Kaaoksesta uusi yhteiskuntateoria

"Voiko perhosen siipien heilahdus Brasiliassa aiheuttaa tornadon Teksasissa?" Tämä säätieteilijä Edward Lorenzin esittämä ajatus ns. perhosefektistä lienee tunnetuin kaaosteoriaan liittyvä esimerkki.

Alun perin luonnontieteiden piiristä nousevaa kaaosteoriaa ja kompleksisuusteoriaa on yhä enemmän alettu soveltaa myös yhteiskuntatieteissä. Lähestymistapa sopiikin selittämään nyky-yhteiskunnan oikukkaita ilmiöitä paremmin kuin yksinkertaiset mekanistiset tai rakennemallit.

Kompleksisuusteoria on monimutkaisesti keskenään vuorovaikuttavien voimien, itseorganisoituvien ja epälineaarisesti käyttäytyvien systeemien teoriaa. Tällaiset systeemit eivät toimi yksinkertaisen suoraviivaisesti niin, että syystä X seuraisi aina vaikutus Y. On pikemminkin niin, että Y vaikuttaa takaisin X:ään, samalla kun lukuisat muutkin tahot vaikuttavat lopputuloksiin. Asetelma on kontingentti, lopputulos riippuu kontekstista, ainutkertaisesta tilanneyhteydestä. Siksi kompleksisten systeemien kehityskulkujen ennustaminen on vaikeaa - niin myös yhteiskunnallisten ilmiöiden ennustaminen vaikkapa vaaleissa.

Yksi epälineaaristen ilmiöiden piirre on se, että pientenkin muutosten vaikutukset kertautuvat nopeasti ja voivat johtaa dramaattisesti erilaisiin lopputuloksiin. Tyypillisesti systeemeissä on itseään vahvistavaa ns. positiivista takaisinkytkentää, josta yksinkertaisen esimerkin tarjoaa vuoren lumiseen rinteeseen heitetty pieni lumipallo, joka kieriessään alas kerää itseensä lisää lunta ja saapuu lopulta laaksoon kaiken jyräävänä lumivyörynä.

Esimerkiksi mediakohut näyttävät toimivan tähän tapaan. Varomattomasta lauseesta poliitikon blogissa tai haastattelussa voi paisua hetkessä valtaisa mediamyrsky, joka on suhteettoman iso vähäiseen alkusysäykseensä verrattuna. Kohu syntyi systeemin dynamiikasta ja lopputulosta ällistelevät kenties kaikki. Pam! Ohoh, kuinkas tässä näin kävi?

Kaaosteoria selittämään yhteiskuntaa

Mediatutkimuksessa kaaosteorian ja kompleksisuusteorian puolesta liputtaa poliittisen viestinnän tunnustettu tutkija Brian McNair. Skottilaisen McNairin kirja "Cultural Chaos" (2006) esittelee lähestymistavan jopa yhteiskuntatutkimuksen uutena esikuvana, paradigmana.

Myös brittiläiset sosiologit John Smith ja Chris Jenks katsovat teoksessaan "Qualitative Complexity" (2006), että yhteiskuntateoriassa on koittamassa uusi aikakausi, jolloin kompleksisuusteoria syrjäyttää nykyiset humanistiset lähtökohdat.

Takavuosina marxismin parissa itsekin askarrellut McNair polttaa kirjassaan paljon ruutia vanhemman marxilaisuuden suuntaan. Hän nimittää "kontrollimalliksi" selityksiä, joiden mukaan talous, eliitit tai ideologiat pystyisivät määräämään "passiivisten massojen" toimintaa. Kannattamansa "kaaosmallin" mukaan taas kulttuurissa ja yhteiskunnassa vaikuttaa niin kirjava joukko keskinäisesti vuorovaikuttavia toimijoita, että kehitys ei ole minkään yhden mahdin määrättävissä. Systeemi itseorganisoituu pyörteilevänä, vellovana prosessina, jota kenenkään on vaikea hallita tai ennakoida.

Kontrollimallista kaaosmalliin siirryttäessä tullaan informaation niukkuudesta sen ylenpalttisuuteen, kabinettien salaisuuksista jatkuviin tietovuotoihin, himmeydestä läpinäkyvyyteen, sulkeutuneisuudesta avoimuuteen, yhdenmukaisuudesta monimuotoisuuteen, hierarkiasta verkostoon, passiivisuudesta (inter)aktiivisuuteen ja yliherruudesta kilpailuun.

Nyky-yhteiskunnassa rehottavan kukkivan moninaisuuden kehityksessä on McNairin mukaan tärkeässä asemassa internet ja sen "blogosfääri". Vähemmistöt ja sorretutkin saavat äänensä kuuluviin vaikka maailmanlaajuisesti. Internetin kautta vapauttava tieto tihkuu jopa uskonnollisten tai yhden puolueen tyrannioiden kansalaisille.

Journalismi demokratian edistäjänä?

McNair esittelee kuinka journalismilla on ollut historian saatossa tärkeä asema demokratian edistäjänä, epäkohtien paljastajana ja vallan vahtikoirana. McNair kertoo myös kuinka media ei enää kunnioita eliittejä, vaan niiden toimia tutkitaan kursailematta. Journalismi kehittyi aluksi politiikan vastapeluriksi, mutta nyttemmin se on kenties muuntunut jo liiankin vastarintaiseksi, vihamieliseksi, kyyniseksi, halveksivaksi, niin että usko demokratiaan voi rapautua.

