Lännen lokarien kova elämä

Kesälomien aikaan näkyy mummon mökkien pihoissa ruotsalaisin rekisterikilvin varustettuja autoja. On tultu lomille Suomeen, tosin monet ovat palanneet pysyvästikin. Kyläteillä huristelee väkeä suurista kasvukeskuksista: pääkaupunkiseudulta, Tampereelta, Oulusta. Jonkin verran sukulaisten luona majailee vanhoja amerikansuomalaisia tai heidän jälkeläisiään.

Nämä kesävieraat ovat esimerkkejä suomalaisen siirtolaisuuden kolmesta aallosta. 1900-luvun alussa meni Pohjois-Amerikkaan 380 000 suomalaista, 1960-luvun lopulla Ruotsiin siirtyi miltei 600 000 kansalaistamme. Muuttoliikkeen uusin aalto ei sen sijaan suuntaudukaan ulkomaille vaan kotimaan kasvukeskuksiin. Parin viime vuosikymmenen aikana on yli puoli miljoonaa ihmistä on siirtynyt kasvukeskuksiin maaseudulta.

Kiehtovin näistä siirtolaisuuden aalloista on tuo isoisien ja isoäitien aikainen Amerikansiirtolaisuus. Melkein kaikilla meillä on suvussamme joku Amerikassa kävijä. Tästä siirtolaisuudesta on saatavilla tietoa mm. Turun yliopiston yhteydessä toimivan Siirtolaisuusinstituutin verkkosivuilta. Noilta sivuilta voi vapaasti hakea omien sukulaisten ja paikkakuntalaisten tietoja passi- ja matkustusluetteloista.

Amerikkaan talorahoja hankkimaan

Suomesta lähti Yhdysvaltoihin vuosien 1870-1930 välisenä aikana noin 300 000 henkilöä ja 80 000 meni Kanadaan. Suomalaisten määrä on kuitenkin melko vaatimaton siihen nähden, että Euroopasta meni Amerikkaan kaikkiaan noin 40 miljoonaa ihmistä, esimerkiksi yksin Saksasta 6 miljoonaa.

Tärkeimpiä siirtolaisuuden syitä olivat voimakas väkiluvun kasvu ja samaan aikaan tapahtunut talouselämän rakennemuutos. Väkeä oli yhä enemmän ja kun taas työtilaisuuksien määrä väheni. Venäjän sortopolitiikka Suomessa oli myös omiaan lisäämään lähtöhaluja. Samaan aikaan kun Suomen päässä oli pois työntäviä tekijöitä oli Amerikassa vetoa: maata, suurta työvoiman tarvetta, kultaa ja rikkauksia löydettävänä.

Suurin osa lähtijöistä oli kotoisin maaseudulta ja yli puolet Pohjanmaalta. Siellä monilta paikkakunnilta lähti yli kymmenen prosenttia väestöstä Uudelle mantereelle. Aluksi noin 60 prosenttia siirtolaisista oli miehiä, mutta myöhemmin naisten osuus kasvoi noin puoleen lähteneistä. Tyypillisesti matkareitti alkoi laivalla Hangosta Englannin itärannikon Hulliin ja sieltä edelleen junalla maan halki länsirannikon Liverpooliin. Sieltä valtamerialukset kuljettivat matkustajansa New Yorkin Ellis -saarelle, joka oli siirtolaisten vastaanottopaikka.

Vuonna 1906 minunkin isoisäni Eemil Karvonen lähti 24-vuotiaana Hangon satamasta Polaris -nimisellä laivalla ensin kohti Englantia ja sieltä kohti Kanadan Ontariota. Matka maksoi 288 silloista markkaa. Vuonna 1910 Eemilin vaimo ja viiden vanha poika tulivat perässä Amerikkaan. Tämäkin käy ilmi Siirtolaisuusinstituutin Internet -sivujen tietokannasta.

Kaivokset työllistivät suomalaisia

Amerikassa noin puolet suomalaisista asettui Michiganin ja Minnesotan suurten järvien alueelle, aivan Kanadan rajan tuntumaan. Tämä alue oli tunnettu kupari- ja rautakaivoksistaan; ja nämä kaivokset olivat pääasiallinen työnantaja suomalaisille. Toki monet ryhtyivät myös "lännen lokareiksi" eli tukkijätkiksi joista Hiski Salomaakin laulaa; toiset taas kalastajiksi tai radanrakentajiksi. Useimpien mielessä paloi halu saada rahaa oman maatilan ostoon Suomessa tai Uudella mantereella. Vuonna 1920 Minnesotan ja Michiganin seudulla olikin n. 15 000 suomalaisten omistamaa maatilaa. Kanadassa suosituin siirtolaisuuden kohde oli Ontarion provinssi.

