Tutkijoiden tyylit ja kootut tavoitteet tutkimusviestinnässä 

Tiedeviestinnässä strategisuuden käsite voi herättää hämmentäviä käsityksiä sekä teoriassa että käytännössä. Mutta millä tavoin strategisuus ulottuu tutkijoiden someviestintään ja luo yhteisöllisiä tavoitteita?

Tiedeviestinnän tutkimusala on viime aikoina jakaantunut yhä selkeämmin kriittiseesti tiedeviestinnän promotionaalisuuteen suhtautuvaan leiriin ja tieteen PR:n (public relations) puolustajiin yhteiskuntasuhteiden rakentajana. Kriittisen puolen edustajat näkevät strategisen tiedeviestinnän kytkeytyvän tutkimusorganisaatioiden kilpailuun rahoituksesta ja opiskelijoista. Siihen liittyy tiedeviestinnän promootiokulttuuri, joka on yhteydessä tieteen kaupallistumiseen (marketisation) (Väliverronen, 2020), ja organisaatiolähtöistä tiedeviestintää on kuvailtu myös institutionaaliseksi propagandaksi (Weingart & Guenther, 2016). Tutkimusrahoituksen tavoittelussa tieteen vaikuttavuuslupausten on pahimmillaan nähty yltyvän kielteiseksi hypetykseksi ja siten riskeeraavan yleisön luottamuksen tieteeseen (Chubb & Watermeyer, 2017). 

Puolustajat taas näkevät tiedeviestinnän ja tieteen PR:n ja jakavan yhteisiä piirteitä, sillä molemmilla on strateginen pyrkimys rakentaa tieteen yhteiskuntasuhteita eri ryhmien välisenä vuorovaikutuksena ja viestintänä. Heidän mielestään tiedeviestinnän tavoitteita ei pidä supistaa vain joko tutkija- ja tiedetoimittajalähtöiseen luotettavaan tiedeviestintään tai organisaatiolähtöiseen tiedeviestinään (Autzen & Weitkamp, 2019). Luottamuksen eri merkitykset ja sen rakentaminen tapahtuvat eri tavoin eri yleisöjen kanssa vuorovaikutuksessa, ja tiedeviestintää tulisi tarkastella monimuotoisena ekosysteeminä (Irwin & Horst, 2016). 

Keskustelu on terävöitynyt (Schäfer & Fährnich, 2020) siinä määrin, että kriitikkojen on sanottu tarpeettomasti vahvistavan kahtiajakoa, vaikka molemmilla olisi paljon annettavaa tiedeviestinnän käytäntöjen tueksi nykyisissä, kompleksisissa viestintäympäristöissä, joissa akateemisen yhteisön vuorovaikutus yleisöjen kanssa on jo lähtökohtaisesti haastavaa (Roberson, 2020).

Keskustelun tueksi, ja vaikka tutkijat ja tiedeviestinnän ammattilaiset toteuttavat tiedeviestintää organisaatioistaan käsin kasvavissa määrin, varsinaista tiedeviestinnän tutkimusta on tehty vähän organisaatio- ja strategisessa kontekstissa. Lopulta alan tutkijat ehdottivat organisatorista käännettä tutkimusalalleen elokuussa 2020 Journal of Communication Managementin erikoisnumerossa Communicating Science in Organizational Contexts: Towards an “Organizational Turn” in Science Communication Research (Schäfer & Fähnrich, 2020). Mukana oli myös toinen tämän blogin taustatutkimuksista.

Niukasti tutkittuihin aiheisiin lukeutuvat myös, kuinka tiedeviestinnän tutkimusalan huolet heijastuvat tutkijoiden ja viestinnän ammattilaisten työpöydille, kun he edustavat tiedettä, sen organisaatioita ja projekteja tiedeblogeissaan ja tviiteissään? Tarkastelimme aihepiiriä kollegojen kanssa kahdessa laadullisessa haastattelututkimuksessa. Haastateltavina olivat strategisen tutkimusneuvoston BCDC Energia -tutkimushankkeeseen osallistuneet 17 tutkijaa ja heidän kotiorganisaatioistaan ja sidosryhmistä 15 viestinnän ammattilaista. Projekti tarjosi alustan ja näköalapaikan tiedeviestinnän käytäntöihin laajemmassa akateemisessa kontekstissa haastateltavien kokemuksissa ja käsityksissä useista eri organisaatioista ja rahoitusmuodoista. 

