Mervi Niva, "Kotiinsa kadonneet nuoret – hikikomorit japanilaisessa yhteiskunnassa"

Tekijä: Mervi Niva
Artikkelin nimi: Kotiinsa kadonneet nuoret – hikikomorit japanilaisessa yhteiskunnassa
Julkaisu: Harukaze – Kirjoituksia Japanin kulttuurista.
Numero: 9.
Julkaisupäivämäärä: 21.12.2017.
Julkaisija: Japani-opinnot, Oulun yliopisto, Oulu.
ISSN: 1458-2899.
URL: http://www.oulu.fi/Harukaze/Harukaze9_main.html
Asiasanat: hikikomori, sosiaalinen vetäytyminen, Japani, Suomi, Hikikomero

Sisällys

Kaksi ja puoli vuotta sitten 17-vuotias Takeo meni kotinsa keittiöön eikä tullut sieltä enää pois. Vuosien aikana keittiöstä on tullut Takeon valtakunta, jossa hän viettää päivänsä pelaten videopelejä ja jonne kenelläkään muulla perheenjäsenellä ei ole oikeutta astua. Kodin seinien sisälle täydellisesti sulkeutunut nuori mies ei ole mikään yksittäistapaus japanilaisessa yhteiskunnassa, vaan yhä useampi nuori päätyy joko tarkoituksellisesti tai tahtomattaan eristäytymään ympäröivästä maailmasta ja välttelemään sosiaalisia kontakteja. Takeon kaltaisia nuoria kutsutaan Japanissa nimellä hikikomori, eristyksiin vetäytyneet.

Hikikomori (引き篭もり) on japanilaisten nuorten ja nuorten aikuisten parissa syntynyt sosiaalisen vetäytymisen oireyhtymä. Japanin Työ-, hyvinvointi- ja terveysministeriö (Kôsei-rôdô-shô) on määritellyt hikikomoriudeksi yli kuusi kuukautta kestäneen eristäytymisen sosiaalisista suhteista ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Hikikomori ei käy koulussa eikä töissä, eikä hänellä ole lainkaan perheen ulkopuolisia, läheisiä ihmissuhteita. Arviot hikikomoreiden määrästä Japanissa vaihtelevat puolesta miljoonasta jopa kahteen miljoonaan. Brittiläisen BBC-televisiokanavan vuonna 2002 valmistuneessa dokumentissa The Mystery of the Missing Million hikikomoreiden määräksi arvioidaan noin miljoona henkilöä, joista suurin osa on nuoria miehiä. Vaikka hikikomorien osuus väestöstä ei ole kovin suuri yli 127 miljoonan asukkaan maassa, on ilmiöllä silti vaikutuksensa maan työllisyyteen. Japanissa termillä hikikomori voidaan viitata sekä ilmiöön itseensä että sen edustajiin. Erään määritelmän mukaan tyypillinen hikikomori on perheen esikoispoika, jonka vanhemmat ovat korkeasti koulutettuja ja vähintään keskiluokkaisia. Hikikomorin vanhemmista isä on usein välinpitämätön lastaan kohtaan, kun taas äiti saattaa olla yliherkkä ja hyvin tunteellinen.

Hikikomoriuden tunnistaminen on usein vaikeaa, sillä nykykäsityksen mukaan käsite hikikomori kattaa monenlaisia yksilöllisiä käyttäytymistapoja. Hikikomoriksi on voitu kutsua ihmistä, jonka käyttäytymisessä esiintyy vähäisiä poikkeuksia, kuten ylenmääräistä käsienpesua tai fanaattista omistautumista jollekin tietylle asialle. Toisaalta hikikomori voi olla dokumentissa esiintyvän Takeon kaltainen, äärimmäisyyksiin asti eristäytynyt henkilö, joka pelaa huoneessaan nettipelejä päivin ja öin tai vain istuu tekemättä mitään. Hikikomoreiden tunnistamista vaikeuttaa myös se, että Japanissa ilmiö on herkkä aihe, ja vanhemmat haluavat pitää salassa, että heidän lapsensa on hikikomori. Sanotaan, että japanilainen kulttuuri on häpeämisen kulttuuri ja kasvojen säilyttäminen on hyvin tärkeää, kuten myös muissa Itä- ja Kaakkois-Aasian kulttuureissa. Siksi hikikomorin perhe pitää matalaa profiilia, eikä usein kerro kenellekään, millainen tilanne heidän kotonaan vallitsee.

