"Karruttajat ovat mammallisia ruotto-eläimiä"

- Varhaisnykysuomi vilisi hupaisia uudissanoja

Vanhan kirjasuomen ja nykysuomen välisen siirtymäkauden (n. 1810-1880) kieltä sanotaan varhaisnykysuomeksi. Tuona ajanjaksona suomen kielestä muokattiin täysipainoinen sivistyskieli, jolla pystyttiin käsittelemään tieteellisiäkin asioita. Kieltä kehitettäessä jouduttiin keksimään tavaton määrä omakielisiä vastineita vieraiden kielten sanoille.

Monet näistä ehdotetuista uudissanoista kuulostavat nykyään huvittavilta: "karruttaja" (jyrsijä), "mammallinen" (nisäkäs), "ruotto-eläin" (selkärankainen), "hipale" (molekyyli), "pitkäsilmä" (kaukoputki), "lieke" (sähkö) ja "lerkkaus" (sekunti).

Rovasti Antero Vareliuksen (myös: Warelius) 1800-luvun puolivälin tienoilla julkaisema teos "Enon Opetuksia Luonnon asioista" on hyvä esimerkki siirtymävaiheen hauskasta kielestä.

------

Antero Varelius syntyi Tyrväässä Varilan kylän Sepän talossa v. 1821. Opinhaluinen poika opiskeli Porin triviaalikoulussa, Turun lukiossa ja valmistui filosofian kandidaatiksi yliopistosta vuonna 1846. Pari vuotta myöhemmin hänet vihittiin papiksi. Varelius toimi kirkollisissa viroissa mm. Hämeenkyrössä ja Tyrväässä. Loimaan kirkkoherrana hän palveli yli kolme vuosikymmentä, miltei kuolemaansa (1904) saakka.

Varelius oli monipuolinen suomen kielen kehittäjä ja käyttäjä. Hän oli v. 1847 mukana perustamassa Suometar -sanomalehteä sekä avusti Lönnrotia ruotsi-suomi -sanakirjan laadinnassa. Jo opintojensa loppuvaiheessa Varelius kirjoitti ensimmäisen version luonnontieteellisestä valistuskirjastaan "Enon Opetuksia Luonnon asioista" (1845). Vuosina 1855–56 Varelius toimitti kirjastaan parannetun ja kaksiosaiseksi laajennetun laitoksen. Hyödynnän tässä jutussa Tyrvään Sanomien v. 1987 tuosta laitoksesta kustantamaa uusintapainosta.

Lieke-sähäys ja ukon syötöt

Vareliuksen kirja on laadittu vuoropuhelun muotoon. Helsingistä maalle palanneen Enon juttukaverina on "kymmen vuotinen Nepaansa eli sisarensa poika Jusu". Jusu kyselee kaikista luonnon asioista, mm. ukkonen askarruttaa hänen mieltänsä.

Jusu: Nyt muistuvat mieleeni Ukkosen pilvet ja sateet. Mimmoinen se Ukko lienee!

Eno: Ei sitä olekkaan, vaikka esi-isämme pakanallisuuden aikana luulivat olevan vanhan taivaalla asuvaisen "ukon" ilman hallitsiana, jota toisinansa kutsuivat jumalaksensakin. Tämän luulivat tekevän pyryjä, sateita ja kaikkinaisia sään muutteita, ja erinomattain näyttävän kuntoansa jyrinällä ja leiskauksella. Mutta ne jyrinät (…), niin myös leimaukset (…) tulevat siitä jo kerran mainitusta Liekkeestä, joka vaikuttaa muuallakin, eikä ainoastaan pilvissä, ja on tieto-miehiltä jotensakin tarkkaan tutkittu voima, varsin luonnollinen niinkuin kaikki Luojan asettamat.

Katkelmasta ilmenee, että Varelius piti "liekettä" parempana nimityksenä kuin "sähköä". Eno tietää hyvin että "ukkosen valkia" eli salama on sähköinen ilmiö ja että korkeat paikat vetävät salamoita puoleensa. Eno kertoo että kirkkoja varjellaan "ukkosen johdattajilla eli ukon syötöillä".

Eno: Se oli viisas Amerikalainen, Franklin, (1749). Hän huomasi salaman olevan samasta luonnosta, kuin ihmisiltä herätetyn lieke-sähäyksenkin, ehkä tuhansia vertoja väkevämmän, ja päätti ruveta koettelemaan kuinka tätä ilma-liekettä taittaisiin hallita, niinkuin omaa herättämääkin. Saatettuansa tietyksi teräväin kappalten vetävän liekettä enemmän ja kauvempaa, kuin tylsäin, rupesi hän siihen jaloon tekoon, terävillä mitalli-saikoilla vetämään leimausta taivaalta ja johdattamaan sitä maahan. Tämän kurin näytti koettelemus kohta hyväksi; sitä ruvettiin siis käyttämään kaikellaisten rakennusten varjeluksi.

