Kun Tokugawa-suvun samuraihallinto 1600–luvulla päätti torjua vieraiden kulttuurien aiheuttaman uhan lähes täydellisen eristäytymisen politiikalla, joka jätti vain muutamia satamakaupunkeja avoimiksi lähinnä hollantilaisille ja kiinalaisille kauppiaille, Japanilainen kulttuuri lähti kehittymään radikaalisti eri suuntaan kuin esimerkiksi länsimainen kulttuuri. Kun rajat viimein yli 200 vuotta myöhemmin avautuivat, nämä hyvin erilaiset kulttuurit joutuivat väistämättä törmäyskurssille. Lännestä tulleiden vieraiden hampaisiin joutuneita japanilaisia kulttuuripiirteitä olivat esimerkiksi naisen asema, seksuaalisuus ja prostituutio, jotka aiheuttivat kovasti paheksuntaa. Ilotyttöjen kastiin luokiteltiin myös geishat, joille ei oikein muutakaan vastinetta eurooppalaisesta tai amerikkalaisesta yhteiskunnasta löytynyt. Tämä kuva istuu sitkeästi geisha-laitoksen yllä vielä nykyisinkin.
Tässä artikkelissa pyrin selvittämään geisha-laitoksen historiaa ja sen todellista tehtävää sekä historiallisessa että nykypäivän Japanissa. Toivon lukijalle selviävän keitä geishat ovat, miksi he tälle uralle päätyvät, mitä heiltä odotetaan ja mitä heidän tehtäviinsä ja elämäänsä todella kuuluu, ja näin omalta osaltani heikentämään traditionaalista ja osin virheellistä stereotypiaa.
Vaikka geishat samaistetaankin hyvin voimakkaasti japanilaiseen kulttuuriin, niin järjestelmä sinänsä lienee kulttuurilainaa mantereelta. Sekä Kiinan "liehittelijänaisten" että Korean kisaeng-tyttöjen tehtävänä oli geishojen tapaan tuottaa "silmän ja korvan iloa". He olivat erikoistuneet keskusteluun ja taiteisiin, heidän tehtävänään oli saada asiakkaat viihtymään.
Japanissa ensimmäiset geishat esiintyivät todennäköisesti 1600–luvulla, jolloin heidät mainitaan ensimmäisen kerran japanilaisessa kirjallisuudessa. Samalla tavalla kuin japanilaisessa kabuki-teatterissa kaikki naisten roolit näyttelee naiseksi pukeutunut mies, myös ensimmäiset geishat olivat lähes poikkeuksetta miehiä. Naisia tässä ammatissa toimi vasta 1700–luvun puolivälistä alkaen, silloinkin he olivat ammattikunnassaan harvinaisuuksia ja tunnettiin nimellä onna geisha, naisgeisha. Vasta 1800–luvun lähestyessä naispuolisten geishojen määrä oli kasvanut niin suureksi, että sana geisha alkoi viitata naiseen, ja yhä vähälukuisemmiksi käyvistä miehistä puhuttaessa käytettiin nimitystä otoko geisha eli miesgeisha.
1800-luvun loppupuolella geishojen määrä alkoi kasvaa, tuolloin Japanissa arvioitiin olevan lähes 25 000 geishaa, 1930 luvulla heitä oli jo noin 80 000 kunnes 1944 sotavuodet pudottivat geishojen lukumäärän lähes olemattomiin. 1970-luvulla geishoja laskettiin olevan 17 000 kun nykyään ammattia harjoittaa vain tuhatkunta naista.
Japanin kielen sana geisha tarkoittaa sananmukaisesti käännettynä taiteilijaa tai monitaitoista henkilöä. Siksi geishoiksi aikovat saivat monipuolisen ja hyvän koulutuksen, jotta pystyisivät viihdyttämään vieraita esimerkiksi keskustelun, musiikin, teatterin, runouden, estetiikan ja seurapelien keinoin. Pystyäkseen pitämään keskustelua yllä, geishoilla täytyi olla myös laaja yleissivistys, niinpä he saivat opetusta myös yleissivistävissä aiheissa, esimerkiksi kirjallisuuden ja politiikan alalta. Tämä oli hyvin poikkeuksellista naiselle samuraiden ajan Japanissa, missä korkeampi koulutus katsottiin miesten etuoikeudeksi, siinä suhteessa geishat olivat jopa etuoikeutetussa asemassa muihin naisiin verrattuna.
