Lisää yleistajuista tiedeviestintää

"Kuulkka poja! Mää ole vissi ahvena ku mul on köyry harttia. Tulkka onkel, poja...Et kirukse...Mää en ol mittä muut lukenu ku joskus Turu Sanomi seejälkken ku mää vaivasest kansakoulust pääsi, mut seeverra mää ain tierä ette mää tommotti usko. Mää ole ahvena! Mää ole hiilest tehty ahvena...Mää ihmettelen kauhiast." Näin Tuntemattoman sotilaan Hietanen ilkkui Lahtisen puheita kehitysopista, evoluutiosta.

Hietasen tavoin evoluutiota epäileviä on Suomessa enemmän kuin EU -maissa keskimäärin.
Onko tiedeviestinnässä ja kouluopetuksessa jotain vikaa, kun yksi kolmasosa suomalaisista ei pidä evoluutio-oppia totena tai ei osaa sanoa kantaansa siihen? Toki kehitysopilla ja näkemyksellä, että ihminen on kehittynyt varhemmista elämänmuodoista, on laaja 66 prosentin kannatus Suomessakin.

Tiede kyllä kiinnostaa suomalaisia. Kaksi kolmesta ilmoittaa seuraavansa kiinnostuksella tiedettä ja teknologiaa koskevia asioita. Tieteen aihepiireistä kaikkein kiinnostavimpia ovat ympäristö ja luonto, joista oli viehättynyt 82 prosenttia Tiedebarometri 2007 vastaajista.

Yleistajuiselle tiedeviestinnälle tuntuu siis olevan sekä kysyntää että kehittämisen tarvetta. Lehtien ja television tiedetoimitukset ovat tehneet hyvää työtä ja tiedejutut ovat lisääntyneet. Mutta onko tiedemaailma itse tehnyt oman osansa edistääkseen tieteen tulosten ymmärtämistä yhteiskunnassa?

Perinteisesti pidetty ajanhukkana

Perinteisesti yleistajuista tiedeviestintää on pidetty tieteen piirissä lähinnä ajanhukkana. Popularisointiin ei ole rohkaistu ja joillakin aloilla popularisoijaa on jopa paheksuttu ulkoakateemisena helppoheikkinä.

Tiedeviestinnän tutkijat Jane Gregory ja Steve Miller kirjoittavat teoksessaan Science in Public (2000), että perinteisen käsityksen mukaan popularisointi on katsottu sopivan harrastettavaksi sitten kun tieteilijän varsinainen tieteellinen tuotteliaisuus on jo hiipunut. Tieteilijän odotetaan tällöin kiillottavan tieteen julkista kuvaa ja pehmittävän rahoittajia suosiollisiksi tutkimushankkeille. Tämä markkinointipuuha onkin yleistynyt viime vuosina.

Perinnäisten sääntöjen mukaan popularisoijan tulee myös pitäytyä mahdollisimman tiukasti oman asiantuntemuksensa alueella ja hänen tulee pidättäytyä ottamasta kärkeviä kantoja asioihin. Tuloksista sopii kertoa medialle vasta kun ne on ensin julkaistu tiedeyhteisön sisällä vertaisarvioiduissa aikakausijulkaisuissa.

Tieteen ja journalismin kulttuurierot

Näissä perinteissä on oma järkensä tieteen kannalta. Esimerkiksi "kylmäfuusion" kaltaiset skandaalit olisi voitu välttää, jos tiedeyhteisöllä olisi ollut mahdollisuus testata väitteitä ennen lehdistötilaisuutta. Tieteen etulinjassa läpimurtoja tekevä pioneeri (huomaa sotaiset kielikuvat!) käsittelee arkiymmärrykselle niin käsittämättömiä asioita, että hyvä kun etevimmät kollegatkaan niitä tajuavat. Jäljessä tulevat huoltojoukot tai nostomiehet tulkatkoon tuloksia rahvaalle jos katsovat aiheelliseksi. Eikä asiantuntijan pidä viisastella asioista, joihin hän ei ole perehtynyt.

Journalismin kannalta nämä tieteen perinnäistavat ovat ongelmallisia. Tärkeää uutista pidetään salassa kuukausi- tai vuosikaupalla, kun tuloksista kertova tieteellinen artikkeli kiertää tieteellisissä erikoislehdissä, jotka kerskuvat hylkäävänsä 90 prosenttia tarjotuista kirjoituksista. Hyvin harvoin toimittaja löytää kysymystään täsmälleen tutkinutta asiantuntijaa, joten jonkun tietäjän sietäisi luopua kapeasta putkinäöstään pohtimaan asiaa laajakatseisemmin.

Tiedettä ja journalismia voidaan pitää eri kulttuureina, joiden välisessä viestinnässä on kulttuurienväliselle viestinnälle tyypillisiä ongelmia. Tarvitaan siis dialogia, jossa eri kulttuurien edustajat oppivat tuntemaan erilaisuudestaan johtuvat yhteistyön esteet.

