Yakuzan  rooli japanilaisessa yhteiskunnassa Eiji Ijichin elämäkerran mukaan

Petri Tonteri


SISÄLLYS


Aluksi lyhyt määritelmä, mikä yakuza on: kyse on japanilaisesta järjestäytyneestä rikollisuudesta, joka on mukana muun muassa uhkapelitoiminnassa sekä huume- ja seksikaupassa. Artikkelin pohjana on Junichi Sagan kirjoittama teos Confessions of a Yakuza. A Life in Japan’s Underworld (1995), joka on yakuza-johtajan elämäkerta [toim. huom. japanilaiset nimet ovat Etunimi-Sukunimi-järjestyksessä]. Saga on varsinaiselta ammatiltaan lääkäri, mutta hän on myös kirjoittanut fiktiivisiä ja dokumentaarisia teoksia. Artikkelissa pohdin, millaista roolia teoksessa sovitellaan yakuzalle, miksi rooli on kuvatunlainen, mihin tätä roolia mahdollisesti halutaan käyttää ja kuinka totuudenmukaisen kuvan teos antaa yakuzasta.


Junichi Saga ja Confessions of a Yakuza. A Life in Japan’s Underworld

Sagan kirjoittama teos on julkaistu alunperin japaninkielisenä vuonna 1989 nimellä Asakusa bakuto ichidai, ja se julkaistiin ensimmäisen kerran englanniksi vuonna 1991. Teos perustuu yakuza-johtaja Eiji Ijichin muistelmiin. Aineistonsa Saga keräsi teokseen nauhoittamalla keskustelujaan Ijichin kanssa, joka tuli Sagan potilaaksi noin 70-vuotiaana.

Teosta tarkasteltaessa on huomioitava se, että kirja perustuu toisen käden tietoihin, vaikka Saga onkin häivyttänyt oman persoonansa taustalle eikä kommentoi suoraan Ijichin kertomusta. Ongelmallinen on aiheen valonarkuus ja tiedonlähteen suhde siihen. Harva rikollinen kertoo täysin avoimesti omasta rikollisesta toiminnastaan, ja varsinkin yakuzan kohdalla tämä on syytä muistaa, sillä järjestö kiinnittää huomiota julkisuuskuvaansa.

Yakuzoiden tuottama kirjallisuus omasta järjestöstään on eräs tapa esitellä julkisuuskuvaansa sekä muille yakuza-jäsenille että koko yhteiskunnalle. Tällä julkisuudella järjestö luo ja muokkaa identiteettiään. Ijichin elämäkerta on osa yakuza-kirjallisuuden genreä, joka on keskeinen osa japanilaista populaarikulttuuria. Tämän lajityypin teoksille on tyypillistä, että ne yleensä pyrkivät luomaan tietyssä mielessä kunniallisen kuvan Japanin järjestäytyneen rikollisuuden historiasta. Yakuza-kirjallisuuden antamaan kuvaan rikollisjärjestöstä on syytä suhtautua varauksella, sillä viranomaiset ja historioitsijat kyseenalaistavat yakuzojen sankarikuvan totuudenmukaisuuden. Nämä ongelmat mielessä pitäen voidaan kuitenkin todeta teoksen olevan merkittävä siinä mielessä, että muun muassa englannin kielellä löytyy kovin vähän tämänkaltaista yakuza-tunnustuskirjallisuutta.

Alkuun


Teoksen päähenkilö: Eiji Ijichi

Ijichin elinaikaa ei täsmällisesti kerrota, mutta teoksessa olevat viittaukset historiallisiin tapahtumiin auttavat tekemään suurpiirteisiä ajoituksia. Ijichi syntyi 1900-luvun alkupuolella varakkaaseen kauppiasperheeseen. Hän muutti 1920-luvun alkupuolella rakkaussuhteensa perässä Tokioon, jossa hän pääsi töihin sukulaisensa hiilikauppayritykseen. Tämä määrittelikin Ijichin urakehityksen: Yrityksen työntekijät pelailivat vapaa-aikanaan uhkapelejä, ja koska uhkapelaaminen oli laitonta, Ijichiä pyydettiin vartioimaan, etteivät ulkopuoliset päässeet yllättämään. Tämä oli alku rikollisiin piireihin joutumiselle. Uhkapelipaikassa Ijichi tutustui rikollisiin, joiden kautta hän ajautui lopulta yakuza-järjestön jäseneksi. 19-vuotiaana Ijichi joutui ensimmäisen kerran vankilaan. Hänet tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen uhkapelaamisesta. Palvelukseen kelpaavana Ijichi otettiin armeijaan vuonna 1926 ja lähetettiin Koreaan. Palvelusaika ei sujunut täysin mallikkaasti, sillä hän joutui vankilaan epäiltynä karkuruuden suunnittelemisesta. Vuonna 1927 hänet kotiutettiin.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin kahakat Kiinan armeijan kanssa johtivat Japanin toiseen maailmansotaan. Ijichiä ei enää otettu asevoimien palvelukseen, ja syynä tähän olivat todennäköisesti ongelmat hänen asepalveluajassaan Koreassa. Sen sijaan että joutuisi ottamaan osaa toiseen maailmansotaan, Ijichi tuomittiin 1930-luvulla kolmannen kerran vankilaan: hän teki miestapon, josta hän sai viiden vuoden vankeusrangaistuksen. Urakehitys vei hänet hieman ennen toisen maailmansodan syttymistä, noin 30-vuotiaana, yakuza-ryhmänsä johtajaksi. Japanin isku Pearl Harboriin sytytti vuonna 1941 Tyynenmeren sodan, joka lopulta johti USA:n pommitusiskuihin Japanin pääsaarille. Ijichin elämään toinen maailmansota vaikutti lähinnä siten, että hän joutui siirtämään uhkapelien järjestämisen Tokion ulkopuolelle. Toinen maailmansota päättyi Japanin osalta antautumiseen vuonna 1945. Valtion talous ja kansan moraali olivat romahtaneet. Ihmiset elivät puutteessa, ja kauppaa käytiin mustilla markkinoilla. 1950-luvulla Ijichi joutui neljännen kerran vankilaan, tällä kertaa huumerikoksesta. Elämäkerta päättyy varsinaisesti tähän, joten Ijichin toimintaa 1970- ja 1980-luvulla ei kuvata.