Geishojen tehtävänä oli siis taidoillaan lisätä yleistä viihtyvyyttä juhlassa, illanvietossa tai muualla, missä asiakas sitten geishan kanssa halusikaan näyttäytyä. Juhlaa ei nykyäänkään välttämättä edes tarvita, asiakas saattaa haluta geishan seurakseen kävelyretkelle katselemaan kirsikkapuiden kukintaa, tai uima-altaan reunalle istuskelemaan. Nykyisin on hyvin suosittua viedä geishoja vaikkapa golfkentälle. Tässä vaiheessa on hyvä muistaa, että geishan palkkaaminen vaatii asiakkaalta varsin mittavia rahavarantoja, ja siksi järjestelmällä on myös hyvin selkeä statussymbolin asema. Asiakkaista ei myöskään tunnu omituiselta maksaa huikeita summia geishalle pelkästä ajankulusta, josta geisha nauttii yhtä paljon kuin asiakaskin.
Toisin kuin usein kuvitellaan, geishat eivät koskaan olleet palvelijoita, eikä heiltä myöskään suoranaisesti odotettu seksuaalisia palveluksia. Näitä tarkoituksia varten japanista löytyi omat ammattiryhmänsä joiden puoleen sitten käännyttiin. Vaikka jotkut geishat olivatkin asiakkaalleen myöntyväisiä, ei liian auliisti myöntyvää naista katsottu hyvällä silmällä, vaan hän menetti nopeasti maineensa sekä muiden geishojen että asiakkaiden silmissä.
Japani, samoin kuin monet muut Aasian maat ja kulttuurit, on hyvin hierarkkisesti järjestäytynyt. Tämä pätee myös geisha-laitokseen, jonka toiminta on järjestäytynyt selkeäksi organisaatioksi.
Geisha ei koskaan toimi yksityisyrittäjänä, vaan hän kuuluu aina johonkin geisha-taloon, japaniksi oki-ya, jossa hän asuu ja jolle maksaa osan palkkioistaan. Myös ne geishat, jotka hankkivat oman asunnon, kuuluvat johonkin geisha-taloon. Geisha-talossa vallitsee sisäinen hierarkia. Alimpina ovat geisha-oppilaat eli maikot, sitten geishat kokemattomimmasta kokeneimpaan (iällä ei tässä ollut niin suurta merkitystä, vaikkakin kauimmin geishana toimineet olivatkin yleensä myös vanhimpia). Hierarkian huipulla on okaasan eli äiti, geisha-talon emäntä. Oki-ya on naisten maailma, siellä liikkuu hyvin vähän miehiä, ja asiakkaita sinne ei tuoda koskaan.
Talot sijaitsevat yleensä tietyssä kaupunginosassa, johon viitataan usein nimellä "kukkaiskaupunki" japaniksi hanamachi. Nimi saattaa johtua kaupunginosassa kauniisti kukkivista puista, tai siellä työskentelevistä ja sitä läsnäolollaan kaunistavista naisista. Näillä alueilla ammattiaan harjoittivat muutkin viihdyttäjät, myös prostituoidut. Näin toimintaa ja sen laillisuutta pystyttiin valvomaan ja tarvittaessa rajoittamaan valtiovallan taholta. Tällaisia kaupunginosia ovat muun muassa olleet Gion ja Pontochoo Kiotossa ja Yoshiwara Tokiossa.
Jokaisessa kukkaiskaupungissa sijaitsee geishojen rekisteröimistoimisto kanban. Kaikki geishat ovat rekisteröitynä näihin toimistoihin, ja tätä kautta geishat tilataan juhliin viihdyttämään. Kanbaniin ovat rekisteröityneet paitsi geishat, myös ne ravintolat, joissa geisha-juhlia järjestetään. Rekisteröitymättömissä ravintoloissa näitä tapahtumia ei ole.
Vanhaan aikaan tulevat geishat päätyivät geishatalojen emäntien hoiviin jo pikkulapsina. Usein he olivat geishojen lapsia, joskus velkaantuneet isät myivät tyttärensä selvitäkseen rahavaikeuksistaan. Tytöt aloittivat geishatalojen palvelijoina ja oppivat siinä samalla jo tulevaa ammattiaan varten seuratessaan geishojen elämää päivästä toiseen.