Lieke-posti eli sananlennätin

Ukkosenjohdattimista Eno päätyy selittämään uudenuutukaista keksintöä "Lieke-postia" (lennätin), joka oli otettu käyttöön USA:ssa 1844 ja joka "ennen kun tämä joutui pränttiin, laitettiin jo Suomeenkin" (1855).

Eno: Liekkeen tuttavuudesta on myös tullut, nykyisimpinä aikoina se sangen hyödyllinen keino, jolla saadaan tietoja kulkemaan yhdessä silmän-räpäyksessä monet peninkulmat. Tiedettäessä liekkeen juoksevan johdattajiansa pitkin sanomattoman kiiruusti, laitellaan tarpeellisesti varustettuja mitalli-lankoja jotka ulottuvat pitkin maata taikka meren pohjaa, pitkät matkat. Kun nyt tehdään määrättyjä lieke-temppuja langan toisessa päässä, niin tuntuvat samat temput heti toisessakin, ja ne ymmärretään niinkuin sanat.

Kun puhe tulee kompassista, selittää eno, että kompassineulassa vaikuttava voima on nimeltään "Rautaveto" ja että moista kappaletta sopii sanoa "Rautavetäimeksi" (magneetti).

Paukku-henki ja Putous-siipi

Puheen kääntyessä ilmalaivoihin, Eno kertoo, että ilma-aluksen pallo on tehty tiivistä silkistä ja vuorattu paperilla "jotta se pitää hyvin henkensä". "Pallon alipuolella on reikä, josta imetään pois kaikki ilma sisältä ja pannaan siaan Vety-höyryä."

Varelius nimittää "höyryiksi" nykykielen kaasuja, ja nykyinen höyry taas on hänelle "kaasua". Varelius kannattaa "Vety" -nimitystä, eikä innostu "Märkö" -sanasta. Happikaasu on hänelle "Hape". Typpikaasun hän nimittäisi "Nitro-höyryksi", vaikka jotkut olivat ehdottaneet nimityksiä "tuko" ja "häky".

Jusu: Kummoista se Paukku-henki on?

Eno: Se on semmoista ilma-laia, joka syttyessään leimahtaa äkkiä ja väkivaltaisesti, juur kuin kruuti (eli tuli-sora); tätä tulee Vety-höyrystä, koska se sekoo Hape-höyryn tahi tavallisen ilmankin kanssa.

Eno kertoo, että kun ilmalaiva tällaisen räjähdyskaasun syttyessä hajoaa, niin silloin tarvitaan "Putous-siipeä". "Tämä kone on samaa luontoa, kun Katastin eli Paraplyy, joka myös ei putoo kiiruusti…" (sateenvarjo).

Ruotto-eläimet, karruttajat ja elukat

Eno toteaa, että "tiedusteliat jakavat Eläinkunnan ensin neljään eri säätyyn". Näistä korkeimpaan säätyyn kuuluvat "Ruotto-eläimet" (selkärankaiset). Eräs näiden alaluokka on "Karruttajat", jotka "eivät ole semmoisia murhaajia, kun äsköisen laadun eläimet eli pedot".

Ruotto-eläimiä ovat myös "Elukat elikkä märehtiväiset eläimet". "Kamelin-Suku on kuuluisa, vaikkei sitä näillä mailla ole. Aasiassa on yksi lai, jolla kaksi pukaa selässä, kutsuttua satulaksi; tätä pitävät ja elättävät karjakkokansat, jotka asustelevat Aasian erä-mailla". Valaskalasta Eno sanoo saatavan "tuhansittain notkeita säreitä" joilla "neitoset suolivyöpaikkaansa piukoittelevat" (valaanluita eli hetuloita käytetiin korsetteihin).

Kaikkien ihmisten Eno sanoo olevan yhtä sukua ja lajiakin: "Murjaanitkin ovat samaa laia kuin mekin – ovat ihmisiä". Ihmisiä hän katsoo olleen olemassa "niinkuin yleisesti lasketaan, noin kuuden tuhannen vuoden verta". Ihmisen evoluutiosta rovastimme ei puhu: asia nousikin suureen huutoon vasta muutaman vuoden päästä Darwinin julkaistua "Lajien synty" -teoksensa v. 1859. Kuussa Eno muuten uskoi olevan elämää: "kuitenkin on uskottava asujaimiakin olevan Kuussa, eikä sovi päättää sen kylmillä olevan…"

Erkki Karvonen

(Ilmestynyt alunperin Aamulehdessä 22.7. 1999).

Last updated: 13.10.2016