Ei elämä Amerikassa helppoa kullan vuolemista ollut. Eräskin suomalaisnainen purskahti katkeraan itkuun nähdessä karun kaivosseudun lohduttomine kivikasoineen. Kielitaidottomat ja kaivostöissä kokemattomat suomalaiset saivat tyytyä karkeimpiin ja raskaimpiin tehtäviin. Eräskin malmivaunumies muisteli ensimmäisiä työpäiviänsä:

"Ensimmäiset päivät olivat esimakua helvetistä. Työnnettyäni vaunun muutamia kertoja kuilulle ja kipattuani sen, olin aivan rättiväsynyt. Kieli oli kuivunut janosta, hiki virtasi noronaan. Jalkani vapisivat väsymyksestä ja sydän hakkasi hullun lailla. Mutta en voinut lopettaa, ylpeyteni ei antanut periksi. Jaksoin ruokatunnille asti, mutta en pystynyt nielemään palastakaan, silmäni hämärsivät ja korvat soivat. (…) Mutta vielä muutama päivä eteenpäin, niin aloin tottua raskaaseen työhön huonossa ilmassa." Näin muisteltiin kaivostyötä John I. Kolehmaisen kirjassa "Sow the Golden Seed" (1955).

Työläisten osa oli kova, eivätkä kaivosparonit olleet juurikaan kiinnostuneita parantamaan heidän asemaansa. Ei ihme että suomalaisista tulikin kaivosalueen johtavia sosialisteja, tosin uskonnollisuuskin keräsi kannattajansa.

Moni sortui matkalle

Kaivostyö oli hengenvaarallista. Monet menehtyivät kaivoslohkareiden alle tai saivat pölykeuhkon työskennellessään ilman suojaimia. Vapun päivänä vuonna 1900 Utahin Scofieldin hiilikaivoksilla kuultiin valtava räjähdys, jossa menehtyi yli 60 suomalaista kaivosmiestä. Parin sadan mustuneen ruumiin joukossa makasi tusina pikkupoikia isiensä ja veljiensä vierellä. Heidät oli palkattu apupojiksi kytkemään malmivaunuja.

Suomalaisia meni manan majoille myös laivaonnettomuuksissa. Surullisen kuuluisan Titanicin mukana upposi 40 suomalaista siirtolaista vuonna 1912, pari vuotta myöhemmin toiseen laivaan törmännyt Empress of Ireland vei mukanaan liki 70 suomalaista. Myös kulkutaudit kaatoivat kansaa armottomasti. Tätä siirtolaisuuden murheellisempaa puolta ei ole juurikaan tutkittu, kirjoittaa Siirtolaisuusinstituutin johtaja Olavi Koivukangas.

Isoisäni Eemil Karvonen työskenteli rautatienrakentajana, kun hän sairastui ripulia aiheuttavaan vatsainfluenssaan ja selvisi henkiin 30 kiloa laihtuneena. Vaimolle ja Amerikassa syntyneelle tyttärelle ei käynyt yhtä hyvin: he menehtyivät tauteihin. Leskimies Eemil matkusti pikku Elias-poikansa kanssa takaisin Suomeen vuonna 1913. Rahat riittivät pienen maatilan ostoon ja pian solmitusta uudesta avioliitosta siunaantui seitsemän lasta.

Uusin siirtolaisuus kotimaassa

Toinen siirtolaisuuden aalto suuntautui Ruotsiin 1960-luvun jälkipuoliskolla. Huippuvuonna 1970 muutti 41 000 suomalaista länsinaapuriin. 1980-luvulla Suomeen alkoi kuitenkin tulla enemmän väkeä kuin täältä lähti; osa oli paluumuuttajia Ruotsista.

Muuttoliikkeen viimeisin aalto tyhjentää maaseutua samaan tahtiin kuin Amerikkaan ja Ruotsiin muutto ennen. Muuttajat päätyvät ennen kaikkea korkeakoulukaupunkeihin; viimeisen 25 vuoden aikana 11 korkeakoulukaupungin seutukunnan väkiluku on lisääntynyt 525 000 henkilöllä. Eniten väkeä imuroi pääkaupunkiseutu joka on kasvanut 16 000 hengellä vuodessa, Tampereella väkimäärä on kasvanut parilla tuhannella hengellä vuodessa.

Helsingissä ollaan jo huolestuneita siitä, että väkiluku kasvaa hallitsemattomasti paljon suunniteltua nopeammin. Asuntotuotanto ja muut palvelut eivät tahdo pysyä mukana vauhdissa. Ei Helsingin kasvuvauhti kuitenkaan vielä vedä vertoja Amerikan hulluille vuosille. Esimerkiksi Chicagon kaupunki oli Riihimäen kokoluokkaa oleva pikkukaupunki (30 000 asukasta) vuonna 1850. Vuonna 1890 Chicagon väkiluku oli räjähtänyt yli miljoonaan. Tällaisesta kasvusta seurasi anarkiaa, rikollisuutta, kaikkia mahdollisia paheita. Chicagon yliopisto perustettiin osaksi juuri selvittämään miten siirtolaisuuden aiheuttamat ongelmat voitaisiin ratkaista.

 

(Ilmestynyt Aamulehdessä 19.7.2001. Tämä versio on vähän erilainen kuin lehdessä ilmestynyt.)

Last updated: 12.10.2016

Add new comment