Kun ikää karttui, tytöistä tuli maikoja, tanssityttöjä, joita alettiin sitten kouluttaa varsinaisiksi geishoiksi. He osallistuivat juhliin, mutta heillä ei ollut geishojen oikeuksia eikä velvollisuuksia. Sen sijaan heidät tehtävänsä oli näyttää kauniilta, kuin pieneltä nukelta, ja seurata, mitä geishat juhlan aikana tekivät. Tätä kutsuttiin sanalla minarai, katsomalla oppiminen.
Kun maikojen koulutus päättyi, he suorittivat kisällinnäytteensä, joka arvosteltiin ja jos se hyväksyttiin, tytöistä tuli täysivaltaisia geishoja. Yleensä tähän siirtymäriittiin liittyi myös muita traditioita, joista yhtä kutsutaan nimellä mizuage. Siinä tyttö menetti neitsyytensä jollekin vanhemmista ja kokeneemmista asiakkaista, muuttuen näin naiseksi ja geishaksi. Toinen rituaali on nimeltään sansan kyoo, eli vapaasti suomennettuna "kolmesti kolme on yhdeksän". Siinä uusi geisha nautti sakea eli riisiviiniä geisha-talon okaasanin sekä yhden kokeneemman geishan kanssa kolmesta kulhosta kolme kertaa solmien näin siteet naisten välille.
Iän myötä nainen tapaa menettää viehätysvoimaansa, ja tämä tietysti on suuri haitta geishan ammatin harjoittamisessa. Kun asiakkaat eivät enää halunneet palkata ikääntynyttä geishaa palvelukseensa, oli aika jäädä eläkkeelle. Koko ikänsä geisha-talon suojattua elämää viettäneen naisen ei ollut helppo löytää paikkaansa ulkopuolella olevassa yhteiskunnassa. Jotkut geishat löysivät asiakkaastaan suojelijan, ehkä jopa aviomiehen joka sitten turvasi heidän loppuelämänsä. Useat siirtyivät okaasaneiksi, geisha-talojen äideiksi eli emänniksi. Osa perusti oman kahvilan tai ravintolan, joissa geishat sitten kokoontuivat, ja joistakin tuli nunnia buddhalaisiin luostareihin.
Geishojen määrä on viime vuosisadalla kääntynyt jyrkkään laskuun ja geisha-talojen suurin ongelma tällä hetkellä on uusien tyttöjen löytäminen eläkkeellä jäävien geishojen tilalle. Nykyisin pikkulapsia ei enää myydä taloihin palvelijoiksi, lisäksi yleinen koulutusjärjestelmä on aiheuttanut sen, että geishoiksi haluavat tytöt ovat vanhempia kuin ennen. He ovat useimmiten jo ohittaneet maiko-iän ja siirtyvätkin yleensä lähes suoraan täysivaltaisiksi geishoiksi.
Kysyntää geishoille kuitenkin on, varmasti lähes jokainen japanilainen mies haluaa ainakin kerran elämässään päästä osallistumaan geisha-juhlaan. Toisaalta myös turistit ovat kiinnostuneita tästä japanilaisesta kulttuuripiirteestä, ja haluavat Japanin matkansa aikana päästä osalliseksi tuosta ainutlaatuisesta kokemuksesta. Monia arvovieraita viihdytetään nimenomaan tällä tavalla, muiden muassa Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford oli geisha-juhlan kunniavieras käydessään valtiovierailulla Japanissa.
On selvää, että nuoret aikuiset tekevät uravalintansa täysin erilaisin perustein kuin lapsesta saakka geisha-talossa asuneet ja geishan ammattiin kasvatetut tytöt. He ovat tietoisia siitä, että tälle tielle lähtiessään he mitä todennäköisimmin luopuvat siitä, mistä suurin osa japanilaisista tytöistä haaveilee: omasta perheestä. Motiiveja lienevät raha, sillä suositun geishan ansiot saattavat nousta hyvinkin korkeiksi, geishojen kauniit vaatteet ja ylellinen elämäntapa, ja geishan työ esiintyjänä, taiteilijana ja seuralaisena. Myös työ perinteiden säilyttäjänä houkuttelee alalle päätyviä. Nykyisin yhä useammat tytöt ryhtyvät geishoiksi toimiakseen alalla vain jonkin aikaa, ja säästävät rahaa sitä päivää varten kun he lähtevät perustamaan perhettä tai hankkimaan koulutusta ja uraa muualta.