Nokkelia, mutta myös tiedostamattomia tyylejä

Tiedeviestinnän tutkimuksen peruslähtökohta on, että tiede ja tutkijat ovat vaikeasti ymmärrettäviä, ja etääntyvät siksi norsunluutorneihin muusta yhteiskunnasta. Verkkotekstien huomionhakuisten, tunteikkaiden ja keskustelunomaisten tyylien (Molek-Kozakowska, 2017) lomassa tutkijat saattavat huomaamattaan vaikuttaa kylmiltä tai epärelevanteilta noudattaessaan tieteellisiä ilmaisutapoja (Dudo & Besley, 2016). 

Tiedeviestintä pyrkii kohentamaan tieteen ymmärrettävyyttä, relevanssia ja vuorovaikutusta eri yleisöjen kanssa. Tätä korostavat myös useat rahoittajat, mutta tiedeviestinnän kriitikot ovat huolissaan kasvavasta näkyvyyden tavoittelusta somessa, missä faktat, mielipiteet ja promootio sekoittuvat (Weingart & Guenther, 2016). Tutkijoilla ja muilla tiedeviestinnän toimijoilla nähdäänkin olevan uudenlaista vastuuta kaikin keinoin näkyvyyttä tavoittelevien formaattien vaikutuksesta tieteen kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen auktoriteettiin (Bucchi, 2017) tai muuttumisesta someviihdyttäjiksi muiden sekaan (Scheu & Olesk, 2018). Kuitenkin, tutkijoiden somekäytäntöjä on tutkittu vähän, joten tarkastelimme (Koivumäki, Koivumäki & Karvonen, 2020) millaisilla digitaalisilla diskurssikäytännöillä tutkijat yhdistävät akateemisen eetoksen somekulttuureihin blogeissaan ja tviiteissään, ja millaisia strategista pohdintaa prosessiin liittyy.

Tuloksissa tutkijoiden teksti- ja kuvakäytännöt muodostivat skaalan perinteisestä informoinnista kohti vahvempaa mukautumista somediskursseihin. Pyrkimyksenä on muun muassa pienentää kuilua tutkijoiden ja yleisön maailmojen välillä. Tutkijat tunnistavat, että tieteelliset faktat eivät ehkä aina ole kiinnostavia ja tarvitsevat huomion saamiseksi kiehtovia some-keinoja, kuten muotisanoja ja klikkiotsikoita. 

Osa tutkijoista sovelsi tietoisesti ja strategisesti akateemista eetosta ja viestintätyylejä somekulttuureihin. Tuloksista voi laajemminkin päätellä tutkijoilla olevan varsin hyvät taidot käyttää somekeinoja tiedeviestinnän hyväksi. Tuloksissa nousi esiin kuitenkin myös, että osalle tutkijoista oli haastavaa tietoisesti eritellä muiden, mutta myös omien sometekstiensä intentioita: millaisia mielikuvan teksti loi tieteen suhtautumisesta lukijaan, pyrittiinkö vain informoimaan faktoista vai myös vaikuttamaan lukijaan, ja mikä kuuluu tieteen yhteiskunnalliseen rooliin? Tutkijoiden tiedostamattomat tekstistrategiat saattavat luoda harkitsemattomia vaikutelmia, ja esimerkiksi Bucchi (2013) on ehdottanut omien tiedeviestintätavoitteiden ja perusteiden tarkastelua yleisösuhteen rakentamisen lähtökohdaksi, sillä kompleksinen digiympäristö vaatii informoinnin ja opettamisen sijasta tietoisia vuorovaikutusstrategioita (Dudo & Besley, 2016). Tulosten pohjalta voikin suositella, että tutkimusprojektien some-strategioita kehitetään tutkijoiden kanssa keskustellen esimerkiksi tutkimuksen liittämisestä ajankohtaisiin aiheisiin, tutkijoiden käyttämästä roolista ja äänensävystä.

Tutkijoiden, rahoittajien ja organisaatioiden pyrkimykset kohti kollektiivista vaikuttavuutta?

