En ollut koskaan käynyt Oulun kaupungissa, kun 1961 pääsin työhön kaksi vuotta toimineeseen Oulun yliopistoon kysymällä työtä kirjeitse! Olin tuolloin filosofian kandidaatiksi juuri valmistunut 26 -vuotias eläintieteilijä, syntynyt, käynyt kouluni ja opiskellut Turussa vanhempieni luona asuen. Muutto Ouluun, periferiaan, oli hyppy tuntemattomaan ja järkytys vanhemmilleni.
Kellarikerroksessa, suuren huoneen perällä kirjoituspöydän takana istuu kaljuuntunut, keski-ikäinen mies. Ruskeankirjavan takkinsa hän on laskostanut tuolille viereensä. Leveät housunkannattimet varmistavat perussuomalaisen ulkonäön. Seison muutaman metrin päässä hänestä avoimen oven suussa. Lattialle on levitetty lautoja. Tuskin saan sanotuksi hyvää huomenta. Niin ällistynyt olen.
Huone, jonka ovensuussa seisoin sijaitsi Oulun NMKY:n eli Ynnin omistamassa suuressa kiinteistössä, jonka se oli vuokrannut Oulun yliopistolle. Eläintieteen laitos oli saanut syksyllä käyttöönsä koko rakennuksen, jota parhaillaan kunnostettiin tieteen tarpeisiin. Paikka oli ihanteellinen: Linnankadulla, Tuomiokirkon vieressä, siis ydinkeskustassa. Ja kuuluisa Ainolan puisto aivan lähellä. Kaikesta näkyi suuri innostus ja työnhalu. Aivan toisenlaista kuin Turussa, jossa pysähtyneisyys oli kouriintuntuvaa. Alku ei minun kohdallani ollut kuitenkaan odottamani. Miksi? Kirjoituspöydän äärellä istuva henkilö oli uusi esimieheni, eläintieteen professori Lauri Siivonen, joka siirtyi Ouluun Helsingistä riistantutkimuslaitoksena toimivan Riistanhoitosäätiön johtajan virasta. Ulkonäköön ei vanhan sanonnan mukaan pidä kiinnittää huomiota, mutta en voinut olla tätä tekemättä, niin suuri oli ero entisen esimieheni, Turun yliopiston eläintieteen professorin Paavo Voipion, joka hänkin oli sotien jälkeen töissä Riistanhoitosäätiössä, ja Lauri Siivosen välillä. Olin jo ehtinyt tottua Voipion olemukseen. Äärimmäisen huolitellusti pukeutunut harmaatukkainen aristokraatti, jonka piirteissä oli selvästi havaittavissa ulkomaalaista alkuperää Hänen käytöksensä vastasi ulkonäköä. Huoliteltua, erinomaista suomenkieltä ja herrasmiehen käytöstä kaikissa tilanteissa Tunti siltä, että Turkukaan ei ollut hänelle ihan oikea paikka. Oulussa Voipio olisi ollut joukkoon kuulumaton kummajainen.
Lauri Siivonen toi välittömästi mieleeni vauraan maatilan isännän, joka tietää mitä tekee, ja sanoo sen myös suoraan. Tällaiseen olin tottunut asevelvollisena, mutta yliopistomaailmaan sitä en osannut yhdistää. Minunkin ulkonäköni taisi olla Siivoselle pettymys tai sitten hän oli ankarasta työpaineesta väsynyt, koska vastaanotto ei ollut järin ystävällinen. Pahaa mieltäni lisäsi Siivosen ilmoitus, että minut on nimitetty kolmeksi vuodeksi eläintieteen assistentiksi lääketieteen alkuopetukseen. Vielä 1960 –luvulla saivat lääketieteen opiskelijat eläintieteen laitoksella opetusta selkärankaisten eläinten anatomiassa ja morfologiassa. Tällaisesta ei ollut edeltä käsin puhe. Siivonen kuittasi huomautukseni sanoen, että nimityksen peruste on täyttämättä oleva vakanssi. Työni ei välttämättä ole nimityksen mukainen. Eikä sitten ollutkaan. Vasta vuosia myöhemmin opetin yhden lukukauden tulevia lääketieteilijöitä, ja kokemus oli pelkästään positiivinen. Olin ollut aiheetta huolissani. Myös esimieheni kuva kohentui vähitellen. Siivonen oli oikea henkilö virkaansa ja erinomainen esimies. Hän pistäytyi lähes joka päivä nuorten alaistensa työhuoneissa kysyen mitä kuuluu, kuinka perhe voi, onko kaikki hyvin. Tämä oli minulle täysin uutta. Arvostin sitä silloin ja arvostan yhä vielä.