Alkuun


Yakuza-järjestön taustaa

Tutkimuskirjallisuudessa yakuza määritellään japanilaiseksi järjestäytyneeksi rikollisuudeksi, joka pyrkii antamaan itsestään kuvan samuraiden henkisenä jälkeläisenä ja viimeisenä traditionaalisten arvojen ylläpitäjänä. Yhteiskuntaan tietyllä tapaa mukautumattomat ryhmät, kuten yakuza, edustavat tyypillisen japanilaisen elämäntavan toista puolta. Useimpiin teollistuneiden maiden vastaaviin ryhmiin verrattuna yakuza-ryhmät ovat pieniä sekä määrältään että vaikutuksiltaan. Silti länsimaissa ollaan kiinnostuttu niistä yhä enemmän. Järjestön koosta esitetään erilaisia arvioita, ja vuonna 1991 yakuzaan rekisteröityneiden jäsenten määräksi arvioitiin 88 000 henkilöä.

Yakuzan synty ajoitetaan Tokugawa-kaudelle (1600–1868). Järjestö auttoi tarinoiden mukaan heikko-osaisia ja sen jäseniä kutsuttiin "ritarillisiksi kansanmiehiksi". He olivat ammatiltaan muun muassa palomiehiä, poliiseja, työnjohtajia ja sumo-painijoita, joten yakuza ei siis alun perin merkinnyt yksiselitteisesti rikollista, vaikka osa "ritarillisista kansanmiehistä" saattoikin kuulua rikollisryhmiin. Jo tuolloin yakuzat jakaantuivat kahteen ryhmään ammattinsa mukaan.

Edelleenkin käytössä olevan jaottelun mukaan ensimmäisen ryhmän muodostivat tekiyat eli kiertelevät kauppiaat ja toisen ryhmän muodostivat bakutot eli uhkapelaajat. Tekiyoiden toiminta erosi sikäli bakutoista, että heidän kaupustelutoimintansa ei ollut laitonta. Molemmissa ryhmissä vallitsivat tiukat säännöt, jotka muun muassa määräsivät pitämään järjestön toiminnan salaisena, tottelemaan oyabunkobun-järjestelmää ja asettivat arvoasteikon, jonka mukaan kullekin jäsenelle määräytyi oma asema ja rooli ryhmässä. Toisen maailmansodan jälkeen syntyi myös kolmas yakuza-joukko. Näitä yakuzoja kutsuttiin gurentaiksi, ’roistoiksi’. Nimityksen taustalla ovat gurentaiden toimintatavat, jotka brutaaliudessaan poikkesivat perinteisen yakuzan toiminnasta.

Ensimmäiset bakuto- eli uhkapelaajien ryhmät olivat kytköksissä Tokugawa-kauden hallintoon. Itse asiassa juuri erilaisista rakennusprojekteista vastaavat viranomaiset ja paikallisjohtajat värväsivät nämä ensimmäiset bakuto-ryhmät. Työnantajien taka-ajatuksena oli, että uhkapelejä järjestämällä he pystyisivät saamaan takaisin työmiehilleen maksamat palkkarahat. Tämä uhkapelien ja viranomaisten suhde on ristiriitainen, koska uhkapelit olivat jo tuolloin Japanissa kiellettyjä. Ijichi kuului nimenomaan bakutoihin: hän oli mukana uhkapelitoiminnassa, jonka hän määritteli yakuzan ainoaksi todelliseksi elinkeinoksi.

Uskomusten mukaan yakuza-nimi liittyy pelaamiseen. Nimen oletetaan syntyneen hanafuda-korttipelin huonoimmasta pistesaldosta, 8-9-3, joka japaniksi on ya-ku-sa. Aluksi tällä häviöyhdistelmällä viitattiin ylipäänsä johonkin hyödyttömään, ja myöhemmin sillä viitattiin uhkapelaajiin itseensä.

Meiji-restauraation (1868) seurauksena maa ja samalla yakuza modernisoituivat. Tutkimusten mukaan yakuza laajensi toimintaansa rakennus- ja satamatöihin, mutta silti uhkapelit ja katukaupustelu pysyivät edelleenkin toimeentulon lähteinä. Japanin modernisoinnin myötä viranomaisvalvontaa lisättiin ja poliisien tiukentuneet otteet ohjasivat yakuzaa luomaan läheiset suhteet viranomaisiin. Yakuza näki yhteistyön eräänä mahdollisuutena saada jonkinlaista toimintavapautta. Toisaalta hallituskin piti yhteistyötä hyödyllisenä: yakuzaa käytettiin esimerkiksi viranomaisten henkivartijoina ja kiristämään poliittisia toimijoita. Vaikka kaikki yakuza-ryhmät eivät osallistuneet tämänkaltaiseen toimintaan, yhteistä koko järjestölle oli tietty ideologia, johon kuului vihamielinen suhde ulkomaalaisiin ja ulkomaisiin ajatussuuntiin (kuten sosialismiin), menneisyyden romantisointi, shinton (Japanin kansallisuskonnon) pitäminen järjestön arvomaailman ytimenä ja keisarin palvonta elävänä shinto-jumalana.

Alkuun


Järjestön rakenne

Yakuza muodostuu syndikaateista, jotka ovat useiden paikallisryhmien yhteenliittymiä. Aikanaan Japanin vaikutusvaltaisimmalla syndikaatilla, Yamaguchi-gumilla, oli parhaimmillaan 13 000 jäsentä 36 piirikunnassa (Japanissa on yhteensä 47 piirikuntaa). Ijichi ei kerro oman ryhmänsä kuuluneen mihinkään syndikaattiin.

Ryhmien koot vaihtelevat. Ijichi kuvaa oman ryhmänsä koon melko pieneksi: sinä aikana, jona hän toimi yakuzassa, ryhmät olivat noin 30-miehisiä. Tutkimukset kertovat, että toisen maailmansodan jälkeen tulivat yleisemmiksi yhä isommat yakuza-ryhmät, joiden koko kasvoi satoihin ja jopa tuhansiin jäseniin. Yakuza-ryhmät olivat hyvin hierarkkisia ja järjestäytyneitä, ja niissä jäsenen tehtävä määräytyi hänen asemansa mukaan. Aloitteleva yakuza hoiti muun muassa kotityöt, kuten siivoamisen, ruuanlaiton ja ostokset. Yakuzan ryhmäkulttuuri on tyypillinen koko japanilaiselle kulttuurille. Japanilaisuuteenhan liitetään ryhmäsidonnaisuus, jolle on luonteenomaista ryhmien sisäinen hierarkia. Tässä hierarkiassa yksilön asema määräytyy osaksi sen mukaan, kuinka pitkään hän on ollut ryhmän jäsenenä. Yakuza-ryhmän jäsenen asemaan vaikuttavat jäsenen pelitaidot, suoritukset jengisodissa ja uskollisuus oyabunille.