Vaikka tiedeviestinnän ammattilaisia on tutkittu vähän, heidän on nähty palvelevan kapeita, kilpailullisia tavoitteita (Watermeyer & Lewis, 2018). Kuinka he voivat tukea tutkijoita tietoisempaan pohdintaan tiedeviestinnän tavoitteista? Haastatteluissamme (Koivumäki & Wilkinson, 2020) havaitsimme pieniä, mutta joissain tilanteissa ehkä merkittäviä eroja tutkijoiden ja tiedeviestinnän ammattilaisten käsityksissä viestinnän tavoitteista.

Molempien näkemyksissä tiedeyhteisön osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun nousi tärkeäksi, mutta tutkijoiden osalta enemmänkin reaktiivisesti, ilman strategista suunnittelua, kuten aiemminkin on havaittu (Wilkinson & Weitkamp, 2013; Besley et al., 2018). Viestinnän ammattilaiset korostivat tutkijoita enemmän tiedeyhteisön vastuuta osallistua proaktiivisesti ajankohtaisiin keskusteluihin, ja siten vahvistaa yleisön luottamusta tieteeseen.

Aineistossa oli nähtävissä, että tulkinnat rahoittajien vaatimuksista vaikuttavat tiedeviestinnän tavoitteisiin, taustaoletuksiin ja kulttuuriin. Tulokset tuovat esiin rakenteellisen muutoksen, sillä aiemmin tutkimusorganisaatioiden on nähty vaikuttavan tutkijoiden tiedeviestintäkäyttäytymiseen (Marcinkowski et al., 2014). Rahoittajien vaikutusta pidettiin yhtäältä uutena normaalina, mutta osa haastateltavista näki kasvaneiden viestintäodotusten johtavan näennäisyyteen esimerkiksi rahoitushakemuksissa ja viestinnän seurannassa, samansuuntaisesti kuin Chubb &Watermeyer (2017). 

Viestinnän ammattilaiset tulkitsivat tutkijoita painokkaammin rahoittajien viestintä- ja vuorovaikutus vaatimuksia yhteiskunnallisesti rakentavina ja tukivat siksi rahoittajien vaatimuksia. He myös näkivät rahoittajien pystyvän itseään paremmin ohjaamaan tutkijat osallistumaan tiedeviestintäaktiviteetteihin. Viestinnän ammattilaisten liittoutumisessa rahoittajien vaatimusten kanssa voi kuitenkin piillä tulkinta tieteen ja tiedeviestinnän kaupallistumisesta (marketisation) ja promootiokulttuurista (Väliverronen, 2020), mikä puolestaan voi vaikuttaa tutkijoiden ja viestintäammattilaisten yhteistyöhön. 

Tutkimuksessa esiin nousi myös lukuisten projektien vaikutus tiedeviestinnän järjestäytymiseen ja tutkijoiden organisaatio-identiteetin häilymiseen. Haastattelujen pohjalta vaikuttaa siltä, että jaettujen tarkoitusten rakentuminen voi olla haastavaa muuntuvien organisaatiorakenteiden (Davies & Horst, 2016) ja lyhyiden työsuhteiden lomassa, ja vahvistaa satunnaista tiedeviestintää strategisemman sijasta. Tulosten perusteella voi todeta, että tutkimusprojekti tai organisaatio, joka pyrkii vakiinnuttamaan jäsentensä someviestintä-käytäntöjä, hyötyy perustavan yhteisymmärryksen luomisesta viestinnän motivaatioista ja tavoitteista. Myös koordinointi rahoittajien ja tutkimusorganisaatioiden välillä voisi edistää tiedeviestinnän yhteisöllisiä tavoitteita, kollektiivista vaikuttavuutta (Besley, 2020) ja vähentää hajanaisuutta. Tutkimusprojektien vuorovaikutus- ja viestintäbudjetit kasvattavat tiedeviestinnän kompetenssia usein ulkoistetusti. Mahdollista voisi olla myös projektiviestinnän toteuttaminen ja resursointi tutkimusorganisaatioiden viestintäyksiköihin ulkoisten, ja myös sisäisten tiedeviestintä- ja vuorovaikutusprosessien kehittämiseen. Osaaminen karttuisi akateemisen yhteisön sisään ja olemassa olevia rakenteita hyödynnettäisiin ja vahvistettaisiin muidenkin projektien hyödyksi. 

Tiedeviestinnän strategisuuden, tutkijoiden somekäytäntöjen ja ammattikuntien yhteistyön tarkastelu jatkuu väitöskirjaprojektissani työnimellä Fragmentoitutunut tiedeviestintä.