Asettuminen ensimmäiseen Oulun kotiin Torikadulle, aivan kaupungin keskustaan, oli helppoa, oikeastaan liiankin helppoa. Kurssitoverini Turusta, Maija Mattila, silloin jo sukunimeltään Helle oli miehensä maantieteen apulaisprofessori Reijo Helteen kanssa muuttanut Torikadun pienestä asunnosta suurempaan ja sopinut vuokraisännän kanssa minun ja vaimoni tulosta. Tämä asunto oli kalustamaton. Meillä ei vielä ollut omia kaluseita ja päädyimme ostamaan vain paksut patjat lattialle, sillä tiesimme mekin muuttavamme jo saman vuoden aikana yliopiston henkilökunnalle valmistuvaan vuokrataloon Ummeloon Hoikantielle, Laanilan kaupunginosaan, Oulujoen pohjoisrannalle.
. Helteet olivat ainoat tuttavamme ja hekin vaimolleni aikaisemmin tuntemattomia. Hän tiesi joutuvansa olemaan paljon yksin, koska minulle oli tarjolla työtä enemmän kuin jaksoin tehdä. Olen tieteessäkin käytännön mies, en teoreetikko. Jokainen voi ymmärtää, että kun yliopiston tutkimus- ja opetustiloja sovitetaan vanhaan, aivan muuhun tarkoitukseen rakennettuun kiinteistöön, koko henkilökunnan työpanosta tarvitaan järjestelytöihin aina kun varsinaisesta ammattityöstä pystyy irrottautumaan. Onneksi motivaatio oli hyvä. Me olimme lähes kaikki nuoria, vasta valmistuneita eläintieteilijöitä, eräät koululaitoksen lehtoreina toimineita. Useimmat olivat suorittaneet tutkintonsa Helsingin yliopistossa. He tulivat tuttuun organisaatioon, koska ainakin eläintieteen opetus rakennettiin tämän yliopiston mukaisesti. Minä oli Turussa tottunut toisenlaiseen järjestelyyn, mutta sopeutuminen ei tuottanut ongelmia.
Innostusta lisäsi uudisraivaajana oleminen. Edellisen nuorimman, Turun Yliopiston, toiminnan aloittamisesta oli kulunut jo lähes neljä vuosikymmentä. Sekin hanke oli yksityistä uudisraivausta, joten hieman ylpeänä tein samaa työtä Oulussa. Nyt oli aika toinen ja se näkyi erityisesti yliopiston taloudessa. Koska Oulu sijaitsi kaukana etelän korkeakouluista eikä tietotekniikka silloin helpottanut kanssakäymistä niin paljon kuin nykyään, uudelle yliopistolle taattiin varmat toimintaresurssit. Tämä näkyi ja tuntui määrärahoissa. Olin Turussa tottunut erittäin niukkaan budjettiin. Uusia laitteita, esimerkiksi mikroskooppeja ei opiskelijoiden käyttöön pystytty ostamaan. Ennen viime sotia valmistettujen yksiokulaaristen mikroskooppien avulla opiskeli vielä minun kurssinikin, vain 10 hengen ryhmää kerralla, koska kalustoa ei ollut enempää!