Ulkonäkö
Geishan puku on perinteinen japanilainen kimono, yhdestä kappaleesta muodostuva nilkkamittainen vaate joka sidotaan vyötärölle paksulla obi-vyöllä. Geishojen kimonot ovat usein koristeellisempaa kangasta kuin muiden naisten, eivät kuitenkaan yhtä koreita kuin kurtisaaneilla tai prostituoiduilla. Myös maikot pukeutuvat yleensä geishoja värikkäämmin.
Geishan kasvot värjätään kauttaaltaan valkoiseksi. Pienet huulet maalataan kirkkaanpunaisella värillä, ja silmät rajataan punaisella. Lisäksi geishan kasvoihin piirretään mustat kulmakarvat. Tulos on nukkemainen, japanilaisesta näkökulmasta katsottuna esteettinen, vaikka eurooppalainen silmä ei sitä ehkä niin koekaan.
Kampaus on myöskin hyvin tärkeä osa geishan ulkonäköä. Mustat, pitkät hiukset nostetaan päälaelle ja sidotaan joko solmuilla tai kammoilla taidokkaaksi nutturaksi niin, että ne jättävät niskan paljaaksi. Tämä koetaan hyvin esteettiseksi ja eroottiseksi.
Kaikkiaan siis geishan ulkonäkö, vaatteet, meikki ja hiukset ovat hyvin raskaat, muodolliset ja huolitellut, niiden tarkoituksena on saada geisha näyttämään viehättävältä, naiselliselta ja myös seksuaalisessa mielessä houkuttelevalta, ja näin miellyttää asiakkaan silmää.
Geisha-juhlan kulku
Kuten aiemmin jo mainittiin, juhlat eivät ole ainoa tilaisuus, missä geishojen palveluksia tarvitaan. Kuitenkin geisha-juhla on se paikka, missä geishat ovat elementissään, kuin kalat vedessä. Se on myös tärkeä japanilainen traditio, ja siksi tässä luvussa tutustutaankin tarkemmin juhlan kulkuun.
Tapahtumat saavat alkunsa asiakkaiden tarpeesta. He varaavat ravintolasta tilat ja pyytävät paikalle geishoja. Ravintola ottaa yhteyttä kanbaniin eli rekisteröintitoimistoon, joka sitten ilmoittaa tilauksen geisha-taloon. Sovittuna aikana geishat saapuvat paikalle ja juhla voi alkaa.
Juhlan aikana geishat pitävät huolen siitä, että kaikilla on riittävästi ruokaa ja juomaa. He viihdyttävät vieraita mahdollisesti laululla, runoilla tai tanssilla, sekä pitävät yllä mielenkiintoista keskustelua, kertovat kaskuja, mitä asiakas sitten tahtookin illan ohjelman sisältävän. Yksikään geisha-juhla ei ole edellisen kaltainen, vaan sen sisältö vaihtelee tilanteen, geishojen ja asiakkaiden mukaan.
Illan päätteeksi asiakas maksaa kaikki kulut ravintolan kassaan, geisha saattelee vieraansa taksiin ja jää vilkuttamaan perään. Joskus asiakas tahtoo geishan mukaansa jatkoille, ja naisesta itsestään riippuu haluaako hän lähteä.
Ravintola puolestaan perii omat maksunsa, lähettää loput kanbaniin, joka taas ottaa summasta välitysmaksun. Loput rahasta lähetetään oki-yaan, ja geishalle palkka maksetaan kuukausittain. Geishan palkkio määräytyy sen mukaan, miten kauan juhla kestää. Laskutapana käytetään yhä perinteisesti "tikkuja", siis kuinka monta suitsuketikkua juhlan aikana ehtii palaa. Tunti on keskimäärin neljä tikkua. Tämän palkkion lisäksi asiakas maksaa usein geishalle juomarahaa, joka saattaa olla jopa yhtä paljon kuin itse palkka. Vaikka kaikki geishat veloittavat saman summan, suosituimmat viihdyttäjät huomaavat menestyksensä yleensä myös palkkapussissaan, kiitos juomarahojen ja tiuhempaan saapuvien kutsujen.