Koska Takeo on vallannut keittiön, on hänen perheensä tottunut näiden kahden ja puolen vuoden aikana syömään take away -ruokaa tai kokkaamaan ruokaa väliaikaisella kaasuhellalla. Vastikään tilanne kuitenkin parani hieman, kun perhe rakensi taloonsa uuden keittiön korvaamaan vanhan, pojalle menetyn keittiön. Perheen äiti Yoshiko on ainoa, joka voi kommunikoida edes hieman poikansa kanssa. He viestivät oven läpi näkemättä toisiaan. Yoshiko epäilee tosin, että hän tuskin näkisi poikaansa, vaikka pääsisikin katsomaan huoneeseen: Takeon valtakunta on nimittäin roskien peitossa. Takeo on sitä mieltä, että mitään, mihin hän on koskenut, ei sovi heittää pois, ja niinpä lattia lainehtii tyhjistä muovipulloista ja muusta roskasta, jota huoneeseen on päässyt kertymään eristäytymisen aikana. Takeon isä ja sisarukset eivät ole nähneet Takeosta vilaustakaan tämän eristäytymisen jälkeen. Äidin tehtävä on hoitaa Takeon ruokailu viemällä tarjotin oven taakse. Talon vessa sijaitsee lähellä keittiötä, joten Takeo pääsee luikahtamaan sinne tarvittaessa nopeasti ilman, että kukaan näkee häntä. Kylvyssä Takeo käy puolen vuoden välein, ja samalla hän leikkaa itse hiuksensa. Äiti kertoo, että edellisestä kylpykerrasta on vain kolme viikkoa aikaa, joten tässä vaiheessa poika ei vielä haise pahalle. Muutaman kuukauden päästä tilanne on toinen.

Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, mitkä tekijät loppujen lopuksi aiheuttavat hikikomorin kaltaista käyttäytymistä. Vuosien 2002 ja 2006 välillä Japanissa toteutettiin World Mental Health Japan -kysely, jossa selvitettiin hikikomoriuden syitä. Tutkija Koyama ja hänen työryhmänsä päätyivät siihen tulokseen, että noin puolella hikikomoreista on jonkinlainen mielenterveydellinen ongelma, mutta puolella hikikomoreista oireyhtymä kumpuaa jostain muusta kuin mielenterveyden häiriöstä. Koyaman työryhmän mukaan näiden henkilöiden hikikomoriuden taustalla voi olla sosiaalinen tai käyttäytymiseen liittyvä ongelma, joka on syntynyt yksilöiden, perheiden ja yhteiskunnan välisen kanssakäymisen seurauksena. Useimmat hikikomorit ovat lapsena iloisia ja positiivisia, ja heidän ongelmansa alkavat näkyä ensimmäisen kerran siinä vaiheessa, kun he alkavat vältellä kouluun menemistä.

Takeon äiti näyttää kaksi valokuvaa, joissa hymyilee iloinen ja pyöreäposkinen, hieman yli 10-vuotias poika. "Näistä kuvista voi nähdä, millainen poikani oli ennen", Yoshiko sanoo vaimeasti ja nielee kyyneleitään. Takeon tapauksessa vetäytymisen yhteiskunnasta laukaisi koulussa tapahtunut psykologinen kiusaaminen. Tuntematon lapsi koulusta otti Takeon uhrikseen, kirjoitteli tämän nimeä joka paikkaan ja jätti luokkahuoneeseen Takeon valokuvan, joka oli puhkottu naulalla täyteen reikiä. Koska kiusaajan nimeä ei tiedetty, pelokas Takeo alkoi syytellä jopa omia sisaruksiaan kiusaamisesta. Kun syyllinen viimein löydettiin, vanhemmat uskoivat sen riittävän ja kaiken muuttuvan vähitellen paremmaksi. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan Takeon tila huononi entisestään. Aiemmin pojalla ei ollut minkäänlaisia mielenterveysongelmia, mutta kiusaamisen myötä hän alkoi eristäytyä ja päätyi viimein keittiöön, oman valtakuntansa herraksi.

Skitsoaffektiivisista häiriöistä painostaviin vanhempiin – eristäytymisen moninaiset taustat

Viitteitä ensimmäisistä hikikomoritapauksista esiintyi jo 1970-luvun alussa, joskaan tuolloin hikikomori ei ollut vielä vakiintunut oireyhtymän nimeksi. Virallisesti hikikomoriongelman toi ensimmäisenä julkisuuteen Saitô Tamaki, joka kuvasi hikikomori-ilmiön oireita ja syitä vuonna 1998 ilmestyneessä teoksessaan Shakaiteki hikikomori – Owaranai Shishunki (Social Withdrawal – Adolescence without end). Saitôn kirja ja sitä seurannut hikikomori-ilmiön tunnistaminen herätti paljon keskustelua Japanissa, ja sitä käsiteltiin niin televisiossa kuin Japanin suurimmissa sanomalehdissäkin. 2000-luvulla ilmiö sai lisää julkisuutta, kun uutisissa esitettiin hikikomorien tekemiä väkivaltarikoksia. Kaksi vuotta Saitôn teoksen ilmestymisen jälkeen 17-vuotias hikikomoripoika kaappasi Japanissa bussin ja puukotti useita matkustajia. Aiemmin samana vuonna poliisi oli löytänyt tytön, jonka oli kidnapannut eräs äitinsä kanssa asuva, eristäytynyt mies. Tyttö oli elänyt vankeudessa miehen makuuhuoneessa yhdeksän vuoden ajan.