Toisin oli Oulussa. Koko uusi vuosikurssi sai uudet mikroskoopit eteensä. Kaikkein mieliin jäävin oli kirjastomääräraha. Oli ilmeisesti päätetty, että yliopiston kirjastot varustetaan mahdollisimman täydellisillä tieteellisillä sarjoilla, jotta aikaa vieviin kaukolainauksiin ei tarvitsisi turvautua. Eläintieteen laitoksella kirjastovastaavina toimi yleensä yksi tai kaksi nuorta opettajaa, eräässä vaiheessa minäkin. Kävimme läpi kansainvälisiä tieteellisten antikvariaattien luetteloita ja tilasimme lähes kaiken oman alamme peruskirjallisuuden, mikä saatavissa oli onnistumatta yleensä käyttämään kirjastomäärärahaa kokonaan vuoden loppuun mennessä. Kaikki uutuudet, joita ehdotettiin hankittavaksi, luonnollisesti tilattiin. Eräs syy käyttämättömään määrärahaan sen suuruuden ohella oli henkilökunnan rankka työ. Harva ehti ja jaksoi syventyä tarjolla olevaan kirjallisuuteen ehdotuksia tehden. Tilanne oli minulle jälleen kerran täydellinen, onneksi positiivinen järkytys. Muistan vieläkin, että viimeisinä Turun vuosistani oli eläintieteen osuus matemaattis-luonnontieteellisen kirjaston kirjahankintoihin riitti muutamaan teokseen, kun kymmeniin olisi ollut välttämätön tarve.
Ynnin vanhan osan henkilötilat sijaitsivat maan alla. Maanrajassa sijaitsevan ikkunan mattalasi antoi kesällä riittävän valaistuksen päivällä, mutta näkymää ulos ei ollut. Eipä katsekaan kääntynyt työn äärestä kaupungin hyörinää katselemaan. Koko maanpäällistä osaa hallitsi suuri kaarevakattoinen tennishalli, jossa myös NMKY:n pääurheilulajin koripallon pelaaminen oli tapahtunut. Hallissa pelattiin myös tennistä, joten sen vuokraaminen oli varmasti melkoinen menetys ja pettymys monille, mutta onnenpotku eläintieteelle. Sinne saatiin sijoitetuksi kaikki huomattavat lintu- ja nisäkäskokoelmat, jotka Oulun Luonnonystäväin Yhdistys lahjoitti uudelle yliopistolle. Ja sinne mahtui kaikki lähivuosina valmistuvatkin näytteet. Virallisesti oli kysymys opintokokoelmasta, joka todella oli tärkeä, sillä lajintuntemukseen kiinnitettiin paljon enemmän huomiota kuin nykyään, ja erityisen paljon juuri Oulun yliopistossa. Eläinmuseota ei virallisesti ollut eikä sitä sopinut julkisesti mainita. Kun ei ollut museota, ei ollut museohenkilökuntaakaan.
Näytteiden valmistamisesta vastasi konservaattori Heikki Kangasperko apulaisenaan mm. Allan Haimakainen. Laitoksen ykköskohteena oli lintujen ja nisäkkäiden systematiikka ja ekologia. Konservaattoreille kertyi pohjoisen erämetsistä paljon näytteitä. Ynnin keittiössä, joka oli nyt konservointitila, oli kaksi suurta painekeitintä. Ne porisivat miltei yötä päivää, kun luut irrotettiin ruhoista myöhempää käsittelyä varten. Oma käsitykseni on, että tässä toiminnassa Oulu oli maamme ykkönen 1960 –luvulla.