Kirjoittaja Kaisu Koivumäki on jatko-opiskelija ja viestinnän asiantuntija, joka on aiemmin työskennellyt BCDC Energia -projektin viestintäsuunnittelijana.

Vuorovaikutus-tiimissä tutkitaan ja tuetaan BCDC Energia -tutkimusyhteisön vuorovaikutuksellisia menestystekijöitä ja osaamispääoman kehittymistä.

 Blogiartikkeli on julkaistu 28.10.2020 BCDC Energia -tutkimushankkeen verkkosivuilla.

 

 

 

Lue lisää: 

Koivumäki K, Koivumäki T and Karvonen E (2020) “On Social Media Science Seems to be More Human”: Exploring Researchers as Digital Science Communicators. Media and Communication 8(2): 425–439. DOI: http://dx.doi.org/10.17645/mac.v8i2.2812  
Koivumäki K and Wilkinson C (2020).Exploring the intersections: Researchers and communication professionals’ perspectives on the organizational role of science communication. Journal of Communication Management. 24(3): 207–226. https://doi.org/10.1108/JCOM-05-2019-0072 

Lähteet:

Autzen C and Weitkamp E (2019) Science communication and public relations: Beyond borders. In: Dascal M, Gloning T and Leßmöllmann A (eds) Science Communication. Berlin/Boston: De Gruyter Mouton (Handbooks of Communication Science Series), pp. 465–484.
Besley JC (2020) Five thoughts about improving science communication as an organizational activity. Journal of Communication Management (24)3: 155–161.
Besley, J.C., Dudo, A., and Yuan, S. (2018), “Scientists’ views about communication objectives”, Public Understanding of Science, Vol. 27 No. 6, pp. 708-730.
Bucchi M (2013) Style in science communication. Public Understanding of Science 22(8): 904–915.
Bucchi M (2017) Credibility, expertise and the challenges of science communication 2.0. Public Understanding of Science 26(8): 890–893.
Chubb, J. and Watermeyer, R. (2017), Artifice or integrity in the marketization of research impact? Investigating the moral economy of (pathways to) impact statements within research funding proposals in the UK and Australia, Studies in Higher Education, 42:12, 2360-2372, DOI: 10.1080/03075079.2016.1144182
Davies SR and Horst M (2016) Science communication: Culture, identity and citizenship. London: Springer.
Dudo A and Besley JC (2016) Scientists’ Prioritization of Communication Objectives for Public Engagement. PloS one 11(2): e0148867.
Irwin A and Horst M (2016) Communicating trust and trusting science communication: Some critical remarks. Journal of Science Communication 15(6): L01.
Marcinkowski F, Kohring M, Fürst S and Friedrichsmeier A (2014) Organizational Influence on Scientists’ Efforts to Go Public: An Empirical Investigation. Science Communication 36(1): 56–80.
Molek-Kozakowska K (2017) Stylistic analysis of headlines in science journalism: A case study of New Scientist. Public Understanding of Science 26(8): 894–907.
Roberson T (2020a) On social change, agency, and public interest: what can science communication learn from public relations? Journal of Science Communication 19(2): Y01.
Schäfer M and Fähnrich B (2020) Communicating Science in Organizational an “Organizational Turn” in Science Research. Journal of Communication Management (24)3: 137–154.
Scheu AM and Olesk A (2018) National Contextual Influences on Mediatization: The Comparison of Science Decision Makers in Estonia and Germany. Science Communication 40(3): 366–392.
Väliverronen E (2020, forthcoming) The mediatisation of science and the rise of promotional culture. In: Bucchi M and Trench B (eds) Routledge Handbook of Public Communication of Science and Technology, 3rd edition. Routledge.
Watermeyer, R. and Lewis, J. (2018), "Institutionalizing public engagement through research in UK universities: perceptions, predictions and paradoxes concerning the state of the art", Studies in Higher Education, Vol. 43 No 9, pp. 1612-1624.
Weingart P and Guenther L (2016) Science communication and the issue of trust. Journal of Science Communication 15(5): C01.
Wilkinson, C. and Weitkamp, E. (2013), "A case study in serendipity: environmental researchers use of traditional and social media for dissemination", PloS one, Vol. 8 No. 12, pp. e84339.

Last updated: 19.11.2020