Vaikka rikoksissa oli kyse äärimmäistapauksista, ne riittivät herättämään myös länsimaisen median huomion. Hikikomori-ilmiön ympärillä vellova keskustelu alkoi saada paniikinomaisia piirteitä. Hikikomoreiden saaman julkisuuden myötä myös Japanin Työ- ja terveysministeriö kiinnostui ilmiöstä. Aluksi se käsitteli hikikomoreita ensisijaisesti työllisyysongelmana, mutta mielenterveyden ammattilaisten painostuksen myötä ministeriö alkoi tutkia myös hikikomoreihin liittyviä mielenterveysongelmia. Tutkimuksen johtajaksi asetettiin Ito Junichiro Japanin kansallisesta mielenterveysjärjestöstä. Ito ei nähnyt hikikomori-ilmiötä mielenterveysongelmana sinänsä, mutta hän toi ensimmäisenä julkisuuteen näkemyksen, jonka mukaan hikikomorin käyttäytymisen taustalla voi olla jokin mielenterveyden ongelma. Hänen mukaansa hikikomoriuden syiden selvittäminen ei ylipäätään ollut ensisijaisen tärkeää, vaan tärkeintä oli löytää ne keinot, joiden avulla hikikomori saadaan takaisin osaksi yhteiskuntaa.

Tutkija Kondô Naoji teki tutkimusta hikikomoreista samoihin aikoihin kuin Ito Junichiro. Kondôn mukaan hikikomorit voidaan jakaa kolmeen ryhmään, jotka poikkeavat toisistaan niin eristäytymisen syiden kuin hoitokeinojenkin osalta. Ensimmäisen ryhmän edustajat ovat henkilöitä, jotka kärsivät jostain piilevästä mielenterveyden ongelmasta, kuten skitsofreniasta, paniikkihäiriöstä tai sosiaalisesta ahdistuksesta. Toisen ryhmän edustajilla puolestaan oli havaittavissa erilaisia kehityshäiriöitä, oppimisvaikeuksia, itsetunto- ja sopeutumisongelmia. Kolmannen ryhmän muodostavat Iton mukaan ne hikikomorit, joiden käyttäytymisen taustalla on persoonallisuushäiriöitä tai skitsoaffektiivisia häiriöitä. Vaikka Kondôn määritelmissä mielenterveysongelmat ovat suuressa osassa, hän halusi nostaa esille myös toisenlaisen, hikikomori-ilmiön syntyyn aiheuttavan tekijän. Hänen mukaansa suurin osa ihmisistä pystyy itsenäistymään ilman ammattiauttajien apua huolimatta käyttäytymishäiriöistä tai mielenterveyden ongelmista. Hikikomoreiden tapauksessa itsenäistymisen tiellä on kuitenkin eräs merkittävä este: perheenjäsenet, varsinkin hikikomoreiden vanhemmat, voivat vaikeuttaa nuoren itsenäistymisprosessia tai estää sen kokonaan. Kondôn mukaan vanhempien asettamat paineet, liika kontrolli sekä rajoittamaton taloudellinen tuki voivat saada aikaan sen, että lapsi ei kykene kehittymään normaalisti teini-iässä ja sen jälkeen. Seurauksena on kommunikaatiokatkoksia, joiden takia perheenjäsenet eivät pysty auttamaan toisiaan ja etääntyvät.

Osa hikikomoreista palaa vähitellen takaisin normaalielämään muutaman eristyksissä vietetyn vuoden jälkeen. Dokumentissa esiintyvä nuori mies, Yasuo, oli hikikomori kolmen vuoden ajan, mutta parantui ja alkoi sittemmin työskennellä ohjaajana hikikomoreiden vanhemmille tarkoitetussa tukiryhmässä. Perheet maksavat Yasuolle siitä, että tämä neuvoo ja tukee perhettä ja vierailee heidän kotonaan. Hänen mukaansa voi kulua neljäkin vuotta, ennen kuin perhe pääsee yli hikikomorin aiheuttamasta häpeästä sen verran, että pystyy hakemaan apua. Tapauksesta riippuen Yasuo saattaa myös käydä puhumassa hikikomorille ovenraosta; kaikki eivät tähän kuitenkaan ole valmiita. Oma kokemuspohja auttaa Yasuota punnitsemaan, miten paranemisprosessi etenee, vai ollaanko menossa huonompaan suuntaan.

Yasuo vierailee kodissa, jonka yhdessä huoneessa asuu vakavasta hikikomori-oireyhtymästä kärsivä nuori mies, Matsuo. Hänen vetäytymisensä yhteiskunnasta alkoi, kun hän erosi yliopistosta. Matsuon perhe ei ole nähnyt nyt 26-vuotiasta poikaansa neljään vuoteen, vaikka äidin huone on heti Matsuon huoneen vieressä. He eivät myöskään ole kuulleet pojan puhuvan, eikä kukaan tiedä, mistä tai miten hän hankkii ruokansa. Perhe tietää kuitenkin Matsuon olevan elossa, sillä lattialaudat narahtelevat toisinaan, kun Matsuo astelee huoneessaan. Matsuon tilanne on venyttänyt perheen jaksamisen niin äärirajoille, että vanhemmat ovat päättäneet erota. Äiti kertoi asiasta Matsuolle oven läpi, ja livautti samalla huoneeseen lapun, jossa pyysi Matsuota valitsemaan, kumman vanhemman luokse aikoo asettua asumaan. Kun äiti palasi illalla hakemaan lapun, hän huomasi oman nimensä yliviivatuksi. Vaikka äiti oli järkyttynyt poikansa päätöksestä muuttaa isän luokse, tunsi hän samalla myös helpotusta, sillä hän oli onnistunut viimein saamaan yhteyden Matsuoon. Merkintä paperilapussa oli selkeää kehitystä, ja myös ohjaaja Yasuo oli sitä mieltä, että Matsuo on ottanut ensimmäisen askeleen eteenpäin kohti paranemista.