Myös assistenttien tehtäviin kuului kokoelmien laatiminen joko oman työn ohella tai opetustehtävistä tilapäisesti vapautettuna. Selkärangattomien eläinten aloittelevana asiantuntijana suunnittelin ja rakensin opintokokoelman ylös kattotuolien tyvelle hallin sivuparville. Tätä tehtävää varten olin kokonaan vapautettuna assistentin varsinaisesta eli opetustyöstä noin vuoden ajan. Pääosan näytemateriaalista tilasin ulkomailta, määrärahasta kun ei ollut pulaa kiinnittäen nesteeseen sijoitettavat eläimet lasilevylle, joka puolestaan pantiin lasipurkkiin. Viimemainittujen hankkiminen oli vaikeaa. Suoraseinäisiä näytepurkkeja ei Suomesta saanut lainkaan. Parempi onni oli näytevitriinien suhteen. Paikallinen SOK:n pääkonttori tarjosi käytöstä poistettavia pöydänkorkuisia upeita lasivitriinejä professori Siivoselle, joka lähetti minut katsomaan voisimmeko hyödyntää niitä. Ja varmaan aivan hehkuin innostuksesta, kun pystyin ilmoittamaan esimiehelleni, että parvelle mahtui kaksi vitriiniä jokaisen kattotuolikaaren väliin täsmälleen! Tilaa jäi sopivasti vitriinein eteen liikkumista ja katselua varten. Vitriinit ovat niin käyttökelpoisia, että niitä ja valmistamiani näytteitä on yhä esillä nykyisessä eläinmuseossa Linnanmaalla.
Hallin lattiatila jäi edelleen nisäkäs – ja lintuvitriinien sekä varastokaappien käyttöön. Korkea halli mahdollisti myös hyvin näyttävän ripustuksen: isokokoisia lintuja täytettiin lentoasentoon ja ripustettiin hallin katosta ikään kuin lentämään! Vastaavaan ei missään muussa maamme eläinkokoelmassa ollut yhtä hyvää mahdollisuutta. Opintokokoelmasta tuli oululaisten suuresti suosima ”eläinmuseo”. Tämä tuotti tietysti mielihyvää meille näyttelyn tekijöille. Eräs huvittava yksityiskohtakin liittyy tennishalliin. Yhteen sen vielä tyhjään nurkkaan sijoitettiin suuret määrät muistaakseni Oulun sairaanhoitajaopiston oppilasasuntolasta poistettuja sänkyjä ja patjoja. Nämä varattiin yliopiston tulevien kenttäasemien tarpeisiin. En ole selvittänyt, mihin kalusteet lopulta joutuivat, mutta kauan ne olivat kaikkien ihmeteltävinä. Yhden sängyn sijasin työhuoneeseeni levätäkseni aamusta iltamyöhään jatkuvasta työnteosta. Teoriaksi tämä osoittautui, mutta sänky oli hyvä vierasistuin ja vielä parempi karttojen ja suurten kuvien alustana.
Oulun yliopiston opettajat nauttivat alkuvuosina suhteellisesti paremmasta toimeentulosta kuin etelän yliopistojen vastaavat. Tällä houkuteltiin etelästä väkeä, jota muuten ei ollut helppo saada kiinnostumaan kauas tieteen seurapiireistä lähtemisestä. Usein tapahtui niin, että ei edes tilapäisiä, päteviä opettajia riittänyt kaikkiin perustettuihin vakansseihin. Minutkin määrättiin useiden kuukausien ajaksi 1½ assistentin toimeen, mikä ei tarkoittanut lisää opetustunteja. Tarkoin määritettyä työaikaahan ei yliopiston opettajalla ollut. Lisätulot olivat tavallaan korvaus erittäin pitkiksi venyvistä työpäivistä, joihin vielä 1960 –luvulla sisältyi myös lauantait. Kyllä työtä tehtiinkin, valittamatta, useimmiten pelkästä innostuksesta. Ja valmista tuli, mikä innosti lisää.
