Eläin- ja kasvitieteen opetus Oulun yliopistossa 50 vuotta
Juhlaseminaari 8.12.2009, Linnanmaa YB210
Muisteluja alkuajoilta
Juha Viramo
Oulangan biologisen aseman asemanhoitaja
Se alkoi silloin 1960-luvun alussa ...
Oli eräs syksyinen arkipäivä 1961 Helsingin yliopiston eläinmuseolla kun Jouko Kaisila, Lammin biologiselta asemalta tuttu asemanhoitaja ja museomies, otti olkapäistä ja kysyi, lähtisinkö Ouluun uuteen yliopistoon mukaan. Olin kuin ällikällä lyöty yhteydenotosta, sillä enhän ollut edes valmistunut; pyysin hätäpäissäni miettimisaikaa. Asuimme lähekkäin Taivaskalliolla ja sain vastaukselleni aikaa saman päivän illalle. Oli siinä vaimolle selittämistä, molemmilla opinnot kesken, mutta päätin hyväksyä tarjouksen. Niin tulin vuoden 1962 tammikuun alkupäivinä Ouluun.
En löytänyt laitokselta ketään muuta kuin Kaisilan Joken, jonka luo Tuiraan pääsin majoittumaan muutamaksi yöksi. Sain asiat selvitettyä, tapasin Lauri Siivosen, eläintieteen laitoksen esimiehen, sain kehoituksen tulla töihin ja löysin myös uuden majapaikan, huoneen, jossa Vasarin Yrjön kanssa vietimme kevään, Metsävainioiden kotona Laanilassa. Alkoi tutustuminen Ouluun ja oululaisuuteen - oppijaksosta tulikin varsin pitkäaikainen.
Potkukelkoilla kulkivat ihmiset silloin keskustassa, ei ollut sitä estävää hiekoitusta, vain liukkaita katuja. Silti Oulu haisi voimakkaasti rahalta.
Luentokalvoja tehtiin spriimonisteina, tietokoneita ei ollut, laskutikku parhailla tai laitoksella merkillisiä säksättäviä laskukoneita.
Elettiin vuosikymmentä, jolloin henkilöt hakivat paikkaansa samoin kuin laitokset. Elettiin myös ainelaitosten aikaa, eläintiede oli silloin Ynnillä tai Åströmillä, kasvis Torikadulla, sittemmin parakkikylässä Kontinkankaalla. Onneksi opetushenkilökunta oli tuttua jo Helsingistä, erityisesti kasviksella, jossa olivat konkarit Eurola, Havas, Ulvinen ja Vasari. Siivonenkin oli tuttu aiemmalta pätkätyöpaikaltani Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitokselta.
Omaksi tehtäväkseni muotoutui myös lääketieteen alkuopetuksen assistentuuri, sillä eläinanatomian antajana oli 1960-luvun alkuvuosina eläntieteen laitos. Erkinaron Eino oli kumppani, mutta silti tutuiksi tulivat myös elukan opettajat, jopa yläkerran fysiologitkin. Siiran Joksa oli vielä eläintieteilijä, Sotavallan Olli ja Sauren Lauri hallitsivat yläkertaa ja museota kokosi tarmokkaasti Kangasperkon Heikki apureineen.
Museossa mukana olin minäkin yhdessä Kaisilan Joken kanssa, kokosimme museon hyönteisnäyttelyn silloin hienoihin vitriineihin; olihan laitos saanut ostetuksi laajan hyönteiskokoelman. Kun me molemmat olimme tavallaan "poikamiehiä", perheet etelässä, illat oli aikaa rakentaa näyttelyä.
Henkilökunnan yhteenhitsautumista edisti sekin, että suuri osa asui Ummelossa, Hoikantien yliopistolaisille varatussa pitkässä "kasarmissa".
Tuolta "lääketieteen kaudelta" tuli monta opiskelijaa tutuksi, jälkeenpäin heidän luonaan on ollut helppo käydä valittamassa vaivojaan!
Eläintieteen puolella vaihtuivat apulaisproffat melko tiuhaan, Kaisila pääsi Helsinkiin museonhoitajaksi, Artimon Atso tuli tilalle ensin, sittemmin Veikko Sjöblom ja oikeastaan minut omalle opinalalleni, hyönteisiin, usuttanut Tahvo Kontuniemi, jonka apurina olin hänen hyönteiskurssillaan. Tahvo oli ollut Lammin asemalla yhtenä kurssivetäjistä ja syöttänyt minulle siellä opinaiheen.