Yhteiskunnan odotukset uuvuttavat nuoren

Kun Yasuolta kysytään, miksi nuoresta tulee hikikomori, hän ei osaa antaa suoraa vastausta. Hänen itsensä kohdalla kyse oli siitä, että hän oli stressaantunut kilpailuyhteiskunnan asettamista odotuksista. Omien sanojensa mukaan hän ei halunnut alkaa hikikomoriksi, vaan ajautui sellaiseksi vähitellen. Yasuo kertoo, että japanilainen yhteiskunta on armoton niille, jotka haluavat valita elämässään erilaisen tien. Jos yksilö epäonnistuu, hänellä ei ole enää sijaa yhteiskunnassa. Ainoa ovi, joka pudokkaalle jää avoimeksi, on oman huoneen ovi. Samaan tulokseen ovat päätyneet myös monet hikikomori-ilmiötä tarkastelleet tutkijat. Heidän mukaansa hikikomori-ilmiö on seurausta japanilaisen yhteiskunnan nuorille asettamista paineista. Japanilaiset nuoret ovat jatkuvasti opiskelemassa tai valmistautumassa jatko-opintoihin, ja moni perhe odottaa lapsensa menestyvän erinomaisesti. Koska Japanissa yksilapsiset perheet ovat tavallisia, kasaantuvat paineet usein ainoan lapsen hartioille. Moni nuori tekee kaikkensa täyttääkseen sekä yhteiskunnan että perheen odotukset. Toiset selviävät ja menestyvät, mutta toisten kohtalona on uupua raskaan taakan alle.

Normeihin mukautuminen alkaa Japanissa jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ja usein suvun ja perheen mielipiteet luovat paineita vielä kehittyvälle nuorelle. Odotukset tietynlaisesta käyttäytymisestä ovat juurtuneet syvälle japanilaiseen yhteiskuntaan, sillä juuri niiden ajatellaan olevan syy Japanin aiemmalle huimalle kehitykselle. Sodanjälkeisen Japanin talousihmeen on ajateltu olevan pitkälti seurausta juuri työlle omistautumisesta ja ahkeruudesta. Monessa perheessä muistetaan vielä aiempien sukupolvien ponnistelut ja henkilökohtaisen elämän uhraaminen työlle, minkä seurauksena toisen maailmansodan runtelema Japani saatiin takaisin jaloilleen ja yhdeksi maailman johtavista talousmahdeista. Japanilaiset nykynuoret eivät kuitenkaan ole enää valmiita uhrautumaan yhteiskunnan hyväksi samalla tavalla kuin edeltävät sukupolvet, mitä monet vanhemmat ihmiset puolestaan eivät katso hyvällä. Siinä missä Suomessa vanhemmat sukupolvet sättivät nuoria pullamössösukupolveksi, on vastaava termi japanilaisessa retoriikassa moyashikko, pavunitulapset. Pavunitujen vaaleus ja hento muoto muistuttaa vanhempien mielestä velttoja ja passiivisia, sisällä viihtyviä japanilaisnuoria. Osa tutkijoista on povannut jopa japanilaisen yhteiskunnan romahdusta, josta hikikomori-ilmiön syntyminen on äärimmäisenä todisteena.

Japanissa pyrkimys harmoniaan määrittelee elämää niin hyvässä kuin pahassakin. Parhaimmillaan se voi esiintyä esimerkiksi taiteessa ja ihmisen ja luonnon välisessä vuorovaikutuksessa. Harmonia näkyy kuitenkin myös ihmisten arjessa: japanilaiset lapset ja nuoret kulkevat yhdenmukaisissa koulupuvuissa, ja kadulla ihmismassat osaavat liikkua sulavasti ja sopusoinnussa, toisiinsa törmäilemättä. Mukautuminen auttaa selviytymään maassa, jonka väestötiheys on valtavan suuri erityisesti rannikon suurkaupungeissa. Toisaalta harmonian säilyminen edellyttää sitä, että yhteisön etu menee yksilön etujen edelle. Se selittää myös japanilaisen työkulttuurin kovat vaatimukset: työnantajan ajatellaan olevan osa yritystä, jonka tehtävänä on toimia yrityksen etujen mukaisesti, tarkoittipa se sitten ylitöitä tai työyhteisön sisäisistä ristiriidoista vaikenemista. Ylipäätään Japanissa nuorilla on usein hankaluuksia päästä osaksi työmarkkinoita, sillä yritykset suojelevat vanhempien työntekijöiden asemaa, ja työpaikkoja on vain vähän avoinna. Samaan aikaan yhteiskunnasta kuitenkin puuttuvat vaihtoehdot työllistymiselle, sillä työnteko nähdään ainoana mahdollisena polkuna menestykseen. Tämä ristiriita on omiaan aiheuttamaan nuorissa vierauden tunnetta. Vaikka japanilainen nuori ei pystyisi samaistumaan japanilaiseen, harmoniaan perustuvaan arvomaailmaan, ei hän välttämättä omaksu myöskään vaihtoehtoisia toimintatapoja. Näin hän putoaa kahden erilaisen arvomaailman väliin ilman, että kokisi olevansa kunnolla osa kumpaakaan. Tutkijoiden mukaan hikikomori-ilmiö onkin osaltaan seurausta yrityksestä sovittaa yhteen perinteiset, japanilaisen yhteiskunnan tarjoamat odotukset sekä uudet, globalisaation mukanaan tuomat elämän realiteetit.

