puolue eli kymmenen vuoden nousukauden. Edistyksellisistä puolueista DSP saavutti niin ikään vaalivoittoja JSP:n tehdessä historiansa huonoimman tuloksen vuoden 1969 vaaleissa. Myös kommunistien kannatus lähti nousuun vuosikymmenen lopussa.
Ilman epäilystä voidaan 1970-lukua pitää käänteentekevänä vuosikymmenenä puoluepolitiikassa. Tuolloin 1955-järjestelmä uudistui siihen muotoon, jossa se ilmeni myös seuraavalla vuosikymmenellä. Tunnusomaista ajalle olivat LDP:n sisäinen valtataistelu em. Tanaka Kakuein ja Fukuda Takeon välillä, opposition lukuisat yritykset muodostaa konservatiivihallituksen korvaava koalitio sekä Lockheed-skandaali. Opposition toistuvista epäonnistumisista huolimatta konservatiivien ahdinko ja heikko menestys vaaleissa johtivat poliittisen kulttuurin jonkinasteiseen muuttumiseen. Enemmistöaseman ollessa enää varsin kapea joutui hallitus tekemään myönnytyksiä ja neuvottelemaan ratkaisuista ennen kuin ne alistettiin parlamentaarisen päätöksentekokoneiston hyväksyttäväksi.
Konservatiivinen hallituspuolue voi pitkän valtakautensa takia vaikuttaa ulospäin yhtenäiseltä ja organisaatioltaan tasapainoiselta kokonaisuudelta. Tosiasia on kuitenkin se, että puolueen sisäiset taistelut eri ryhmittymien kesken ovat olleet todellisuutta läpi puolueen historian. Taistelu puoluejohtajan ja samalla myös pääministerin paikasta oli kiihkeimmillään juuri 1970-luvulla. Aikakaudesta onkin käytetty kuvaavaa nimitystä Kaku-Fuku-war. Puolueen ongelmat alkoivat jo vuosikymmenen alussa, kun eräs Japanin kiistellyimmistä poliittisista hahmoista eli Tanaka Kakuei valittiin puolueen johtoon. Vuonna 1972 Tanakan valinnalla Saton seuraajaksi rikottiin kirjoittamatonta sääntöä, ettei samasta klikistä valittaisi kahta puheenjohtajaa peräkkäin. Tanakan ura pääministerinä jäi lyhyeksi, kun hänen piti erota jo kahta vuotta myöhemmin huonosti sujuneiden ylähuoneen vaalien jälkeen. Vaalimenestyksen lisäksi eroon vaikutti se, ettei Tanakan tyylistä suosia omiaan ja pitää poikkeuksellisen lämpimiä suhteita talouselämään voitu hyväksyä edes oman puolueen sisällä. Näin ollen Tanakan oli erottava jo ennen kuin Lockheed-skandaali tuli esille paljastaen Tanakan pääministerinä ollessaan vastaanottaneen lahjuksia yhdysvaltalaiselta lentokonevalmistajalta. Tuolloin Tanaka oli lahjuksia vastaan painostanut All Nippon Airways -yhtiötä hankkimaan uudet koneensa juuri Lockheedilta. Japanin poliittisesta elämästä kertoo paljon se, että vaikka Tanaka näennäisesti siirrettiinkin sivuun julkisista tehtävistä, hän toimi puolueen sisällä klikkiään johtaen. Tanaka oli eräs maan vaikutusvaltaisimmista poliitikoista kuolemaansa asti.
Tanakaa puolueen johdossa seurasi yllätysnimi Miki Takeo, joka sai viran koska hänen uskottiin kykenevän yhdistämään puolue. Toisin kuitenkin kävi, sillä Lockheed-skandaalin jälkeen osa puolueen parlamentaarikoista irrottautui uudeksi puolueeksi, joka kantoi nimeä Uusi Liberaalinen Liike (NLC). Kun tähän lisättiin huonosti sujuneet vaalit ja puoluetta hajottanut lahjusskandaalin innokas ruotiminen, oli Mikin aika väistyä Fukuda Takeon tieltä. Fukudalla oli Tanakan tavoin ollut ongelmia lahjusten oton kanssa jo miehityskaudella, mutta hän nousi ryhmittymänsä turvin puolueen johtoon yhtenäisyyttä tuomaan. Fukuda sai rinnalleen puoluesihteeriksi rinnastettavaan virkaan pahimman kilpailijansa Ohira Masayoshin, joka veikin Fukudan paikan puolueen päänä vuonna 1979. Tanakan klikin tukemana Ohira yllätti vaaleissa jatkokaudestaan varman Fukudan, joka oli keskittynyt ulkopolitiikan hoitoon.