Kaaosmallin pohjalta McNair ei kuitenkaan pidä pahana median hyperkriittistä asennetta vallanpitäjiä kohtaan. Valta saakin vähentyä eliiteiltä ja siirtyä muille. Kulttuuripessimismi kuuluu McNairin mielestä vanhaan kontrollimalliin, kun taas kaaosmallin pohjalta voi suhtautua optimistisesti demokratian kehitykseen. Hyökkäävä journalismikin on saanut hyvää aikaan esimerkiksi kiistanalaiseen Irakin sotaan liittyvää brittihallituksen sumutusta paljastaessaan.

Optimismissaan McNair on lähellä postmodernisteja. Näillehän äänten ja tyylien moninaisuus on parempaa kuin "ylemmän luokan arvoja kierrättävä laatujournalismi". Journalismissakin on lopulta kyse estetiikasta, ja makuasioistahan on turha kiistellä: kaikki käy. Aiemmin mainitut Smith ja Jenks taas kritisoivat paitsi modernia teoriaa myös postmodernin teorian perustuksia. Kompleksisuuden näkökulmasta niin suotuisat kuin tuhoisatkin kehityskulut ovat täysin mahdollisia. Jos kaikki on entistäkin sykkyräisemmällä tavalla riippuvaista kaikesta muusta, niin häiriöiden vaikutukset leviävät ketjureaktioina laajalti. Ehkä ei ole syytä optimismiin, jos tilanne karkaa käsistä, eikä kukaan pysty sitä rauhoittamaan.

Julkisuuden hallinnasta (spin) McNair sanoo, että se tulee kaaoksen oloissa entistäkin vaikeammaksi. Koskaan ei ole takeita siitä, että viesti vaikuttaa yhteiskunnassa halutulla tavalla. On ihan mahdollista, että vaikutus on päinvastainen kuin mihin pyrittiin. On yhä vähemmän determinoituja välttämättömiä seuraamuksia ja yhä enemmän kontingentteja, monimutkaisesta tilanteen dynamiikasta riippuvia seuraamuksia. Tässä McNair tulee lähelle kulttuuritutkimusta ja erityisesti artikulaatioteoriaa.

Lumipalloefektin olemassaolo mediasysteemissä tekee kuitenkin ymmärrettäväksi sen, miksi PR-ihmiset haluavat olla läsnä, kun yrityksen henkilöstöä haastatellaan. Yksikin varomaton ilmaus ja se voi asiayhteydestään irrotettuna päätyä lööppeihin. Ja pörssikurssit laskevat tai kannatusluvut putoavat.

Vaalit kaoottisena ilmiönä

Suomen kolmen suurimman puolueen kampanjavastaavat kertoivat mediaväen seminaarissa presidentinvaalien 2006 strategioistaan. Kaaos ja kompleksisuus luonnehtivat näitäkin vaaleja. Galluptulosten pitäisi vain kuvata äänestäjien mielipiteitä, mutta tulosten julkisuuden vuoksi muodostuikin systeeminen takaisinkytkentä, jonka tuloksena äänestäjät muuttivat mieltään ryhmittyen voittajien taakse. Gallupeilla on todellisuutta tuottava puolensa.

Halosen ja Niinistön tasaväkisyys 2006 vaaleissa oli vaikeasti ennakoitava asia. Tarja Halosen kampanjapäällikkö Markku J. Jääskeläinen kertoi, että syksyllä 2005 odotettiin koko ajan Halosen kannatuksen putoamista "normaalille" tasolle. Näin ei vain tapahtunut, vaan kannatus pysyi korkeana joulukuulle saakka. Kun ennakkotapauksia ei ollut, he arvelivat, että niinköhän kansa siis haluaa pelkkänä muodollisuutena hoitaa vaalin jo ensimmäisellä kierroksella? Kun tämä linjaus sitten julkistettiin, tulikin voimakas vastareaktio Halosen "ylimielisyydestä", mikä alkoi nopeasti parantaa Sauli Niinistön asemia. Aika vaikeasti ennakoitava tuokin reaktio.

Kampanjavastaavat korostivat tutkimustiedon tärkeyttä, erityisesti laadullisen tutkimuksen merkitystä. Kampanjoiden strategiat perustettiin huolellisiin tutkimuksiin omista vahvuuksista, kilpailijoiden heikkouksista ja eri äänestäjäryhmien mielipiteistä, arvoista. Kampanjan kuluessa haluttiin olla kaiken aikaa selvillä miten kansan mielialat ja mielipiteet vaihtelevat, jotta niihin voitaisiin välittömästi reagoida. Tutkimuksen tärkeys sopii hyvin kompleksisuusteoriaan. Vaaleihinkaan ei voi ratsastaa vanhan tai yleistiedon varassa, vaan kulloinenkin tilanne on selvitettävä huolellisesti tutkimuksilla. Voi olla, että viime vaaleista tilanne onkin muuttunut erilaiseksi ja vaatii erilaisia toimia.

Kenties tulevaisuudessa kampanjaesikunnat voivat tilata "sääennusteita" tutkimuslaitoksilta. Sääennusteethan perustuvat todellista ilmakehää jäljitteleviin monimutkaisiin malleihin, joiden avulla tulevaa kehitystä voidaan simuloida. Jos sääjärjestelmä on kaoottisessa epävakaassa tilassa, antavat pienetkin muutokset alkuarvoissa aivan erilaisia ennusteita. Silloin on meteorologin paha sanoa mitään varmaa.

Mutta jos hieman poikkeavilla alkuarvoilla saadaan samantyyppisiä tuloksia, on systeemi sen verran vakaa, että tiettyä kehitystä voidaan pitää todennäköisenä. Edellyttäen, ettei kesken kaiken ilmaannu jotakin yllättävää. Ja ihmiskunnan suunnattomasta kuhinasta melko varmasti ilmaantuu jotain joka sotkee kaikki ennusteet.

 

(Ilmestynyt: Aamulehdessä Torstaivieras -aliona 9.11.2006.)

Last updated: 12.10.2016

Add new comment