Ne japanilaiset nuoret, joilla on korkea riski ajautua hikikomoreiksi, tuntevat usein olevansa jollain tapaa marginaalissa. He eivät motivoi itseään mukautumaan ympäröivään yhteiskuntaan samalla tavalla kuin harmoniaa kaipaavat ihmiset. He näkevät itsensä enemmän yksilöinä kuin yhteisön jäseninä, minkä takia he ovat myös valmiimpia luovuttamaan vastoinkäymisten sattuessa; heille kyseessä on tällöin nimenomaan henkilökohtainen epäonnistuminen. Hikikomori-ilmiön voidaankin ajatella olevan eräänlaista kapinointia mukautumisajattelua vastaan. Nuori ei halua mukautua yhteiskuntaan, joka ei pysty tarjoamaan hänelle turvallista asemaa. Sen sijaan hän vieraantuu ja vetäytyy omaan huoneeseensa, jossa hän saa olla rauhassa oma, yksilöllinen itsensä.

Salarymaneja, ruohonsyöjiä ja pyyteetöntä rakkautta

Tutkimusten mukaan suurin osa hikikomoreista on nuoria miehiä. Toisaalta on myös esitetty arvioita, että naispuolisten hikikomorien määrä on todellisuudessa paljon suurempi kuin luullaan, mutta heitä ei vain tunnisteta niin helposti. Syy tunnistamisen vaikeuteen löytyy jälleen kulttuurista. Japanissa sukupuoliroolit ovat perinteisesti olleet vahvoja, ja naiselle on ollut aina luontevaa jäädä kotiin hoitamaan taloutta ilman, että yhteiskunta olisi painostanut häntä yhtä raskaasti osallistumaan työmarkkinoille. Miehen on puolestaan odotettu olevan työlleen omistautunut salaryman, joka elättää perheen ja on kunniaksi työyhteisölleen. Länsimaissakin tunnetaan perinteiset japanilaisen työelämän pelisäännöt, joiden mukaan ylityöt ovat ennemminkin sääntö kuin poikkeus, eikä työpaikalta lähdetä koskaan ennen johtajaa, vaikka virallisesti työpäivä olisi jo päättynyt. Töiden jälkeen japanilaiset työntekijät saattavat vielä jatkaa iltaansa työtovereiden seurassa ja tulla kotiin lähinnä nukkumaan ennen seuraavaa työpäivää.

Nykyajan Japanissa vanhat sukupuoliroolit ovat kuitenkin murtumassa. Globalisaation seurauksena muu maailma outoine tapoineen ja sääntöineen on vyörynyt japanilaisten elämään, ja ulkoa päin tulevat vaikutteet muuttavat jatkuvasti varsinkin nuorten näkemyksiä hyvän elämän edellytyksistä. Mainonta, viihde ja sosiaalinen media ovat kaikki vaikuttaneet siihen, että nykyajan japanilainen nuori ei niele purematta häneen kohdistuvia odotuksia. Japanilainen nuori mies ei enää välttämättä ihaile varauksetta työlle omistautunutta isäänsä, joka uransa takia jäi perheelleen etäiseksi ja vieraaksi. Kirjailija ja kolumnisti Fukasawa Maki on tehnyt Japanissa tunnetuksi uuden termin, soushoku danshi (kasvissyöjä-/ruohonsyöjämiehet), jolla viitataan uudenlaisia, pehmeämpiä arvoja kannattaviin japanilaisiin miehiin. Mielikuvissa nämä ruohonsyöjämiehet ovat nuoria, ansaitsevat ja kuluttavat vähän ja ovat kiinnostuneita muodista ja ulkonäöstään. He saavat näyttää tunteitaan ja olla herkkiä ja haavoittuvaisia. Tämä uudenlainen, pehmeämpi mieskuva on puolestaan järkyttänyt vanhemman sukupolven japanilaisia miehiä, joiden mukaan herkistä ja passiivisista miehistä ei ole kohtaamaan liike-elämän kovia vaatimuksia. Vaikka japanilainen yhteiskunta osoittaa monimuotoistumisen merkkejä, valtava laiva kääntyy hitaasti. 2010-luvun japanilaiset nuoret joutuvat pohtimaan identiteettiään ja arvojaan aiempia sukupolvia enemmän, ja ristiriita omien mieltymysten ja yhteiskunnan normien välillä voi tuntua raskaalta. Salarymanin rooli ei houkuttele japanilaista nuorta miestä, mutta toisaalta yhteiskunta ei tarjoa juurikaan hyväksyttäviä vaihtoehtoja yksipuoliselle mieskuvalle. Kenties tässä ristiriidassa piilee osasyy sille, miksi juuri nuoret miehet ajautuvat usein hikikomoreiksi.