Yksittäisistä oppositiopuolueista kommunistit elivät selkeintä nousukautta. Puolueen oli tultava toimeen enimmäkseen omillaan opposition keskustan eli DSP:en ja Komeiton kieltäytyessä yhteistyöstä sen kanssa. Näiden kahden rinnalle nousi hetkeksi JSP:n entisen johtajan Eda Saburon poliittista ideologiaa mukaileva pienpuolue (SCL ja myöhemmin SDF). Tyypillisintä opposition toiminnalle 1970-luvulla oli kuitenkin pyrkimys koalitioon. Pääpiirteittäin käsittelemäni yritykset tuhoutuivat mielestäni jatkuvuuden puutteeseen ja malttamattomuuteen, joka näkyi siinä, että tuloksia haluttiin nopeasti ja tilapäisiä takaiskuja ei oltu valmiita kestämään. Lyhytikäisten koalitioiden sarja alkoi 1969 DSP:en aloitteesta. Tuolloin yrityksen tuhosi sosialistien sisäinen valtataistelu, DSP:n johtajan kuolema ja Komeiton kieltäytyminen yhteistyöstä kommunistien kanssa. Komeito oli muutenkin ongelmissa: sen piti kovan kritiikin saattelemana pyrkiä erottamaan uskonto ja politiikka tilanteessa, jossa erottautuminen Soka Gakkaista oli lähes mahdotonta. Seuraavan kerran oltiin liikkeellä sosialistien aloitteesta, kun puolue irrottautui entisestä yhteistyöstä kommunistien kanssa ja siirtyi kohti keskustaa. Vuoden 1971 ylähuoneen vaalit olivatkin puolueelle suhteellisen menestykselliset, mutta koalitiolla ei ollut enää edellytyksiä toimia seuraavan kevään alemman kamarin vaaleissa JSP:n kunnianhimoisten vaalitavoitteiden takia. Lisäksi laajaa kansansuosiota nauttineen pääministeri Tanakan uudistukset ja Okinawan palautus jättivät opposition toimet varjoonsa. Tämän jälkeen oppositio kykeni vaaliyhteistyöhön vain paikallisvaalien tasolla vuosina
Opposition kyvyttömyys yhteistyöhön kesti vuoden 1976 loppuun saakka. Vasta seuraavana keväänä yhteistyö sai uutta tuulta purjeisiinsa valtiopäivätyöskentelyn kautta, kun rivinsä koonnut oppositio pakotti LDP:n muuttamaan verotus- ja eläkepolitiikkaansa, jotta sen laatima budjetti olisi tullut hyväksytyksi alahuoneessa. Suurimmassa oppositiopuolueessa JSP:ssa sisäinen kuohunta kuitenkin jatkui ja LDP alkoi aktiivisesti lähestyä opposition keskustaa. LDP:n mielenkiinnon kohteina olivat DSP, Komeito ja mahdollinen tiiviimpi yhteistyö puolueiden kesken. Tämänkaltaisesta lähentymisestä näkyikin merkkejä, kunnes vuosikymmenen vaihteessa tapahtui yllättävä käänne opposition ääripäiden ilmoittaessa ennätyksellisen laajasta yhteistyöstä.
Aluksi kommunistien ja Komeiton ympärille rakentuneen vaaliyhteistyön ympärille kasaantui koko opposition käsittävä rintama. Oppositio sai kaadettua epäluottamuslauseella Ohiran konservatiivienkin keskuudessa epäsuositun hallituksen. Tämän jälkeen olivat edessä historiallisiksi ennustetut vaalit, joista tulikin ainutlaatuiset, vaikkei niiden tuloksena nähtykään vallan siirtymistä puoluekentän toiselle laidalle. Historialliseksi vaalit tekee se, että 22.6.1980 Japanissa pidettiin ensimmäistä kertaa molempien kamarien vaalit yhtä aikaa. Oppositio oli sopinut yhteistyöstä ylähuoneen vaaleissa, joissa vaalipiirit olivat suuria, ja nyt kun LDP onnistui siirtämään molempien kamarien vaalit samalle päivälle, olivat oppositiopuolueet pakotettuja kilpailemaan toisiaan vastaan alahuoneen pienemmissä vaalipiireissä. Näin yhteistyö epäonnistui ja LDP selviytyi voittajana historiallisista tuplavaaleista.
Konservatiivien onni ei kuitenkaan kestänyt vuoden 1983 alahuoneen vaaleja pitemmälle. Noiden tappioon päättyneiden vaalien jälkeen oli puolue pakotettu kutsumaan NLC:n mukaan hallitusyhteistyöhön. Yksi ministerin paikka ei ollut paljoa, mutta kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen kerta yli kolmeen vuosikymmeneen, kun hallitukseen pääsi joku LDP:n tai sen edeltäjien ulkopuolelta. Tämä muutos myös vahvisti keskustaopposition pyrkimyksiä päästä yhteistyöhön konservatiivien kanssa ja opposition yhteiset koalitiot jäivät taka-alalle. Toisaalta tämä konservatiivien "heikkouden kausi" jäi lyhyeksi, kun puolue kolme vuotta myöhemmin palasi murskaavan vaalivoiton turvin yksinvaltaiseen asemaansa. Tähän uuteen nousuun puolueen luotsasi puheenjohtaja Nakasone Yasuhiro. Tämä kenties vuosikymmenen huomattavin poliitikko nautti suuresta kansansuosiosta ja oli varsin uudistusmielinen. Hänen johdollaan tehtiin taloudellisia uudistuksia kansainvälisen uuden oikeiston hengessä. Tämä tarkoitti muun muassa julkisen sektorin kasvun rajoittamista ja lukuisten valtionyhtiöiden yksityistämistä. Nakasonella oli läheiset suhteet Yhdysvaltojen johtoon ja häntä pidetään kansallisen itsetunnon kohottajana, joka sai japanilaiset ymmärtämään Japanin uuden aseman kansainvälisessä politiikassa maan noustua taloudelliseksi suurvallaksi.
