Journalismi yliherkkä poliitikoille?

Kansanedustaja heitti vessapaperirullalla kansalaista!
Kansanedustaja nousi raitiovaunuun ilman lippua!
Kansanedustajan perhe unohti tv-luvan!

Tässä "suuria" poliitikkorötöksiä, joita on isoin kirjaimin päivitelty erityisesti iltapäivälehdissä. Tavallisen ihmisen kohdalla näin vähäpätöiset asiat eivät ylitä uutiskynnystä, mutta poliitikon toimia tarkastellaankin suurennuslasilla.

Onko journalisti näissä tapauksissa hoitamassa tärkeää tointaan järjestyksen pitäjänä ja "vallan vahtikoirana"? Ilman vahtimista vallankäyttäjät näet päihtyvät vallastaan ja sortuvat väärinkäytöksiin. Siispä poliitikon askeleita on tarkkailtava tiiviisti ja pienestäkin horjahduksesta on syytä nostaa kova meteli.

Vai onko kyse politiikan julkisuuden trivialisoitumisesta, takertumisesta arkisiin pikkuasioihin? Onko media tullut yliherkäksi poliitikkojen vahtimisessaan? Vähäisetkin asiat, joilla ei ole yhteiskunnallista painoarvoa, saavat suhteettoman suuren huomion mediassa. Le Monde diplomatique -lehden päätoimittaja Ignacio Ramonet sanoo tällaista "yliuutisoinniksi" kirjassaan Median tyrannia (2001).

Jymyjuttuja ei riitä joka päivälle

Miten journalistit itse suhtautuvat pikkuasioista pauhaamiseen? Meneillään olevassa tutkimuksessani olen haastatellut politiikan toimittajia ja kansanedustajia kartoittaakseni heidän suhtautumistaan politiikan julkisuuteen.

Toimittajat kertoivat, että kilpailu eri mediayritysten ja toimittajienkin kesken on kiristynyt. Kaikkien saatavilla oleva tieto ei tuo kilpailuetua, mutta sen sijaan omat uutisaiheet eli "skuupit" ovat se mitä toimitusten johto halajaa. "Skuuppeja korostetaan aivan mielettömästi", vahvisti politiikan tv-toimittaja.

Kokenut politiikan toimittaja puolestaan totesi: "Varsinainen pihvi koko puuhassa on se, että Suomessa on vähemmän uutisia kuin toimittajia". Toisin sanoen kaikille ei millään riitä oikeasti merkittäviä asioita, joten uutisvoittoja on yritettävä vähäisemmistä tapauksista. Kuitenkin kaikki toimittajat katsoivat, että juttujen pitää olla paitsi totuudenmukaisia myös kertoa olennaisista, yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista.

Asiaan vaikuttaa myös median kaupallistuminen ja tavaraistuminen. "Makkaraa" on tuotettava joka päivä ihan riippumatta siitä onko maailmassa tapahtunut mitään tärkeää vaiko ei. Huonona uutispäivänä on rakennettava jostain pikkuseikasta iso juttu.

Iltapäivälehden toimittaja ei itsekään pidä tästä: "Jos saa juttunsa lööppiin niin se on yleensä huono merkki. Se on muuttunut ja vääristynyt. Ei sitä tahdo enää omakseen tunnistaa". Politiikan toimittajalla ei ole useinkaan valtaa vaikuttaa juttunsa jatkojalostukseen. Ja monesti poliitikoista kirjoittavat myös viihdetoimittajat, jotka eivät tunne politiikan asiakysymyksiä.

Viihdelehdet edelläkävijöinä

Yleinen näkemys toimittajien keskuudessa oli, että media on tullut yhä enemmän iltapäivälehden kaltaiseksi, tabloidisoitunut. Iltapäivälehden toimittaja: "Se on ollut tietänäyttävä muulle medialle". Mitä iltapäivälehdet olivat ennen, sitä muu media on tänä päivänä. "Asialehden" toimittaja taas katsoi, että iltapäivälehden diskurssi, puhetapa, leviää viruksen tavoin mediassa.

Samalla kun muu media on alkanut apinoida iltapäivälehtiä, ovat nämä itse taipuvaisia seuraamaan esikuvinaan juorulehtiä. Ne, jos mitkä, kertovat julkkisjuoruja vähäpätöisistä tapauksista tyyliin: "Arno Kotro nähty kuutosen ratikassa. Minne mahtoi mies olla matkalla, ratikassa arvuuteltiin". Tätä "uutista" kirjailija Kotro naureskeli Ville Blåfieldin ja Leena Sharman kirjassa Ken leikkiin ryhtyy. Julkisuuden himo ja hinta (2007).

Kirjassa kolumnisti Mattiesko Hytönen teki vertailua viime vuosikymmeneen: "Nykyään pelataan paljon pienempää peliä, tehdään juttuja täysin mitättömistä asioista". Kirjan julkkisten tilitykset ovat korutonta kertomaa siitä kuinka huonosti juorulehdissä tunnetaan perinteiset journalistiset laatuvaatimukset. Tarinat voivat olla lähes tuulesta temmattuja epätosia sepitteitä.

Poliitikotkin ovat julkkiksia ja kelpaavat viihdeteollisuuden materiaaliksi. Haastatelluista poliitikoista kukaan ei olisi halunnut antaa haastattelua juorulehdelle. Sen sijaan iltapäivälehtien julkisuus kelpasi heille, etenkin jos hömpän sekaan sai ujutettua vähän asiaakin.