Eräs japanilaiselle yhteiskunnalle tyypillinen ilmiö, jolla voi olla osansa hikikomori-ilmiön kehittymisessä, on nimeltään amae. Termillä tarkoitetaan eräänlaista lempeyteen perustuvaa riippuvuutta, joka perustuu lapsen ja äidin väliseen suhteeseen. Amae on pyyteetöntä ja puhdasta rakkautta, joka muodostaa katkeamattoman siteen lapsen ja vanhemman välille. Toisin kuin useimmissa länsimaissa, Japanissa lapsen varhainen itsenäistyminen ei ole erityisen tavoiteltavaa. Siinä, missä esimerkiksi suomalainen äiti toteuttaa parhaiten äitiyttään valmentamalla lastaan toimimaan itsenäisesti, odotetaan japanilaisen äidin halailevan ja kanniskelevan lastaan runsaasti ja elävän tätä varten. Japanilainen äiti saattaa kokea syyllisyyttä, jos ei pysty antamaan kaikkeaan lapsensa hyväksi. Toisaalta hän saattaa myös saada tyydytystä siitä, että on ylihuolehtivainen ja hemmottelee lastaan, joka on vahvasti hänestä riippuvainen. Koska Japanissa perheen isä on tavallisesti aina töissä, hän näkee lastaan harvoin. Vastuu lapsen kasvattamisesta jää pitkälti äidin hartioille. Jos sisaruksia ei ole, äiti on lapsen ainoa perheyhteisö, jossa hän voi harjoitella sosiaalisia taitojaan. Puutteellisella sosiaalistamisella voi olla tuhoisia seurauksia lapsen kasvaessa ja yrittäessä päästä osaksi yhteiskuntaa.

Miten hikikomori parannetaan

Länsimaisesta näkökulmasta voi olla vaikea ymmärtää, miksi vanhemmat antavat lapsensa ajautua hikikomoriksi. Lisäksi on vaikea ymmärtää, miksi nuori saa vanhemmiltaan taloudellista tukea, ja kuinka koko perheen elämä alkaa pyöriä hikikomorin ympärillä. Hikikomoreiden vanhempia varten onkin laadittu useita opaskirjoja, ja heille tarjotaan vertaistukiryhmiä ja keskusteluapua Yasuon kaltaisten tukihenkilöiden kanssa. Hikikomoreille on olemassa myös yksityisiä kuntoutuskoteja, joiden avulla heidät pyritään sosiaalistamaan jälleen osaksi yhteiskuntaa. Kuntoutuskodit ja -keskukset tarjoavat passiivista hoitoa, ja nuori saa itse päättää, milloin hän on valmis palaamaan kotiin. Jotkut järjestöt työllistävät nuoria naisia houkuttelemaan hikikomorin ulos huoneestaan. Naiset menevät hikikomoripojan kotiin ja yrittävät virittää keskustelua tämän kanssa oven läpi. Naisten tarkoitus on rakentaa luottamusta ja ystävystyä hikikomorin kanssa sekä saada nuori hakeutumaan avun piiriin. Avex-niminen yritys puolestaan tarjoaa nettivideoita, joissa tytöt ovat hiljaa ja tuijottavat kameraa noin minuutin ajan. Videoiden tarkoitus on auttaa hikikomoria harjoittelemaan katsekontaktin säilyttämistä turvallisesti oman huoneensa rauhassa.

Tutkija Kondôn mukaan hikikomorin parantamiseksi tulee ensin selvittää, mihin kolmesta hänen määrittelemästään hikikomoriryhmästä kyseinen nuori kuuluu, ja räätälöidä tälle sopivat hoitokeinot sen mukaan. Ensimmäisen ryhmän edustajille, piilevistä mielenterveyden ongelmista kärsiville, Kondô suosittelee ensisijaiseksi hoitomuodoksi lääkehoitoa, kuten mielialalääkitystä tai bentsodiatsepiineja. Toisen ryhmän edustajille, kehityshäiriöiden, oppimisvaikeuksien, itsetunto- ja sopeutumisongelmien vaivaamille hikikomoreille tarkoituksenmukaisin hoito olisi yhdistelmä kognitiivis-behavioralistista kuntoutustoimintaa sekä sitä tukevaa lääkehoitoa. Niille hikikomoreille, joiden käyttäytymisen taustalla on persoonallisuushäiriöitä tai skitsoaffektiivisia häiriöitä, Kondô suosittelee joko yksilöllisesti tai ryhmässä toteutettavaa psykoterapiaa. Hikikomori-käsitteen tunnetuksi tehneen Saitô Tamakin mukaan hikikomorien vanhempien on tärkeintä yrittää saada lapsensa rentoutumaan ja hyväksymään tilanteensa. Saitôn mukaan on ensiarvoisen tärkeää, että nuorta ei yritetä pakottaa kommunikoimaan, jos hän ei itse tahdo. Pakottaminen on huono lähestymistapa hikikomori-ilmiön parantamiseksi. Sen sijaan vanhempien tulee puhua lapselleen joka päivä, vaikka sitten oven läpi, kuten Takeon äiti kommunikoi poikansa kanssa.