Yakuza on organisoitunut perheiksi, joiden huipulla ovat kummisedät. Ryhmät rakentuvat oyabunkobun-suhteisiin, jossa yakuzan jäsenet ovat ikään kuin isän ja lapsen roolissa. Hierarkian ylimpänä on ryhmän johtaja, joka ottaa vastuulleen alaisensa. Tällainen oyabunkobun-suhde on osa japanilaista yhteiskuntaa, ja samanlaisia suhteita on esimerkiksi liikeyrityksissä ja buddhalaistemppeleissä. Ryhmän jäsenten uskollisuus ja ryhmän sisäinen koheesio edellyttävät karismaattista johtajaa.

Lojaalisuus on yakuzaan kuuluva piirre edelleenkin. Kobunin tulee omistautua ryhmälleen tavalla, joka saattaa kehittyä fanaattisuudeksi: uuden jäsenen odotetaan toimivan ’luotina’, teppodamana, joka on yakuza-ryhmien välisissä taisteluissa eturintamassa riskeeraamassa henkeään ja valmis muun muassa ottamaan syyt niskoilleen vankilatuomion uhallakin. Ijichin ensimmäinen vankilatuomio tuli tilanteesta, jossa hän pilasi poliisien ratsian. Viranomaiset vaativat ratsian pilannutta tunnustamaan, ja koska uhkana oli, että poliisit olisivat vaikeuttaneet yhä enemmän uhkapelitoimintaa, Ijichi tunnusti tekonsa ja sai kolmen kuukauden vankilatuomion. Hän siis toimi teppodamana uhrautumalla vapaaehtoisesti ryhmänsä puolesta.

Alkuun


Järjestön arvomaailma

Ritarillisuus

Elämäkerrassaan Ijichi liittää yakuzaan ninkyoo-doo-termin. Suomennettuna termi merkitsee ’ritarillista tietä’. Järjestössä ’ritarillinen tie’ yhdistyy ennen kaikkea bakutoon, mutta sillä voidaan viitata yleisemminkin yakuza-maailmaan. Yksi ’ritarilliseen tiehen’ kuuluva ominaisuus on sisukkuus, jolla yakuzat määrittelevät itseään. Ijichin elämäkerrassa korostuu kaikenlaisten kärsimysten sietäminen. Yakuzan on oltava sisukas ja kestettävä erilaisia epämukavuuksia, kuten kidutusta ja vankilan epäinhimillisiä oloja. Kärsimysten sietäminen murtumatta on keino todistaa miehisyyttä ja samurai-arvojen mukaista elämäntapaa, sillä myös samurai-kulttuuriin kuului tyyneys erilaisten epämukavuuksien ja koettelemusten edessä.


Giri ja ninjo

Tärkeitä yakuzaa määritteleviä käsitteitä ovat tutkimusten mukaan giri ja ninjo, jotka vaikuttavat yakuzan arvomaailman ytimessä. Giri on yksilön käyttäytymistä ohjaava pakote, joka vaatii muistamaan kiitollisuudenvelan ja vastapalveluksen velvoitteen. Ninjo-termi on käännettävissä eri tavoin. Sillä voidaan viitata yksilöiden henkilökohtaisiin haluihin ja tunteisiin, mutta termi voidaan kääntää myös inhimilliseksi tunteeksi, armeliaisuudeksi tai empatiaksi heikompia kohtaan. Yksilön giri ja ninjo voivat olla ristiriidassa, sillä velvoitteet ja halut eivät käy aina yksiin. Toki käsitepari voi olla sopuisassakin suhteessa keskenään, mikäli yksilön sosiaaliset velvoitteet ja halut ovat yhteneväiset. Ottamalla girin ja ninjon osaksi arvomaailmaansa yakuza sai yhteisön arvostusta, sillä näin he osoittivat yhdistävänsä samurai-tyyliin velvollisuuden, myötätunnon ja hyväntahtoisuuden taistelutaitoihin.

Ijichin elämäkerrassakin näkyy yakuzan hyväntekeväisyys: hänen ryhmänsä antoi muun muassa almuja köyhille. Tähän hyväntekeväisyyteen on syytä suhtautua varauksella ja pohtia, olisiko taustalla myös muita, vähemmän jaloja tarkoitusperiä kuin heikompien ja vähäosaisten auttaminen. Japanilaisen yhteiskunnan mielikuvissa yakuzaan on liittynyt sekä positiivisia että negatiivisia mielikuvia. Yakuzat on mielletty toisaalta samuraiden ritarillisiksi jälkeläisiksi ja toisaalta murhanhimoisiksi gangstereiksi. Järjestö itse on pyrkinyt ruokkimaan mielikuvaa itsestään robinhoodmaisena hyväntekijänä. Hyväntekeväisyys on eräs keino ylläpitää kuvaa heikkojen puolustajista.

Elämäkerrassa kerrotaan ristiriidasta, joka syntyi Ijichin girin ja ninjon välille. Ijichi ajautui suhteeseen toisen yakuzan naisystävän kanssa ja lopulta he karkasivat yhdessä. Teko oli vastoin yakuza-sääntöjä ennen kaikkea siksi, että hän hylkäsi velvollisuutensa oyabuniaan kohtaan. Lopulta rahojen huvettua Ijichin oli palattava ryhmäänsä. Mutta ennen kuin hän pystyi palaamaan, hänen oli pyydettävä anteeksi mieheltä, jonka naisystävän hän vei.