Geisha elää tietynlaista kaksoiselämää, hänellä on kaksi roolia, naisen ja geishan, joihin hän tilanteen mukaan verhoutuu. Arkielämässään hän käyttäytyy kuin kuka tahansa nainen, mutta kun hän verhoutuu geishan rooliin, muuttuu hänen puhetapansa muodollisemmaksi, liikkeet naisellisemmaksi. Ihminen piiloutuu persoonattoman epähenkilön naamion taakse, ja tätä vaikutelmaa korostaa lisäksi geishan nukkemainen meikki. Asiakastaan viihdyttävä geisha ei siis oikeastaan tee työtä omana itsenään, vaan on ikään kuin näyttelijä joka tekee oman roolinsa niin kuin käsikirjoitus edellyttää. Tätä mielikuvaa vahvistaa se, että geishat eivät esiinny vanhempiensa antamalla nimellä, vaan saavat vihkimyksensä jälkeen oman geisha-nimen.
Geisha-laitoksen ja seksuaalisuuden, lähinnä prostituution välinen suhde on aina ollut monimutkainen ja ongelmallinenkin. Geishat ovat kiistatta seksiobjekteja, siitä kertovat heidän meikkinsä, valkaistut kasvot ja punatut huulet, sekä paljastettu niska, joka japanilaisessa kulttuurissa koetaan äärimmäisen eroottiseksi.
Geishan myös odotetaan olevan seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa tavallisia naisia kokeneempi ja taitavampi. Hän ei tavallisesti ole enää neitsyt geishaksi ryhtyessään. Vaikka seksuaalisia suhteita asiakkaiden kanssa ei geishalta edellytetä, ei niitä myöskään suoranaisesti kielletä, niinpä geisha voi halutessaan jatkaa iltaa asiakkaan kanssa varsinaisen illanvieton loppumisen jälkeenkin.
Prostituoituja geishat eivät kuitenkaan ole, asiakas maksaa geishan palkkion hänen seurustelutaidoistaan, ei seksuaalisista palveluksista. Kuitenkin geishan ja prostituoidun välinen raja on ajoittain hyvinkin häilyvä, sillä geishojen tiedetään alkaneen suhteisiin asiakkaiden kanssa, olivatpa ne sitten pitkään jatkuvia tai satunnaisia, ja tätä eroa on pyritty tarkentamaan muun muassa lainsäädännöllä.
Usein käy niin, että geisha löytää itselleen suojelijan, joka on yleensä vanhempi, varakas mies. Hän pitää geishasta huolta, tukee taloudellisesti, ostaa lahjoja ja muuta vastaavaa. Luonnollisesti myös hänen suhteensa tähän geishaan on tavallista asiakasta läheisempi. Joskus käy niinkin, että geisha myöhemmin menee suojelijansa kanssa naimisiin, mutta silloin hän luopuu geishan urastaan ja ryhtyy vaimoksi, sillä ammattiaan harjoittava geisha ei voi koskaan olla naimisissa.
Geishan asema Japanilaisessa yhteiskunnassa on hieman kaksijakoinen. Toisaalta he ovat arvostettuja ammatinharjoittajia, lahjakkaita taiteilijoita ja japanilaisen kansanperinteen säilyttäjiä kimonoineen, lauluineen ja näytelmineen. Myös geishojen ja vaimojen suhteet ovat yleensä lämpimät, sen sijaan että olisivat mustasukkaisia, ovat vaimot yleensä tyytyväisiä ja kiitollisia geishoille siitä, että he auttavat miehiä rentoutumaan. Lisäksi, kuten jo aiemmin mainittiin, geishan seurassa näyttäytyvä henkilö haluaa kertoa muille, että hänellä on varaa palkata kallis seuralainen. Siinäkin suhteessa geishoja siis arvostetaan Japanissa hyvin korkealle.
Toisaalta taas vanhemmat, jotka arvostavat geishoja yleensä, eivät millään muotoa haluaisi oman tyttärensä ryhtyvän tätä ammattia harjoittamaan. Geishaan rakastuva mies saa myös varautua vastustukseen vanhempiensa ja sukulaistensa taholta, jopa niin että epätoivoiset rakastavaiset saattoivat karata mennäkseen naimisiin, ja joskus jopa päätyivät kaksoisitsemurhaan, kun yhdessä eläminen on ollut mahdotonta.
Tästä voitaneen päätellä se, että ilmeisesti geishoja arvostetaan yhteiskunnan jäseninä ja ammattiryhmänä, mutta suhtautuminen muuttuu, kun geishasta olisikin tulossa oman perheen jäsen.