Kriittisyys toimittajan ihanteena

Vallanpitäjien tarkka vahtiminen ja kriittisyys kuuluu erityisesti nuoremman polven politiikan journalistien ihanteisiin. Hyvä toimittaja on sitoutumaton, ei ole poliitikkojen ohjailtavissa, pitää heihin etäisyyttä. Hän on kriittinen ja epäileväinen eikä tyydy vältteleviin vastauksiin, vaan jatkaa kyselemistä kunnes totuus selviää.

Useat toimittajat tekivät kuitenkin varauksia kriittisyyteen. Ei pitäisi olla asenteellinen, ilkeä tai kyyninen. Kritiikille pitäisi kyetä esittämään asialliset perustelut. Konkaritoimittajat eivät pitäneet pahana edes poliitikkojen kunnollista tuntemista, jopa juhlimista heidän kanssaan, kunhan se palveli tiedonhankintaa eikä johtanut "juoksupojan asemaan".

Poliitikko on erityisen kriittisen valvonnan kohteena. Tavallinen ihminen voi elää kuin pellossa median siihen puuttumatta, mutta kansanedustajaksi tulon myötä suhtautuminen muuttuu yhdessä yössä: henkilön pitääkin nyt olla esikuvallinen ja nuhteeton. Poliitikko on julkinen instituutio, jonka toiminnan täytyy olla läpinäkyvää ja jatkuvasti julkisesti arvioitavissa.

Myös haastatelluista poliitikoista useimmat katsoivat, että lähteminen politiikkaan "julkiseksi eläimeksi" merkitsi jo valintaa kritiikin maalitauluksi asettumisesta ainakin viran hoidon kysymyksissä. Mutta yksityiselämän raakaa penkomista sen sijaan kammoksuttiin.

Poliitikko: "No, se täytyy sanoa, että journalismi on muuttunut hirveen paljon raaemmaksi, että voidaan ihminen periaatteessa repiä kappaleiksi. Että ei oo enää mitään semmoista rajaa". Samaa todisti toimittaja: "Onhan tää viihteellistynyt ihan mielettömästi vai onko sit vaan niin, että näistä ei ennen vanhaan puhuttu" (…) Kyl koko julkisuus on mun mielestä raaistunut tosi paljon."

Poliitikot arvelivat, että mediarepostelun pelko vaikuttaa jo nyt ehdokasasetteluun: kuka enää uskaltaa ryhtyä poliitikoksi? Vain täysin nuhteettomatko? Vai kovapintaisimmat ja narsistisimmatko?

Onko journalismi yliherkkä?

Minulla oli hiljattain tilaisuus esitellä tutkimukseni alustavia tuloksia eduskunnassa Politiikan toimittajat ry:n 40 v. juhlaseminaarissa. Paikalla oli paitsi nimekkäitä journalisteja myös poliitikkoja tasavallan presidentti Tarja Halosesta ja eduskunnan puhemies Sauli Niinistöstä alkaen. Muiden näkökantojen ohella kyselin pikkuasioista pauhaamiseen liittyen: ovatkohan toimittajat tulleet allergisiksi?

Nykytietämyksen mukaan allergia syntyy ns. hygieniateorian mukaisesti. Lapset elävät nykyään niin puhtaissa oloissa, että elimistön immuunipuolustukselle ei riitä tarpeeksi oikeita taudinaiheuttajia torjuttavakseen. Pöpöjen puutteessa immuunipuolustus alkaakin jahdata harmittomia proteiinihiukkasia, ja reagoi niihin "yliampuvasti" kuin ne olisivat vaarallisia mikrobeja. Näin kehittyy allergia. Viattomasta heinänpölystä seuraa iso reaktio, mahtava turvotus ja kova pärskintä.

Journalismissa meillä on huippuunsa viritetty yhteiskunnan puolustusjärjestelmä. Se on ottanut yhteiskunnallisen järjestyksen valvomisen ja eräänlaisen immuunipuolustuksen tehtäviä: tunnistaa väärinkäytöksiä erityisesti vallanpitäjien keskuudessa. Aika usein rötöstelijä myös "tuhotaan" mittavan mediallisen tulehdusreaktion ja kuumeen avulla. Ikävä kyllä nykyisinä siisteinä ja hyvinä aikoina kunnollista rötöstä on harvoin tarjolla. Sellaisen puutteessa journalismi on joutunut herkentämään tutkaintaan, niin että nyt perin mitättömistäkin rikkeistä annetaan ihan täysi hälytys ja nostetaan iso haloo. Media toimii kuin allergisoitunut elimistö.

Voisi soveltaa myös metaforaa kalastuksen maailmasta. Jos harvalla verkolla ei jää merkittäviä "kaloja" haaviin, ja kun kalaa on kuitenkin pakko saada päivittäin, niin sitten vaihdetaan tiheäsilmäiseen verkkoon jolla saalista alkaakin tulla. Kun viiden sentin tirristä otetaan lähikuvausoptiikalla kuva, niin jopahan sintti vaikuttaa aika pedolta.

Arvovaltainen yleisöni ei puhjennut vastalauseisiin tämän diagnoosin kuultuaan. Ehkä siinä oli jotain perää.

 

(Ilmestynyt: Aamulehdessä Torstaivieras -aliona 21.6.2007 otsikolla "Mediallako poliittinen nuha?".)

Last updated: 12.10.2016

Add new comment