Sittemmin tuli Sulkavan Seppo, jolle virallisesti kuului biologisen aseman avoimeksi tullut hoitajuus kun Valtosen Tapsa siitä luopui juuri ennen aseman valmistumista. Seppo ei kuitenkaan ollut kait päivääkään virallisesti aseman tehtävissä vaan hoiti eläintieteellä opetusta. Minä pääsin silloin vt:nä toiveammattiin, josta päätin luopua - jos sen vakinaiseksi saisin -, vasta eläköityessäni. Tehtävät Kuusamossa alkoivat vuoden 1966 alussa, epävirallisesti jo aseman luovutustilaisuudessa.
Valmistelin väitöskirjaa ja tuli tieto, että Sepon virka Kuusamossa tulee auki syksyllä. Minua todella hiillostettiin väitöskirjani kanssa ja se väitös pidettiin viikkoa ennen viranhaun päättymistä.
Siitä vakinaistui urani Kuusamossa vuoden 1970 lopulla ja jouduin katselemaan opiskelijoita ja opetusta hiukan toisesta näkökulmasta, olin mukana opettamassa enää vain parilla kesäkurssilla, jatkona aiempaan, jolloin olin ollut kursseilla niin Hailuodossa kuin Kuusamon kansan-opistolla ja Oulujoellakin Vallinkorvan tiloissa. Tässäkin suhteessa yliopiston alkuvuodet olivat paikkojen hakemista.
Kuusamon alkuaikoina tulivat opiskelijat tutuiksi, sittemmin toiminnan kiihtyessä jäivät nimetkin opettelematta, vanhetessa tavallaan vieraantui nuoremmasta polvesta. Alku oli aikamoista järjestelytouhua, niin aseman sisällä kuin lähiympäristössä, alueen omistajan Metsähallinnon tai paikkakuntalaisten ja kunnan kanssa. Asemahan tuli keskelle suojelualuetta ja ilmapiiri oli jonkin verran torjuva.
Pidin tärkeänä ärsyttää mahdollisimman paljon tutkimuksia asemalle ja lähiympäristön perustutkimusta todella tehtiinkin paljon. Ne myös julkistettiin suomenkielisinä kirjoituksina, monisteina tai Oulanka Reports -sarjana, ja tällä tavoin oli mahdollista vaikuttaa ympäristöön. Tiedottaminen oli mielestäni tärkeätä, niin myös Oulangan puistoon liittyvissä asioissa, tietysti yhdessä Metsähallinnon kanssa.
Eräänä aseman vietetyn jakson parhaista muistoista onkin lehdistön minulle myöntämä vuoden pohjoissuomalainen tiedottaja -titteli patsaineen.
Hyönteisdosentuuri piti kiinni opetuksessa jollain tavoin, mutta sitten nuo omien kurssien määrärahat loppuivat ja opetustehtävät jäivät täysin. Silti yhteys laitoksiin jäi, koska itsenäisenä yksikkönä toimineen aseman johtookunta koostui laitosten proffista ja koko aseman toiminta luonnollisesti laitosten järjestämistä kursseista, tutkimuksista ja sympo-sioista.
Asemalla alkoi olla jo liki ympärivuotista toimintaa monien kurssien ja kokousten merkeissä sekä myös yhteistyötä Kuusamon kunnan kanssa. Tuli tutuksi moni paikallispoliitikko, moni ulkomainen vierailija, joiden kanssa muotoutui pitkäaikaisiakin ystävyyssuhteita. Tuli yhteistyö rajan taakse ja sain olla suomenpuoleisena koordinaattorina kymmenisen vuotta, retkeillä rajan takana, alueilla joista olin lukenut ja kuullut kuusamolaisilta paljon ja katsellut Kuntivaaralta idässä välkkyvää Paanajärveä.
En ole paljastanut yhtäkään niistä poikkeavista tapahtumista. joita sain seurata yli 30-vuotisen asemalla oloni aikana. Eivät nuo kuulu aina edes niiden hauskojen muistojen sarjaan.
Se mitä olen muistanut väärin, pantakoon vanhuuden tilille. Joka tapa-uksessa, antoisaa aikaa on minulle ollut pohjoisessa viettämäni vuodet. Tavallaan piilossa olleen unelman täyttymys, biologille. Kohtalo kuljettaa meitä varsin oikukkaasti!
Voin helposti yhtyä Nina Banerjee-Louhijan sanoihin: "Elämä on sattumien ja sattumien tarjoamien mahdollisuuksien loputon ketju, jos vain sattumiin ja niiden tarjoamiin mahdollisuuksiin ymmärtää - ja uskaltaa - tarttua."