Anteeksipyyntönä Ijichi suoritti perinteisen yubitsume-rituaalin, jossa hän leikkasi irti pikkusormensa ensimmäisen nivelen. Yakuza-tutkimuksissa oman sormensa katkaiseminen mainitaan erääksi rangaistukseksi, jonka järjestö määrää sääntöjä rikkoneelle jäsenelleen. Yubitsume-rangaistuksen tarkoituksena on heikentää yakuzan miekkakättä, sillä hän ei enää voi tarttua yhtä tukevasti aseeseensa. Samalla rangaistus tekee sääntöjä rikkoneesta yakuzasta symbolisesti riippuvaisemman oyabuninsa suojeluksesta. Mikäli jäsen tekee uuden rikkeen, hän joutuu katkaisemaan joko samasta sormesta toisen nivelen tai toisen sormen ensimmäisen nivelen.

Elämäkerta kuvaa järjestön varsin solidaarisena. Mikäli yakuza-ryhmien johtajat tekivät sopimuksen, velvoitti tämä sopimus ryhmiä auttamaan toisiaan. Jos yakuza-ryhmän uhkapelitoiminta ei kannattanut, ryhmän jäsenet menivät niihin paremmin menestyviin uhkapelipaikkoihin, joiden kanssa oli tehty sopimus. Sopimuksen niin velvoittaessa menestyvien peliluolien pitäjät antoivat hieman taskurahaa taloudellisessa ahdingossa oleville yakuzoille.

Solidaarisuus näkyi myös tavassa, jolla ryhmä piti huolen jäsenestään tämän joutuessa vankilaan. Elämäkerran mukaan vankilatuomiota pidettiin eräänlaisena työskentelynä yakuzassa, josta ryhmä maksoi palkkion jäsenen vapauduttua. Tämä oli eräs oyabunkobun-suhteen ilmenemismuoto. Kobunin uhrauduttua oyabuninsa puolesta oli oyabunin vuoro auttaa alaistaan ja muistaa häntä tämän vapauduttua vankilasta. Samalla palkanmaksu toimi todennäköisesti jonkinlaisena houkuttimena pitää vanki lojaalina omalle yakuza-ryhmälle ja estää vangin mahdollinen yhteistyö virkavallan kanssa.

Kiinnostavaa on, ettei Ijichin elämäkerrassa liitetä yakuzan arvomaailmaan ideologioita, jotka tutkimuskirjallisuuden mukaan ovat tyypillisiä yakuzalle, kuten muun muassa shintolaisuutta, keisarin palvontaa ja vihamielisyyttä ulkomaalaisia kohtaan. Ainoa ideologia Ijichillä oli lojaalisuus oyabuniaan kohtaan.


Suhde viranomaisiin

Vaikka yakuza esiintyy yleensä patrioottisena järjestönä, Ijichi ei kaunistele omaa haluttomuuttaan armeijapalvelukseen. Epäisänmaallisuudesta kertoo hänen armeijauransa: Vuonna 1926 Ijichi otettiin asepalvelukseen ja lähetettiin Koreaan. Hän alkoi muutaman toverinsa kanssa suunnitella karkaamista ja rikollisryhmän perustamista. Suunnitelma paljastui viranomaisille ja miehet vangittiin. Epäisänmaallisuus on liitettävissä Ijichin auktoriteetti-inhoiseen asenteeseen.

Ijichin auktoriteetti-inhoisuutta voi lähteä taustoittamaan hänen nuoruusvuosiensa (1910–1920-luku) yhteiskunnallisella tilanteella. Japanin talouskasvun syynä 1900-luvun alkupuolella oli ensimmäinen maailmansota, joka sitoutti eurooppalaiset ja jätti Aasian markkinat Japanille. Ensimmäisen maailmansodan aiheuttaman korkeasuhdanteen päättyessä 1910-luvun loppupuolella yhteiskunnallista liikehdintää aiheutti muun muassa riisin korkea hinta ja ympäri maata mellakoitiin riisin hinnan vuoksi. Lisäksi ihmiset olivat tyytymättömiä hallitukseen, jota leimasi korruptio. Vaikeat olot ja yleinen tyytymättömyys hallintoon voivat olla Ijichin vastahankaisen asenteen taustalla. Historiallisten seikkojen lisäksi Ijichin kielteinen suhtautuminen viranomaisiin voi selittyä hänen yhteiskunnanvastaisella asemallaan: lähtökohtaisestikin Ijichi rikollisena asettuu poliisien ja normaalin yhteiskunnan vastapuoleksi.

Teoksessa Ijichi määrittelee runsaasti virkavaltaa, josta piirtyvä kuva on epäinhimillinen. He olivat yakuzan vastapuoli, joka kohteli säälimättömästi yhteiskunnan vähäosaisia ja vankeja. Poliisin ja rikollisen roolit menivät toisinaan ristiin, ja on vaikea sanoa, kumpi loppujen lopuksi suojeli yhteiskuntaa. Kuvatessaan köyhälistöaluetta Ijichi kertoo tapahtumasta, jossa poliisi yritti poistaa kadulla makaavaa kerjäläistä. Koska kerjäläinen ei liikkunut käskemällä, poliisi ryhtyi potkimaan miestä liikkeelle. Ijichin mennessä väliin poliisi kohteli kovaotteisesti puolestaan häntä.

Ijichi kertoo kidutuksesta, jota poliisit harjoittivat kuulusteluissa. Ensimmäisessä kuulustelussa, johon Ijichi joutui, häntä piestiin kepeillä tunnustuksen saamiseksi. Virkavalta käytti väkivaltaa myös vankilassa kurinpidollisiin tarkoituksiin. Viranomaisten väkivaltaisuuden kuvailu ei ole pelkkää mustamaalausta, vaan muun muassa kuulusteluihin liittyvällä kiduttamisella on historialliset juuret, jotka löytyvät Tokugawa-kauden rikoslaista. Tuolloin ainoa pätevä todistus epäillyn syyllisyydestä oli hänen omakätinen tunnustuksensa, joka oli edellytys sille, että syytetty voitiin tuomita. Mikäli tunnustusta ei kuulustelussa saatu, oli kidutus laillinen keino. Kidutuksesta tulikin yleinen keino Tokugawa-kauden myöhempinä vuosina. Tavallisimpia kidutuskeinoja oli bambukepeillä hakkaaminen. Muita rangaistuksia oli muun muassa "kiven syleily", jossa epäilty asetettiin istumaan alustalle perinteisessä polvi-istuma-asennossa, seizassa. Istuma-alustana olivat kolmionmuotoiset puupalat, joiden terävä kärki oli epäillyn jalkoja vasten. Kidutettava siis istui pienten puisten terien päällä. Menetelmä sai nimensä siitä, että epäillyn istuessa alustalla hänen syliinsä kasattiin vielä kivipainoja. Tutkimuskirjallisuuden mukaan epäiltyjen kova kohtelu on jossain määrin ollut tavallista vielä 1980-luvullakin: epäiltyä voitiin kuulustella jopa 14 tuntia tai pidempään. Pidätysvankeudessa pidätetty saattoi joutua "lintuhäkkiin" (pieneen, hyvin valaistuun selliin), jossa hänen täytyi istua jalat ristissä seiniin nojaamatta.