Nyt oli mahdollisuus suorittaa akateeminen loppututkinto myös Pohjois-Suomessa, mikä otettiin luonnollisesti vastaan kuin suuri lahja. Ja lahjahan se tavallaan olikin. Pääosa opiskelijoista oli parin sadan kilometrin säteellä Oulu keskipisteenä piirretyn ympyränkaaren sisältä. Muutama harva biologiaa ja maantiedettä opiskelevia oli uskaltanut tulla Ouluun etelästä. Assistenttina jouduin heti alusta lähtien tiiviiseen kosketukseen tämän joukon kanssa, jonka monet murteet olivat minulle outoja, myös hillitty käytös ja pukeutuminen. Ylioppilaselämään totuttautumien oli 1961 vasta alulla. Ylioppilaskylää ei vielä oltu rakennettu. Mutta ylioppilaskunta toimi upeassa Rauhala nimisessä puutalossa Ainolan puistossa. Ja toimii siellä edelleen. Yksi nuorista opettajista valittiin vuodeksi kerrallaan biologian ja maantieteen opiskelijoiden yhdistyksen Syntaksiksen puheenjohtajaksi. Minunkin vuoroni tuli ajallaan ja koin eräitä elämäni hienoimpia tilanteita tässä joukossa, erityisesti sen osaavan ja innokkaan johtokunnan keskuudessa. Puheenjohtajakaudellani järjestettiin Oulussa valtakunnallinen tämän alan opiskelijayhdistysten tapaaminen oikeine akateemisilla puheilla höystettyine iltajuhlineen! Turussa olin kotona asuvana raakileena ollut vastarannan kiiski ylioppilaselämään nähden. Oulussa tajusin, liian myöhään, mitä olin menettänyt.
Kauaskantoisimmaksi toimekseni Oulun yliopistossa muodostui biologian ja maantieteen opiskelijoille suunnattu sukellustekniikan peruskurssi. Tein professori Siivoselle esityksen matemaattis-luonnontieteelliselle tiedekunnalle tämän taidon tärkeydestä nykyään.
Siivonen oli ennakkoluuloton ja sai myös tiedekunnan uskomaan asiaansa. Niinpä kurssi järjestettiin 1966. Vapaaehtoisia osanottajia oli yli 20. He saivat kurssista suoritusmerkinnän opintokirjaan, siis opintosuorituksen, mikä oli täysin ennenkuulumatonta. Turun yliopistossa tämä ehdotus olisi naurettu ulos heti ja Helsingissäkin opiskelijoiden sukelluskursseihin kypsyttiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Useimmat kurssin osanottajista olivat mukanani kenttäretkillä ja –kursseilla Perämerellä, jossa itsekin jouduin perehtymään aivan uuteen merielementtiin, vähäsuolaiseen murtoveteen ja sen eliöstöön. Tämä oli aivan erilaista kuin se, mihin Saaristomerellä ja kursseilla Norjassa olin tutustunut. Oulun laudatur opiskelijoilla oli pakollinen retki Suomen Lappiin ja Pohjois-Norjaan. Näillä retkillä pääsin hyödyntämään tietojani, jotka luultavasti olisivat jääneet käyttöä vaille etelässä.
Lääketieteellisellä tiedekunnalla oli jo uudisrakennuksia Kontinkankaan sairaala-alueella. Muille tiedekunnille päätettiin tilat sijoittaa kaupungin keskustaan Oulujoen eteläpuolelle. Tulevat luonnontieteiden rakennukset oli piirretty Hupisaarten alueelle. Niin pitkällä oltiin jo toteutuksessa, että me kävimme Hupisaarilla ottamassa näytteitä, jotta tietäisimme mitä eläimiä alueella on ennen rakentamisen alkamista. Ja laitoksella oli piirustuksia, joihin merkkasimme mitä huoneita kenenkin käyttöön tulisi. Sitten syntyi se suuri kapina. Ylioppilaskunta ja eräät muut tahot ryhtyivät vaatimaan yliopiston rakentamista kampukselle aivan omalle alueelleen. Tämä kanta voitti lopullisesti jolloin paljon suunnittelua ja työtä meni hukkaan. Yliopiston silloiselle rehtorille, kasvitieteen professori Niilo Söyringille asia oli arvovaltatappio, josta hän ei tainnut koskaan täysin toipua. Nyt puoli vuosisataa myöhemmin, kun tätä kirjoitan, olen tyytyväinen että Hupisaaret ja lähialueet säilyivät puistomaisina. Mutta silloin minua suretti, että keskustaan ei saatu kokous- ja juhlatiloja, joista vielä 1960 –luvulla oli Oulussa huutava puute.