Vuosikymmenen vaihde toi esille vielä erään oppositioyhteistyön muodon. Tällä kertaa alullepaneva voima oli lähtöisin ammattiyhdistysliitoista, jotka pyrkivät tiivistämään yhteistyötään. Luonnollinen jatke tälle kehitykselle oli myös liitoista riippuvaisten puolueiden lähentyminen. Vuosien 1989 ja 1992 ylähuoneen vaalien yhteisistä kampanjoista käytetään nimitystä Rengo, koska samanniminen ammattiyhdistysliitto toimi kampanjoiden suurimpana tukijana. Ensimmäisellä yrittämällä yhteistyö kantoi hedelmää, mutta vuonna 1992 Komeito käänsi kelkkansa opposition ulkopoliittisten erimielisyyksien takia. Opposition epäonnistuminen ei kuitenkaan tarkoittanut konservatiivihallinnon jatkumista, sillä samaan aikaan LDP:ssa kuohui. Lopulta kuohunta johti rakenteellisen korruption paljastumiseen koko räikeydessään, konservatiivisen kentän osittaiseen hajautumiseen ja vanhojen oppositiopuolueiden ja uusien LDP:sta irrottautuneiden ryhmien sekalaiseen koalitiohallitukseen.
Lopullisen alamäen alkuna voidaan pitää rakennusministeriön valtavia rahahanoja säädelleen ministeri Kanemaru Shinin jäämistä kiinni lahjuksista. Hänelle määrättiin aluksi vain lievä sakkorangaistus, mitä julkinen mielipide nousi näkyvästi vastustamaan. Lisäksi samankaltaisten perusteltujen epäilysten alaisena oli myös muita puolueen johtohahmoja. Tässä vaiheessa eräs heistä eli LDP:n entinen pääsihteeri Ozawa Ichiro perusti uuden puolueen. Japanin Uusi Puolue (JNP) nimellä kulkenut puolue ja sen puheenjohtaja ovat saaneet osakseen monenlaisia tulkintoja. Toisten mielestä hän oli todellinen reformisti, joka halusi herättää japanilaiset naiivista päiväunesta. Toisen puoliskon mielestä hän siirtyi kannattamaan reformia ja Hosokawa Morihiron (JSP) johtamaa koalitiohallitusta, koska halusi siirtää yleisön huomion pois lahjusjupakoista, joihin myös hän oli sotkeutunut. Tulpan näin auettua lähtijöitä riitti LDP:n riveistä, ja vielä vuonna 1993 muodostui kaksi uutta konservatiiviryhmittymää, jotka JNP:n tavoin olivat osa uutta koalitiohallitusta.
Näin kaatui eräs 1955-järjestelmän kolmesta tukipilarista. Moni uskoi uuden ajan koittavan ja puolueiden välisten voimasuhteiden muuttuneen pysyvästi. Toisin kävi, sillä LDP teki paluun hallitukseen jo vajaan vuoden kuluttua ja on siitä lähtien pyrkinyt luotsaamaan Japanin vuotavaa laivaa läpi taloudellisten karikoiden, mutta se onkin taas kokonaan toinen tarina.
Baerwald, Hans H. (1986). Party Politics in Japan. Allen & Un-win, Winchester.
Eccleston, Bernard (1989). State and Society in post-war Japan. Blackwell, Oxford.
Finn, Richard B. (1992). Winners in Peace: MacArthur, Yoshida and Postwar Japan. University of California Press, Berkeley.
Hook, Glen D. – Gilson, Julie – Hughes, Cristopher W. – Dobson, Hugo (2001). Japan’s International Relations – Politics, economics and Security. Routledge, London.
Jansen, Marius B. (2000). The Making of Modern Japan. The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge, Massachusetts.
Johnson, Chalmers (1995). Japan: Who Governs? The Rise of the Development State. W.W.Norton & Company, New York.
Johnson, Stephen (2000). Opposition Politics in Japan – strategies under a one-party dominant regime. Routledge, London.
F. Quei Quo (1988). "The Impact of Domestic Politics on Japan’s Foreign Policy." Teoksessa: Japan and the World: essays on Japanese history and politics in honour of Ishida Takeshi. The Macmillan Press Ltd, Basingstoke.
Pelkistetty kaavio Japanin puoluekentän päälinjoista 1946 vuodesta 1990-luvulle.
Harukaze, numero 2 (10.2.2004). Japani-opintojen verkkojulkaisu. Oulun yliopiston historian laitos. Juha Saunavaara, Neljä vuosikymmentä japanilaista puoluepolitiikkaa.
|
|