Ijichi puhuu myös poliisien korruptoituneisuudesta. Eräs tapa, jolla poliisit paransivat oman alueensa rikostilastoja, oli mennä yakuzan luo ja käskeä häntä luovuttamaan ampuma-aseensa. Tilanne oli ongelmallinen yakuzalle, koska he eivät pitäneet Ijichin mukaan aseita lähettyvillään. Tämän vuoksi yakuzat joutuivat viime kädessä hankkimaan aseita, jotka voisivat luovuttaa viranomaisille. Aseiden takavarikoinnilla poliisit saattoivat osoittaa rikollisten vastaista toimintaansa. Mikäli yakuza ei kuitenkaan antanut ampuma-aseita poliisille tavalla tai toisella, poliisit tekivät ratsian yakuzan uhkapelipaikalle, jossa yakuza yleensä yllätettiin itse teosta. Tällöin hän sai vankeustuomion.

Tämäntapainen rikollisuuden vastainen toiminta oli käytössä vielä 1980-luvulla. Tutkimuskirjallisuudessa kerrotaan japanilaispoliisien tekevän aika ajoin massiivisia ratsioita, joissa pidätetään tuhansia yakuzoja päivässä. Vaikka nämä operaatiot antavat uutisissa vaikuttavan kuvan japanilaisen poliisikunnan toiminnasta, ratsiat ovat enimmäkseen kiusantekoa ja ennen kaikkea poliisien keino hankkia myönteistä julkisuutta. Tavallisesti yakuzat saivat varoituksen tulevasta ratsiasta, joten raskauttavimmat todisteet saatiin hävitettyä ja isoimmat rikollisjohtajat ehtivät piiloon.


Kasvot

Japanilaisessa kulttuurissa kasvojen säilyttäminen on tärkeää ja sama pätee yakuzassakin. Kasvojen säilyttämisessä on kyse siitä, että eletään oman yhteisön odotusten mukaisesti. Maine ja häpeä liittyvät tähän käsitteeseen. Toista yakuzaa ei saa nolata, mutta mikäli näin tapahtuu, se johtaa jonkinasteiseen konfliktiin. Häpeä ei ole yakuzalle vähäpätöinen asia, vaan riitatilanteet voivat kehittyä hyvinkin dramaattisiksi. Elämäkertansa mukaan Ijichi teki vain kerran miestapon, joka tapahtui juuri tällaisessa konfliktissa.

Japanilaista kulttuuria määritellään tutkimuskirjallisuudessa häpeäkulttuuriksi, jossa on kyse siitä, että yksilön tekoihin vaikuttavat suuresti yhteisön tuomio ja häpeä yhteisön edessä. Tämä koskee yakuzaakin: häpeältä halutaan välttyä sekä järjestön että muun yhteiskunnan edessä. Jäsenen on toimissaan huolehdittava, ettei oma ryhmä joudu häpeään. Toisaalta omaa rikollista toimintaa ei kainostella, vaan yakuzaan kuulumista osoitetaan muun muassa näyttävin kokovartalotatuoinnein ja poikkeavalla pukeutumisella, johon kuuluvat muun muassa huomiota herättävät solmiot ja kaksiväriset kengät. Vartalotatuoinneilla on myös muita funktioita sen lisäksi, että ne osoittavat henkilön kuuluvan yakuzaan. Etenkin vanhoilla menetelmillä tatuointi oli tuskallinen koetus, jolla mitattiin yksilön vahvuus. Tatuoinnista tuli käytäntö, jolla yakuza pystyi osoittamaan rohkeutensa, kovuutensa ja miehisyytensä.


Naisen asema

Vaikka japanilaiset sukupuolisuhteet käyvät läpi muutosta, ne perustuvat silti jossain määrin stereotyyppisiin sukupuolisuhteisiin. Tutkimuskirjallisuus liittää japanilaismiehiin peittelemättömän sovinistisuuden ja japanilaisnaisiin puolestaan nöyryyden, alistuvuuden ja pitkämielisen sietämisen. Aviossa olevan naisen paikka on perinteisesti ollut kotona. Tällainen asetelma on yleistys eikä tee täysin oikeutta japanilaisyhteiskunnan sukupuolirooleille.

Ijichin elämäkerta kuvaa perinteisiä sukupuolirooleja, joissa nainen saa esinemäisen koristeen roolin. Ulkonäöllä oli selvästi merkitystä Ijichin naiskäsityksessä, sillä hän määritteli naisia pääasiassa kauneuden perusteella. Hän liittää naisiin fyysisen heikkouden. Ijichin mukaan naisella ei ole sisua eikä hän kestä vaikkapa poliisikuulustelua murtumatta. Tämä oli syy sille, miksi Ijichin yakuza-alokasaikana ryhmä ei palkannut taloudenhoitajatarta ja taloustyöt kuuluivat uudelle jäsenelle.

Sagan kirja ruokkii stereotyyppistä käsitystä miesten hallitsemasta japanilaisesta kulttuurista. Kirjan naishahmot ovat pääasiassa ilotyttöjä, joiden tehtävänä on miesten viihdyttäminen. Ijichin elämään kuuluivat kodin ulkopuoliset aktiviteetit muun muassa ilotyttökortteleissa ja hänen avioelämästään puhutaan kirjassa hyvin vähän.