”Valkea kaupunki” on Oulussa syntyneen kirjailijan Matti Hällin romaani. Vaaleat rakennukset ovat Oululle tunnusomaisia. Valkeutta korostaa pitkän talven lumipeite ja kesien valoisuus, joka kiusaa monia pohjoisen muuttaneita etelän ihmisiä.. Minä sopeuduin tilanteeseen vaikeuksitta. Keskitalvella menin töihin pimeässä ja pimeässä palasin kotiin. Muutamana valoisana tuntina kävin harvoin ulkona. Kesällä taas muistan havahtuneeni työn ääressä ajatukseen kotiin lähdöstä. Kelloa katsoessani huomasin sen olevan 01.30. Ulkona oli täysi päivä.
Juuri tuo pohjoinen valo synnytti minussa ennen kokematonta mielenliikutusta. Valoisan yön hiljaisuudessa kaupunki oli toisella tapaa elävä kuin etelän tummemmassa yössä. Kireänä pakkaspäivänä tehtaiden savut nousivat kohtisuoraan korkeuksiin. Tieteellisen tekstin ohella aloin kirjoittaa sekä runoja että proosaa pöytälaatikkoon. Ja rakastuin Ouluun niin paljon, että kirjoitin Oulun ylioppilaslehteen artikkelin ”Oulu uusi kotikaupunkini”. Oulun kaupunginteatteri esiintyi kaupungintalossa, kaupunginorkesteri oppikoulun juhlasalissa ja taidemuseon näyttely sijaitsi kerrostalon katutason galleriaksi paremmin soveltuvassa huoneistossa. Minua eivät vaatimattomat kulttuuritilat häirinneet, vaikka oli Turussa tottunut toisenlaisiin. Yliopiston tulo vilkastutti merkittävästi Oulun kulttuurielämään, mikä lähivuosikymmeninä johti niin kirjaston, teatterirakennuksen kuin konserttitalonkin rakentamiseen.
Ouluun töihin hakeutuminen on eräs harvoja tapauksia elämässäni, jolloin täysin tietoisesti itse pyrin päämäärääni. Useimmin olen tarttunut tilaisuuteen, jota minulle on tarjottu tai muuten sattunut eteeni. Näin kävi Oulusta lähtönikin, vaikka olin jo lähes päivittäin katsellut työpaikkani läheltä puutaloa, jonka olin suunnitellut ostavani. Mutta minut kutsuttiin tutkimusryhmän vanhimmaksi Kansainvälisen Biologisen Ohjelman (IBP) meribiologian jaostoon. Sen tutkimusalueet olivat Perämerellä Krunnien luonnonsuojelualueella ja Tvärminnessä Hankoniemellä. Sain valita pysyväksi työpaikakseni Oulun, Helsingin tai Tvärminnen, jossa sijaitsi Helsingin yliopiston eläintieteellinen asema.
Kesällä 1968 muutti nyt jo viisihenkinen perheemme Tammisaareen ja minä perustin työhuoneeni Tvärminneen, missä olin jo ehtinyt kokea yhden yksinäisen tutkijantalven. Muitakin elämääni järkyttäneitä vaiheita seurasi myöhemmin. Mutta ei sellaisia kuin Oulussa parhaassa nuoruusiässäni kokemat. Olisiko minun kannattanut sittenkin jäädä Ouluun. Taloudellisesti ja luultavasti uralla etenemisenkin kannalta vastaus on kyllä. Silloin tämä artikkeli tuskin olisi syntynyt.
Kirjoitus on muokattu yhdistelmä käsikirjoituksesta ”Turusta tuntemattomaan Ouluun” ja museotutkijan uraani käsittelevästä artikkelista, molemmat vuodelta 2008.
Assistentin muistikuvia edesmenneistä Oulun yliopiston eläintieteen professoreista 1960 –luvulla
Atso Artimo Vt. apulaisprofessori. Hauska tohtori Helsingin yliopistosta. Hoiti virkaa matkalaukkumenetelmällä. Baculum ekspertti ja erityisesti piisamin sellainen. Kertoi lähteneensä sodan aikana rintamalta lomalle kovassa pakkasessa ratsastaen ensin rautatieasemalle. Perille päästyään hän totesi haarojenvälin olevan aivan tunnoton. Mitähän vaimo mahtaa arvella, Atso oli tuumaillut.