Seuraavassa esitellään lyhyesti kolmen geishan elämäntarina. Toivoakseni nämä kertomukset auttavat lukijaa ymmärtämään, kuinka tässä artikkelissa kerrotut asiat toteutuivat elävässä elämässä.
"Pontochoon suurena kolmikkona" tunnetut geishat, Satomi, Korika ja Michiko olivat kaikki geishojen tyttäriä, he syntyivät samana vuonna ja ryhtyivät maikoiksi, kun täyttivät 13. He harjoittivat ammattiaan Kioton arvostetussa kukkaiskaupungissa, Pontochoossa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Parinkymmenen ikävuoden tietämissä heidän tiensä erosivat, mutta keski-ikään mennessä jokainen heistä oli palannut takaisin Pontochoohon..
Korika, jonka geisha-nimi oli Ichiko, oli aikanaan yksi Kioton suosituimmista ja parhaista tanssijoista, ja hänen hoikka ja elegantti ulkonäkönsä vastasi todellista geishan ihannetta.
1930-luvulla hän sai asiakkaakseen rikkaan ja kuuluisan virkamiehen, joka ihastui tyttöön ja ryhtyi hänen suojelijakseen. Varsin pian, 21 vuoden isässä Korika muutti pois Pontochoosta miehen luo Tokioon, jossa eli hänen rakastajattarenaan useita vuosia. Kun miehen vaimo kuoli, muutti Korika asumaan hänen luokseen ja eli käytännössä hänen vaimonaan, vaikka heitä ei koskaan vihitty.
Vaikka Korika ja hänen suojelijansa pitivätkin itseään avioparina, ei miehen perhe ollut samaa mieltä asiasta. Hänen lapsensa eivät hyväksyneet isänsä suhdetta entiseen geishaan. Kun mies yllättäen menehtyi ennen kuin oli ehtinyt huolehtia Korikan tulevaisuudesta, lapset maksoivat koko omaisuudesta Korikalle vain pienen summan ja käskivät hänet tiehensä. Korika, joka ei ollut kovinkaan käytännöllinen ihminen, hyväksyi summan perheeltä ja lähti. Lapsia hän ei koskaan saanut.
Tämän traagisen käänteen jälkeen Korika palasi Pontochoohon, maailmaan jossa hän viihtyi ja oli ystävien keskellä. Eräs hänen edesmenneen suojelijansa ystävistä auttoi häntä perustamaan teehuoneen, joten hän saattoi jatkaa elämäänsä musiikin parissa ja ansaita elantonsa sillä mitä hän parhaiten teki – viihdyttämällä ihmisiä.
Satomi
Satomi lähti geisha-maailmasta jo maikona mennäkseen naimisiin. Kyseessä oli rakkausavioliitto erääseen asiakkaaseen, jolla oli ruokatavarakauppa kaupungin toisella puolella. Pari tutustui miehen siskon häissä, johon Satomi ja kaksi muuta maikoa oli kutsuttu tanssimaan. Miehen isä torui poikaansa, hän ei ollut lainkaan innostunut ajatuksesta saada geisha miniäkseen, mutta kun uhkana oli pojan luopuminen perheyrityksestä, isä viimein taipui, maksoi Satomin velan geisha-talolle, ja rakastavaiset vihittiin.
Satomin elämä vaimona ei ollut helppoa. Geisha-talossa hän oli tottunut viettämään huoletonta elämää, maikojen ei esimerkiksi tarvinnut käsitellä lainkaan rahaa sillä talo huolehti kaikista maksuista. Näin hänen vastuunsa perheen taloudenpidosta tuli Satomille täytenä yllätyksenä. Appivanhemmilta ei herunut sympatiaa eikä apua uudelle miniälle, vaan hänen täytyi pärjätä omillaan. Myöskään geisha-ystäviään häntä oli kielletty tapaamasta.
Satomi sai kaksi lasta miehensä kanssa ja oli naimisissa 17 vuotta. Kun nuorempi lapsista meni kouluun, Satomi erosi miehestään ja palasi Pontochoohon. Siellä hän avasi baarin, eikä enää koskaan oikeastaan puhunut elämästään aviovaimona.
Michiko
Michikon (geisha-nimeltään Ichiraku) äiti oli entinen geisha, joka oli perustanut oman teehuoneen. Michiko olisi siis halutessaan voinut hylätä geishan uran kokonaan, mutta tyttö halusi maikoksi ja lopulta geishaksi, ja sellaisena hän olikin kaupungin kermaa.