Yakuza kapinana

Yakuza voidaan nähdä kapinallisena, joka vastustaa sosiaalista yhdenmukaisuutta. Ijichin elämäkerta on kertomus yhteiskunnallista säännönmukaisuutta rikkovan henkilön elämästä, ja tämä voi olla tärkeä seikka taustoitettaessa kirjan japaninkielisen painoksen julkaisuajankohtaa eli 1980-lukua. Tuolloin oli nähtävissä kasvavaa kapinointia yhteisön painetta vastaan. Tämä asenne on voinut lisätä kiinnostusta muun muassa yakuzaa kohtaan. Mielipidetutkimusten mukaan japanilaisnuoret olivat muihin teollistuneiden maiden nuoriin verrattuna tyytymättömämpiä tapaan, jolla oma yhteiskunta toimi. Elämäkerran antama kuva yakuzasta voi tätä taustaa vasten olla eräänlainen henkireikä jämähtäneestä ja yksilöä voimakkaasti karsinoivasta yhteiskunnasta. Se voi toimia myös pelotteena siitä, millaista elämä voi olla, jollei yksilö mukaudu valtaväestön elämäntapaan. Ijichin ajautuminen yakuza-toimintaan oli eräänlaista kapinaa hänen perhettään vastaan. Normaaliin elämänjärjestykseen olisi kuulunut opiskelu ammattiin ja avioituminen vanhempien valitseman morsiamen kanssa, mutta sen sijaan hän muutti Tokioon rakkautensa perässä. Hän sai tosin töitä sukulaiseltaan, mutta tähän työhön kyllästyttyään hän meni mukaan rikolliseen laivuritoimintaan ja siitä edelleen järjestäytyneeseen rikollisuuteen.

Ijichi ei puhu itsestään tai yakuzasta japanilaisuuden suojelijana eikä pyri luomaan kuvaa yakuzan kunniakkaasta menneisyydestä, mutta esille nousee sitoutuminen perinteiseen japanilaiskulttuuriin, johon kuuluu muun muassa esittäytyminen toisille yakuzoille samurai-tyyliin. Tällaiseen esittäytymiseen kuului ensinnäkin henkilön perustietojen kertominen, eli kuka yakuza on, mihin ryhmään hän kuuluu ja kuka on hänen johtajansa. Lisäksi merkittävä yksityiskohta on esittäytymistapa, jolla tiedot kerrotaan. Tässä esittäytymistavassa on nähtävissä samurai-perinteen jatkumo. Vaikka fyysinen voima ja taistelutaidot olivat perusta samurai-luokan arvomaailmassa, heille kehittyi 1000-luvulla tietyt säännöt ja muotokieli, jotka ilmaisivat samurain vahvuutta. Sisällöt, joita Ijichi liitti yakuzojen esittäytymistapoihin, kertovat tästä samurai-perinteestä. Tapa, jolla yakuza esittäytyi, kertoi hänen varteenotettavuudestaan eli siitä, millainen yakuza hän oli.

Alkuun


Järjestön toiminta

Ijichi määritteli uhkapelit yakuzan perinteiseksi elinkeinoksi. Hänen kuvaamanaan perinteisen yakuzan kapina yhteiskuntaa vastaan näkyi lähinnä sen toiminnassa – jos sielläkään. Näennäisesti he toimivat yhteiskunnanvastaisesti järjestämällä uhkapelejä. Ijichi kuitenkin oikeutti tämän toiminnan vetoamalla laajaan asiakaskuntaan ja yakuzan toimintaan asiakkaiden viihdyttäjinä. Osoituksena uhkapelitoiminnan tärkeydestä yakuza-ryhmälle ja ryhmän sisäisestä hierarkiasta oli se, ettei alokkaan annettu osallistua uhkapeliin, vaan pelin johtaminen kuului kokeneemmalle yakuzalle.

Teoksessa järjestö esiintyi tavallaan työyhteisönä, jonka jäsenet olivat sitoutuneet yhteisönsä tiukkaan hierarkiaan. Tässä mielessä yakuza ei poikennut muista japanilaisista yhteisöistä, joille oli tyypillistä voimakas organisoituminen. Perinteiset yakuzat erotti muusta yhteiskunnasta uhkapelien järjestäminen, joiden lainvastaisuuden vuoksi heihin kohdistui poliisien painostus (ratsiat, kuulustelut, pidätykset ja vankilatuomiot). Ijichin mukaan yakuza oli siis rikollinen vain näennäisesti: se rikkoi lakia järjestäessään uhkapelejä, mutta samalla se kuitenkin palveli laajaa asiakaskuntaansa. Ijichi teki tässä eron entis- ja nykyajan yakuzojen välille, sillä nykyään yakuza on mukana myös muissa laittomuuksissa, kuten huumekaupassa. Väitettä siitä, että perinteinen yakuza olisi harjoittanut vain ja ainoastaan uhkapelejä, on vaikea todistaa oikeaksi tai kumota vääräksi. Asia voi olla näin, mutta kuitenkin yakuza on uhkapelien vuoksi sijoittunut lain ulkopuolelle, ja näin ollen vielä vakavampien rikosten teko ei välttämättä ole koskaan ollut mikään ylittämätön kynnys.

Ijichin elämäkerta on vastakohta väkivaltaiselle toiminnalle, jota nykyajan yakuza tutkijoiden mukaan harjoittaa: 1990-luvun alkupuolella yakuzat tekivät

Elämäkerrassa puhutaan vain yhdestä yakuzan tekemästä taposta. Tutkimusten mukaan yakuza-toiminnassa 1900-luvun loppupuolella näkyy kuitenkin paluu juurille, sillä väkivaltaisuuksista ollaan siirtymässä muihin laittomuuksiin, kuten uhkapeliin, huumeisiin ja prostituutioon.

Edellytys yakuza-ryhmän toiminnalle oli yhteiskuntarauhan säilyminen, joten ryhmien oli pyrittävä toimimaan keskenään sulassa sovussa. Jengisodat merkitsivät nimittäin sitä, että poliisit lakkauttivat kiistelevien ryhmien toiminnan. Alueellisesti toisiaan lähellä toimivat ryhmät tekivät siksi yhteistyötä. Tämä näkyi käytännössä muun muassa siten, että uhkapeleille sovittiin aikataulut, etteivät pelitilaisuudet menneet päällekkäin ja että pelaajilla oli mahdollisuus ehtiä mukaan kaikkien ryhmien uhkapeleihin.

Ijichi liittää yakuzaan myös hyväntahtoisen yhteiskunnallisen toiminnan. Hyväntahtoisuus näkyi konkreettisimmillaan almujen antamisena. Uhkapelitoiminnassa se ilmeni siten, ettei pelaajien haluttu häviävän itseään puille paljaille. Tässä oli kuitenkin yakuzan oma etu taustalla, sillä mikäli pelipaikka vei pelaajalta kaikki rahat, tämä ei päässyt pelaamaan vähään aikaan. Lisäksi tällainen kynintä vaikutti haitallisesti pelipaikan maineeseen.