Tokion länsipuolella sijaitsevassa hikikomorien kuntoutuskeskuksessa työskentelevä tohtori Henry Grubb on kuitenkin hikikomorin parannuskeinoista täysin eri mieltä kuin hyväksymistä ja ajan parantavaa vaikutusta korostava Saitô. Grubbin mukaan tärkeintä on, ettei nuorta päästetä eristäytymään. Hänen mukaansa vetäytymiskierre on katkaistava heti sen ilmentyessä, ja mikäli vanhemmat antavat lapsen olla viikon tai pari omissa oloissaan, tilanne pahenee varmasti. Grubbin mukaan aika on hikikomorin pahin vihollinen: mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampaa nuoren on enää päästä kierteestä pois. Yhtäkkiä nuori huomaakin olevansa tilanteessa, jossa viikot vaihtuvat kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi, mutta kynnys astua ovesta ulos on edelleen liian korkea ylitettäväksi.

Jutussa esiintyvän Takeon nimi on keksitty, sillä äiti Yoshiko ei halunnut kertoa poikansa nimeä julkisuuteen.

Onko Suomessa hikikomoreita

Kuten usein Japanista ja japanilaisista ilmiöistä puhuttaessa, myös hikikomoreiden kohdalla moni länsimaalainen luultavasti ajattelee kyseessä olevan jotain, joka voi ilmetä pelkästään japanilaisessa yhteiskunnassa. Eristäytymiseen johtavat tekijät on helppo kuitata sanomalla, ettei samanlaista yhteisön painetta tai vaikenemisen kulttuuria esiinny yhtä vahvana missään muualla kuin Japanissa. Vaikka hikikomori mielletään usein pelkästään japanilaiseksi asiaksi, on joidenkin tutkijoiden mielestä kuitenkin havaittavissa, että samanlaista sosiaalista vetäytymistä esiintyy myös muissa maailman kulttuureissa. Sosiaalisesti vetäytyneet ovat yleensä aktiivisia internetin käyttäjiä, ja hikikomori-keskustelupalstoilla on käyttäjiä usein monista eri maista.

Vuonna 2012 Social Psychiatry & Psychiatric Epidemiology -nimisessä lehdessä joukko tutkijoita julkaisi artikkelin, jossa kerrottiin heidän toteuttamastaan hikikomori-tutkimuksesta. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, esiintyykö hikikomori-ilmiötä muualla maailmassa, ja jos esiintyy, millaisia diagnooseja ja hoitokeinoja siihen on sovellettu. Tutkijat koostivat kaksi kuvausta mahdollisista hikikomoritapauksista, ja lähettivät nämä tiedot psykiatreille Australiaan, Bangladeshiin, Intiaan, Iraniin, Japaniin, Koreaan, Taiwaniin, Thaimaahan ja Yhdysvaltoihin. Lopulliseen tutkimusanalyysiin valittiin yhteensä 239 vastausta. Tutkimuksen tulokset olivat yllättäviä: kaikissa maissa tunnistettiin kuvausten kaltaiset tapaukset, ja psykiatrien mielestä ilmiö oli havaittavissa erityisesti urbaaneilla alueilla. Maiden väliset tulkinnat hikikomoriuden syistä olivat jokseenkin yksimielisiä: biopsykososiaaliset syyt sekä kulttuuriin ja ympäristöön liittyvät syyt esiintyivät vastauksissa yleisesti. Tutkimuksessa päädyttiin siihen, että vastoin aiempia olettamuksia, hikikomori-ilmiö esiintyy Japanin lisäksi monissa muissa kulttuureissa, ja että ilmiö saattaa olla yhteydessä nopeasti tapahtuneisiin, globalisaation aiheuttamiin sosiokulttuurisiin muutoksiin.

Sosiaalisesti vetäytyneitä nuoria löytyy myös suomalaisesta yhteiskunnasta, joskaan heidän määrästään ei ole tehty tutkimuksia samalla tavalla kuin Japanissa. Suomalaisella Ylilauta-keskustelupalstalla on erillinen Hikikomero-osionsa, jota kuvaillaan sivustolla "masentuneiden ja sosiaalisesti syrjäytyneiden vertaistukiryhmäksi". Ari Haasio ja Minna Zechner ovat tutkineet keskusteluita Hikikomero-foorumilla, ja heidän mukaansa keskustelupalstan suosituimpiin aihepiireihin kuuluvat esimerkiksi sosiaalisesti vetäytyneitä naisia käsittelevä keskustelu, persoonallisuus, naissuhteet ja niiden puute, sisarukset, oma ulkonäkö, sosiaaliturvan hyödyntäminen ja mielenterveysongelmat. Viestien sisällön perusteella suurin osa kirjoittajista on nuoria miehiä, jotka kokevat itsensä ulkopuolisiksi ja yhteiskunnasta vieraantuneiksi.