Jouko Kaisila Apulaisprofessori. Monipuolinen kenttäbiologi, erityisesti perehtynyt hyönteisiin ja muihin selkärangattomiin. Tuli suoraan Helsingin aamujunalta Ruijan-retkelle lähtevään bussiin retkenjohtajaksi päällään upouusi okranvärinen tweed –pikkutakki ja jalassa sandaalit. Matkatavaroina oli salkku, makuupussi ja yhden hengen Sopu –teltta. Koska lähtö oli jo myöhässä kehotimme Joukoa kiireen vilkkaa vaihtamaan retkivaatteet ylle työhuoneessaan. ”Ei tarvitse, minulla on kaikki jo nyt” totesi kokenut Lapinkävijä. Ja niin hän kaikkien hämmästykseksi retkeili junamatkailijan asussaan keräten massoittain hyttysiä takkiinsa.
Lauri Saure Fysiologian apulaisprofessori. Karjalainen urheilumies. Erityisesti uinti lähellä sydäntä. Väitteli joka päivä kahvihuoneessa Tapani Valtosen kanssa tämän esittämistä Raamatun totuuksista, joita ei itse totuuksina pitänyt. Lauri oli suorapuheinen ja reilu. Opiskelijatkin pitivät hänestä niin paljon, että saivat miehen ylioppilaskunnan hommiin. Kun Sauren perheeseen lopulta syntyi poika kolmen (neljän?) tyttären jälkeen, Lauri tarjosi kaikille työtovereilleen sikarin!
Lauri Siivonen Professori, laitoksen johtaja. Isällinen, mutta meille ”lapsilleen” tiukka esimies. Johtaja joka luotti alaisiinsa pitäen heidän hyvinvoinnistaan huolta. Saattoi olla pikkutarkka asioissa, joista oli hyvin perillä, mutta luotti työntekijöittensä ammattitaitoon aloilla, joissa ei itse ollut asiantuntija. Hyväkuntoinen ulkoilija, joka vei oppilaitaan luontoon. Eläinten tunnistaminen talvella jälkien ja jätösten perusteella oli hiihtoretkien pääteemana. Linnut tunnistettiin äänestä. Osasi pitää puolensa tiedekunnassa, mistä syystä ei ollut varmaankaan kaikkien kollegojensa mieleen. Ruotsin kieli, jota Siivonen joutui Perämeren vastarannalta saapuneiden tutkijavieraiden kanssa käyttämään, tuntui olevan varsinainen stressin aihe. Lopetettuaan tupakanpolton hän ei sallinut vähääkään tupakanhajua laitoksen tiloissa.
Olavi Sotavalta Fysiologian prosessori. Väitteli tohtoriksi hyönteisten lentoäänistä Cambridgessä ja Helsingissä. Absoluuttinen sävelkorva eikä siksi voinut sietää torvisoittokuntaa. Tutkinto Sibelius-akatemiasta. Esiintyi mielellään laulajana ja pianistina. Jostain kummasta syystä oli valinnut alakseen fysiologian, vaikka ilmiselvästi oli systemaattisen entomologian tasokas tutkija. Pitkä, laiha poikamies. Ei ollut löytänyt sopivaa puolisoa, sillä kaikissa tapaamissaan naisissa hän oli todennut jonkin puutteen. Osti itselleen pienen Austin henkilöauton, johon juuri ja juuri mahtui istumaan. Ajoi sillä Helsinkiin joka kerran uutta aikaennätystä yrittäen. Kutsui nuoret opettajakollegansa kotiinsa Tuiraan. Kukat saatuaan hän kysyi: ”Kahvia vai teetä, itse juon teetä?” Keksejäkin oli.
Ilpo Haahtela 8.12.2009