Erääksi yakuzan toimenkuvaksi Ijichi mainitsee paikallisten yritysten ja ravintoloiden suojelemisen. Kaupan tai ravintolan avaava yrittäjä saattoi pyytää apua, josta yakuza-johtaja ei voinut kunniansa vuoksi kieltäytyä. Tämän jälkeen yakuza joutui antamaan rahalahjan ja osallistumaan liikkeen avajaisiin. Avajaisiin ryhmä osallistui kymmenkunnan miehen voimin. Tilaisuudessa ryhmä joi maljan liikkeen menestykselle, antoi juomarahaa henkilökunnalle ja kiersi asiakkaiden joukossa pyytämässä näitä tukemaan liikettä. Ijichin mukaan liikkeen ja yakuzan suhde jatkui edelleen hyvin yksisuuntaisena siten, että liikkeen omistajaan liittyvien tilaisuuksien (kuten häiden tai hautajaisten) yhteydessä yakuza joutui lähettämään rahalahjan.

Ijichi antaa yakuzasta hyvin nuhteettoman kuvan, johon on syytä suhtautua varauksella. Rivien välistä voi tulkita, että toimintaan kuului laittomuuksia. Hän mainitsee esimerkiksi, että jokin osa tuloista oli "suojelurahaa". Koska Ijichi ei määrittele tarkemmin, millaisista turvapalveluista yrittäjät maksoivat yakuzalle, "suojelurahan" maksamisen taustalla voi olettaa olleen perinteistä kiristystoimintaa. Ylipäätään kuva, jonka Ijichi antaa järjestön ja liikeyritysten suhteesta, on melko siisti. Tämä kuva, jonka mukaan yakuza tuki rahalahjoin ja muuten liikeyrityksiä, on juuri hyväntekijä-kuvan luomista. Nuhteeton yakuza-kuva voi toisaalta johtua teoksen kirjoittajasta, Junichi Sagasta, joka todennäköisesti on suorittanut jonkinlaista valintaa siitä, mitä hän kertoo ja mitä jättää pois. Vaikka teoksen perusteella ei voi sanoa Sagan olleen puolueellinen, ei teoksesta välity toisaalta kirjoittajan kriittisyyskään.

Kiinnostavaa on, että vaikka yakuzaa käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa puhutaan järjestön yhteyksistä politiikkaan ja erityisesti yhteyksistä Japanin hallitsevaan puolueeseen (Liberaalidemokraatteihin, LDP), Ijichin elämäkerrassa yhteydet politiikkaan ovat hyvin viitteellisiä: Ijichin tehtyä miestapon hänen ryhmänsä pyrki saamaan lievän tuomion Ijichille ja käytti yhteyksiään erääseen poliitikkoonkin. Toinen vihjaus suhteista johtavassa asemassa oleviin henkilöihin saadaan oikeudenkäynnistä, jossa Ijichi oli syytettynä huumekaupasta. Asianajajina hänellä olivat entinen tuomari ja entinen alahuoneen jäsen. Teos ei anna kuvaa, että Ijichin ryhmä olisi ollut kovin syvällä Japanin politiikassa, mutta siitä on kuitenkin pääteltävissä yakuzan siteet tärkeisiin viranomaisiin.

Ijichin elämäkerta ei käy todisteena siitä, etteikö yakuzalla olisi ollut suhteita esimerkiksi hallituspuolueeseen, tai siitä, etteikö yakuzan politisoituminen olisi ollut yleistä Ijichin aikana. Tutkimukset osoittavat järjestöllä olleen läheiset suhteet konservatiiveihin ja oikeistoon jo 1800-luvun lopulla. Koska suhteita kuitenkin jossain määrin on ja niitä kerrotaan käytetyn, on todennäköisin tulkinta se, ettei Ijichin ryhmä vain ollut kovin vaikutusvaltainen Japanissa.

Kiinnostavaa on se, miten Ijichi sekaantui juuri sellaisiin tekoihin, jotka eivät hänen mukaansa kuitenkaan kuuluneet perinteiselle yakuzalle. Hän sai tuomiot miestaposta ja huumerikoksesta. Kovin yllättävää ei sen sijaan ole se, että Ijichi kuvaa itsensä tietyllä tapaa syyttömäksi: miestappo oli itsepuolustusta ja huumeet, joista Ijichi sai tuomion, olivat erään hänen tuttavansa. Elämäkerta kuvaa Ijichin osalliseksi sellaisia tapahtumia, jotka ovat ristiriitaisia hänen määrittelyilleen yakuzasta. Samalla teos kuitenkin selittelee tapahtumat parhain päin ja yrittää pitää yllä hyvää kuvaa näistä "ritarillisista kansanmiehistä".

Alkuun


Loppulause

Ijichin antama yakuza-kuva vahvistaa sen, mistä tutkimuskirjallisuuskin puhuu: järjestö pyrkii antamaan kuvan kunniakkaasta menneisyydestään ja ritarillisuudestaan. Hän tekee eron perinteiseen ja nykyajan yakuzaan, ja se, mitä Ijichi kertoo, koskee perinteistä yakuzaa. Perinteisen ja nykyajan yakuzan välille voidaan vetää raja ryhmän toiminnan perusteella: mennyt ja perinteinen toimi kunniakkaammin ja pitäytyi vain uhkapelitoiminnassa.

Teos ei kuitenkaan pyri esittämään järjestöä vain yksiselitteisen hyvänä. Poikkeama tutkimuskirjallisuuteen syntyy Ijichin asennoitumisesta isänmaallisuuteen. Siinä missä eri tutkimuksissa järjestöön liitetään patrioottisuus, hän sitoutuu täysin irti tästä. Ijichin tapa kertoa toimistaan on siloittelematon. Eräänä esimerkkinä käy juuri hänen epäisänmaallisuutensa, mutta lisäksi se, että hän kertoo syyllistyneensä miestappoon ja huumerikokseen. Tällaiset tunnustukset on tavallaan helppo tehdä, koska hän samassa yhteydessä antaa samalla synninpäästön itselleen: miehen tappaminen tapahtui itsepuolustustilanteessa, ja huumerikoksessa oli kyse siitä, että hän sai syytteen erään tuttavansa huumeista.