Hikikomeron keskustelijoiden viesteistä on selkeästi nähtävillä ero Meihin ja Heihin: He ovat niin sanottuja tavallisia ihmisiä, normoja, jotka edustavat yhteiskunnassa vallalla olevia käsityksiä ihmisyydestä ja etenkin siitä, millainen nuoren miehen tulee olla. Itsensä ja oman viiteryhmänsä kirjoittajat määrittelevät suhteessa Heihin. Hikikomeron keskustelijat kuvailevat itseään usein sosiaalisesti rajoittuneiksi, terveysongelmaisiksi, toimeentulovaikeuksista kärsiviksi sekä perinteisestä miehisestä maailmasta poikkeaviksi. He kokevat poikkeavansa valtavirrasta, minkä ansiosta he ovat usein joutuneet syrjinnän ja kiusaamisen kohteeksi. Syrjintä puolestaan on voinut laukaista halun vetäytyä sosiaalisista suhteista. Toisaalta jotkut keskustelijat haluavat korostaa sitä, että vetäytyminen on heidän oma valintansa, eikä sen taustalla ole mielenterveysongelmia tai sosiaalisten suhteiden pelkoa. Vetäytymiseen johtaneet syyt ja tunne ulkopuolisuudesta vaikuttavat olevan osin yhteisiä sekä suomalaisille hikikomeroille että japanilaisille hikikomoreille.

Onko suomalainen sosiaalisesti vetäytynyt nuori sitten hikikomori? Kenties suomalaisen ja japanilaisen yhteiskunnan erilaiset rakenteet vaikuttavat siihen, että täsmälleen Japanin mallin kaltainen tilanne ei ole Suomessa kovinkaan todennäköinen. Japanissa vanhemmat mahdollistavat hikikomorin käytöksen usein majoittamalla heitä pitkälle aikuisikään. Suomessa nuoret puolestaan itsenäistyvät vanhemmistaan yleisesti ottaen varhain ja muuttavat omilleen. Japanissa hikikomorin toimeentulo on usein riippuvainen vanhempien avusta, kun taas Suomessa sosiaaliturvajärjestelmä huolehtii, että myös työttömät ja vailla koulupaikkaa olevat nuoret saavat ruokaa syödäkseen ja katon pään päälle. Koska vanhemmat elättävät japanilaista hikikomoria, oletetaan, että perheen on oltava vähintään keskiluokkainen tullakseen toimeen. Suomessa samanlaista rajoittavaa tekijää tuskin on. Varmaa ainakin on se, että niin Suomessa, Japanissa kuin muuallakin maailmassa sosiaalinen vetäytyminen on monen tekijän summa, ja usein sen laukaisee syrjintä tai ulkopuolisuuden tunne. Kilpailuyhteiskunnan asettamat menestymisen paineet takaavat osaltaan sen, että osa nuorista tulee jatkossakin vetäytymään kotiinsa ympäröivästä maailmasta, joko tahallisesti tai tahtomattaan.

Lähteet

Audiovisuaaliset lähteet

The mystery of the missing million. TV-Dokumentti, BBC Worldwide Ltd. 2003. https://vimeo.com/28627261. (Viitattu 15.8.2015.)

Lähdekirjallisuus

Ahmed, Helal Uddin & Akiyama, Tsuyoshi & Balhara, Yatan Pal Singh & Choi, Tae Young & Chang, Rita Yuan-Feng & Chang, Jane Pei-Cheng & Fujisawa, Daisuke & Fujimura, Yota & Ishida, Tetsuya & Kato, Takahiro A. & Kanba, Shigenobu & Lerthattasilp, Tiraya & Matsumoto, Ryohei & Naotaka, Shinfuku & Sartorius, Norman & Shadloo, Behrang & Tateno, Masaru & Teo, Alan R. & Umene-Nakano Wakako & Wand, Anne 2011: "Does the 'hikikomori' syndrome of social withdrawal exist outside Japan? A preliminary international investigation." Social Psychiatry and Psychiatric Epidemiology. Vol. 47, Issue 7, 2012, s. 1061–1075.

Haasio, Ari & Zechner, Minna 2014: "Identiteettipuhetta Hikikomero-keskustelufoorumilla." Nuoruus toisin sanoen – Nuorten elinolot vuosikirja 2014. Toimittaneet Gissler, Mika & Kekkonen, Marjatta & Känkänen, Päivi & Muranen, Päivi & Wrede-Jäntti, Matilda. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki, s. 51–62.

Norasakkunkit, Vinai & Uchida, Yukiko 2014: "To Conform or to Maintain Self-Consistency? Hikikomori Risk in Japan and the Deviation From Seeking Harmony." Journal of Social and Clinical Psychology. Vol. 33, no. 10, 2014, s. 918–935.

Porrasmaa, Raisa 2013: Japani pintaa syvemmältä. 3. painos. Atena Kustannus Oy, Jyväskylä.

Rosenthal, Bruce & Zimmerman, Donald L. 2012: "Hikikomori". International Journal of Mental Health. Vol. 41, no. 4, 2012–13, s. 82–95.

Muut artikkelit