Tällä uralla hän ei kuitenkaan viihtynyt pitkään, vaan rikas suojelija mahdollisti sen, että hän jäi eläkkeelle jo 20-vuotiaana. Kun Michikon suojelijan yritys kaipasi johtajaa majataloon, Michiko hyväksyi työtarjouksen mielellään. Majatalon johtamisessa hänelle annettiin vapaat kädet. Vuonna 1975 Michiko sai ostettua majatalon omakseen, ja johti sitä menestyksekkäästi jopa sotavuosien aikana.
Joskus liittoutuneiden miehityksen aikana Michiko rakastui majatalossa asiakkaana olleeseen liikemieheen, ja heidän välilleen kehittyi suhde. Miehellä oli vaimo ja lapsi Tokiossa, ja vaikka avioparin välit eivät olleetkaan kovin lämpimät, ei rakkaussuhde entiseen geishaan ainakaan parantanut tilannetta. Siitä huolimatta suhde kukoisti, ja Michiko synnytti rakastajalleen poikalapsen jonka oitis myös hemmotteli pilalle. Siihen mennessä Michikon suojelija oli eronnut vaimostaan ja pyysi nyt Michikoa ja lasta muuttamaan luokseen. Asiaa harkittuaan nainen kuitenkin kieltäytyi – hänen elämänsä Kiotossa oli rikasta, hänen ystävänsä, perheensä ja majatalonsa olivat siellä, eikä hän ollut valmis vaihtamaan sitä pieneen asuntoon jossa hänen suojelijansa vierailisi mutta tuskin asuisi.
Niinpä Michiko jäi Pontochoohon poikansa kanssa, mutta suhde pojan isään säilyi, ja kolme tai neljä kertaa vuodessa he matkustavat pois viettämään pitkää viikonloppua yhdessä. Niinpä Michiko paitsi menestyi geishana, onnistui myös saamaan rakkaus- ja perhe-elämänsä onnellisesti järjestykseen.
Länsimaiden kulttuurien edustajat tulkitsevat japanilaista kulttuuria oman kokemuspiirinsä mukaan. Koska naiset, joiden tehtävänä on viihdyttää miehiä, ovat näissä kulttuurissa poikkeuksetta prostituoituja, myös geishat tulkittiin, ja yhä tulkitaan sellaisiksi.
Todellisuudessa palkatessaan geishan japanilainen mies etsii esteettisyyttä, hyvää seuraa, antoisaa keskustelukumppania ja lahjakasta esiintyjää, ei seksuaalista kanssakäymistä. Jotta geishat voisivat täyttää nämä odotukset mahdollisimman hyvin, he saavat ammattiinsa koulutuksen muun muassa tanssissa, laulussa ja soitossa, sekä yleissivistävissä aineissa, joiden tuntemus on välttämätöntä keskustelun ylläpitämiseksi.
Geishat eivät toimi yksityisyrittäjinä, vaan heidät on rekisteröity kanbaniin, geishojen rekisteröitymistoimistoon, ja lisäksi jokainen geisha kuuluu johonkin geisha-taloon. Näissä taloissa ei koskaan järjestetä juhlia eikä sinne kutsuta asiakkaita, vaan siihen tarkoitukseen käytetään kanbaniin rekisteröityneitä ravintoloita ja teehuoneita.
Geishojen asema Japanissa on edelleen arvostettu. Heidän ammattitaitoaan kunnioitetaan ja heidän seurassaan viihdytään. Heitä pidetään japanilaisuuden symbolina ja kansallisen perinteen säilyttäjinä. Asiakkaiden puute ei geisha-järjestelmää uhkaa, mutta nykyinen koulutusjärjestelmä ja teollistunut yhteiskunta ovat verottaneet geishaksi pyrkivien määrää rajusti. Geisha-talot kamppailevatkin geishojen vähyyden ja uusien tyttöjen puutteessa. Tulevaisuudessa nämä ongelmat tulevat varmasti jatkumaan, mutta luultavaa ei silti ole geisha-laitoksen täydellinen katoaminen.
Dalby, Liza 1983:
Japanese women as an example of the origins of a stereotype. Japan – reflections on
the eastern mind. Oulun yliopisto, Oulu.
Seigle, Cecilia Segawa 1993:
Geishat ja muita etnologisia kirjoituksia. Karisto oy:n kirjapaino,