Perinteinen yakuza määrittyy teoksessa hyvin japanilaiseksi. Hyvät tavat olivat kunniassa ja omaan ryhmään sitouduttiin tiukasti. Ijichi liittää perinteiseen yakuzaan traditionaalisten arvojen säilyttämisen, joka näkyy erilaisissa muodollisuuksissa, kuten esittäytymisrituaaleissa, ja toisaalta tiettyjen arvojen (kuten esimerkiksi girin ja ninjon) säilymisessä. Myös ryhmien organisoituminen oyabunkobun-suhteiden varaan oli japanilaiskulttuurille tyypillinen. Ryhmäkulttuurissaan yakuza meni hyvinkin pitkälle: muun muassa ryhmän jäsenten giri-velvoitteet ja niiden laiminlyönti saattoivat johtaa äärimmäisiin tekoihin. Lojaalisuus ja sisukkuus määrittelivät toimintaa ja oman ryhmän ja johtajan puolesta tuli olla valmis kärsimään mitä vain.

Elämäkerrassa perinteinen yakuza esiintyy jopa tarpeellisena yhteiskunnalle. Yakuzan pääelinkeino eli uhkapeli oli luonnollinen – vaikkakin laiton – osa yhteiskuntaa, sillä uhkapelit olivat viihdykettä laajalle asiakaskunnalle. Lisäksi yakuza avusti köyhiä ja suojeli liikeyrityksiä. Vaikka Ijichin kuvaukset esimerkiksi viranomaisten toiminnasta myötäilevät tutkimuskirjallisuutta, on syytä suhtautua varauksella muun muassa järjestön rooliin liikeyritysten suojelijana. Nykyajan yakuza sen sijaan on livennyt hyväntekijän asemasta: se on mukana esimerkiksi huumekaupassa ja prostituutiossa. Eräässä mielessä elämäkerta onkin vanhojen hyvien aikojen muistelemista, jolloin kaikki oli paremmin.

Lopuksi on hyvä pohtia teoksen kirjoittajan, Junichi Sagan, vaikutusta teokseen. Vaikka teos syntyi lähtökohtaisesti sen aineiston pohjalta, jonka Eiji Ijichi luovutti, Saga on suorittanut jonkinlaista valikointia. Hän tuskin on kirjoittanut sellaisenaan kaikkea, mitä Ijichi on sanonut. Teos myötäilee historiallisia faktoja, mikä tekee elämäkerrasta uskottavan. Se uusintaa kuitenkin sankari-myyttiä, jota yakuza pyrkii itsestään luomaan. Teos ei kuitenkaan jää pelkäksi propagandistiseksi puolustuspuheeksi järjestöstä, vaan yakuza on elämäkerran mukaan sekaantunut myös laittomuuksiin – mikä on lähimpänä totuutta järjestöstä.

Alkuun


Kirjallisuutta

Doi, Takeo (1988). The anatomy of dependence. Translated by John Bester. Eighth printing. Kodansha, Tokyo.

Donohue, John J. (1991). "The Dimensions of Discipleship: Organizational Paradigm, Mystical Transmission, Vested Interest and Identity in the Japanese Martial Arts". Ethnos, vol. 56, number 1–2, p. 19–38.

Draeger, Donn F. (1996). Classical Budo. The Martial Arts and Ways of Japan. Volume Two. Second edition. Weatherhill, New York.

Dubro, Alec – Kaplan, David E. (1986). Yakuza. The Explosive Account of Japan’s Criminal Underworld. Addison-Wesley Publishing Company, Inc., Massachusetts.

Eisenstadt, S. N. (1996). Japanese Civilization. A Comparative View. The University of Chicago Press, Chicago.

Ikegami, Eiko (1995). The Taming of the Samurai. Honorific Individualism and the Making of Modern Japan. Harvard University Press, Cambridge.

Japanin kulttuuri (1994). Toim. Olavi K. Fält, Kai Nieminen, Anna Tuovinen & Ilmari Vesterinen. Otava, Helsinki.

Kersten, Joachim (1993). "Street youths, Bozosoku, and Yakuza: Subculture formation and societal reactions in Japan". Crime & Delinquency, vol. 39, number 3. www.kirjasto.oulu.fi/tietokanta/EBSCO/. (Luettu 3.4.2002)

Lompolo, Juhani (1997). Japanin aapinen. Japanilaismaailman salat avautuvat. Orienta, Rauma.

Modern Japan. An Encyclopedia of History, Culture, and Nationalism (1998). Edited by James L. Huffman. Garland Publishing, New York.

Nitobe, Inazo (1942). Bushido. Japanin sielu. WSOY, Porvoo.

Ratti, Oscar – Westbrook, Adele (1999). Secrets of the Samurai. The Martial Arts of Feudal Japan. Ninth edition. Tuttle Publishing, Massachusetts.

Raz, Jacob (1992). Aspects of Otherness in Japanese Culture. Institute for the Study of Languages and Cultures of Asia & Africa (ILCAA). Tokyo University of Foreign Studies, Tokyo. Performance in Culture, number 6.

Reischauer, Edwin O. – Jansen, Marius B. (1995). The Japanese Today. Change and Continuity. Enlarged edition. The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge (Mass.).

Saga, Junichi (1995). Confessions of a Yakuza. A Life in Japan’s Underworld. Translated by John Bester. Kodansha, Tokyo.

Storry, Richard (1969). Det moderna Japans historia. Till svenska av Harriet Alfons. Bokförlaget Prisma, Stockholm.

Vesterinen, Ilmari (1982). Japanin kansankulttuuri. Kulttuuriantropologinen johdatus. Gaudeamus, Helsinki.

Vesterinen, Ilmari (1992). Geishat ja muita etnologisia kirjoituksia. Karisto Oy, Hämeenlinna.

Alkuun


Harukaze, numero 2 (10.2.2004). Japani-opintojen verkkojulkaisu. Oulun yliopiston historian laitos. Petri Tonteri, Yakuzan rooli japanilaisessa yhteiskunnassa Eiji Ijichin elämäkerran mukaan.


Kevät- ja tuuli-ideogrammit, pienennös.

Harukaze nro 2:n pääsivulle