Perinteinen käsitys: viestintää ylhäältä alas

Perinteinen tieteen yleistajuistaminen on perustunut hierarkkiseen viestintäkäsitykseen. Arvokkaimmaksi on katsottu tieteilijöiden välinen "uutta luova" viestintäprosessi "huipulla". Asiantuntijoiden viestintä maallikoille taas on ollut toisarvoista, tieteessä jo vakiintuneen tiedon "mekaanista" siirtämistä ylhäältä alas. Asiantuntija on se joka tietää ja vastaanottaja on tyhjä taulu, joka ei tiedä mitään. Yleisön on ajateltu elävän tiedon puutteessa ja ottavan hanakasti vastaan kaikki ylhäältä varisevat tiedonmurut.

Tämä malli on sittemmin kyseenalaistettu monin tavoin tiedeviestinnän tutkimuksessa. Kukaan ei ole tyhjä taulu, vaan ottaa uutta tietoa vastaan ennestään tietämänsä pohjalta. Ihmisten kiinnostukset ja tiedontarpeet vaihtelevat. Tieteessäkin on ryhdytty ajattelemaan asiakas- ja ongelmalähtöisesti eri ihmisryhmien tiedontarpeita.

Ehdoton jako tietäviin ja tietämättömiin on myytti. Sen sijaan voidaan ajatella jatkumoa suuremmasta tietomäärästä vähäisempään. Oikeastaan jokaisella on jonkinlaista asiantuntemusta ja tietoa. On hyvin informoituja kansalaisia, on syvällisiä alan harrastajia ja sairauttaan koskevaan tietoon perehtyneitä potilaita ja omaisia.

Jokainen asiantuntijakin on maallikko heti astuessaan oman alansa ulkopuolelle. Eräässä tutkimuksessa löydettiin 45 erillistä asiantuntijakirjallisuuden "kekoa". Eri alojen eksperttien välisessä, ns. interspesialistisessa julkisuudessa yleistajuistamista täytyy harrastaa, jos aikoo tulla ymmärretyksi. Viestintä päättäjille kuuluu tähän luokkaan. Opetuksessa ja mediaesityksissä on mietittävä ymmärrettävyyden ehtoja vielä enemmän.

Mitä hyötyä yleistajuisesta tieteestä?

Gregory ja Miller toteavat, että viime vuosina tieteen julkisen ymmärryksen edistäminen (PUS eli public understanding of science) on voimistunut liikkeeksi asti. On myös alettu puhua "osallistuvasta tieteilijästä" (civic scientist), joka on vuoropuhelusssa muun yhteiskunnan kanssa ja pyrkii yhteistyössä eri tahojen kanssa parantamaan oloja. Britannian parlamentin ylähuoneen tiede- ja teknologiakomitea on suositellut entistä "inklusiivisempaa", mukaan ottavampaa ja dialogista suhdetta tieteen, kansalaisyhteiskunnan ja valtion välille. Suomessakin yliopiston kolmanneksi tehtäväksi tutkimisen ja opetuksen ohella on määritelty vaikuttaminen yhteiskuntaan.

Mitä hyötyä tieteen ymmärrettävyydestä on? Tieteiskirjailijanakin tunnettu Isaac Asimov on listannut syitä miksi tieteen kannattaa viestiä yhteiskunnassa: 1) se ehkäisee lisääntyvää vihamielisyyttä ja epäilyä tieteilijöitä ja näiden työtä kohtaan; 2) selittää mihin veronmaksajan rahat ovat menneet; 3) taloudelliset edut tieteellisesti valveutuneesta yhteiskunnasta; 4) parantaa keskustelun tasoa kun kansalaiset ovat paremmin informoituja; 5) se parantaa tieteen mahdollisuuksia kilpailussa nuorten uranvalinnassa.

Geofrey Thomas ja John Durant (1987) puolestaan luettelevat kirjoituksessaan "Why should we promote the public understanding of science?" seuraavat hyödyt:
- Hyödyt tieteelle mm. luottamuksen ja rahoituksen muodossa.
- Hyöty kansantaloudelle. Tiede keskeinen taloudellinen voimavara, jota syytä edistää.
- Hyöty maan maineelle ja vaikutusvallalle.
- Hyödyt yksilölle. Kyky pärjätä paremmin muuttuvassa sosiaalisessa maailmassa.
- Hyöty demokraattiselle hallinnolle ja yhteiskunnalle kokonaisuutena.
- Älyllinen, esteettinen, moraalinen hyöty.

Kehitysopin popularisointi tarpeen

Palataanpa vielä evoluutioteorian katu-uskottavuuden pariin. Ehkä senkin yleistajuistamiseen täytyisi panostaa lisää, sillä kilpailevia selityksiä tarjoavat uskonnolliset "Älykkään suunnittelun" kannattajat ja fundamentalistiset "Nuoren maan kreationistit" (maan ikä 6000 vuotta) ovat jo rantautuneet Eurooppaankin. He vetoavat retoriikassaan populaaristi arkijärkeen.

"Jos apina heittelee kiviä olkansa yli, syntyykö siitä tiilitalo?" he ovat kyselleet. Elämä ei ole siis voinut syntyä satunnaisen nopanheiton tuloksena, vaan tietoisen suunnittelun seurauksena.

Harva tieteilijä vaivautuu vastaamaan moisiin. Biologi ja tieteen yleistajuistamisen professori Richard Dawkins sentään viitsii selittää Sokea kelloseppä -kirjassaan. Evoluutiossa ei ole kyse siitä, että yhdessä lottoarvonnassa kaikki miljardit vaihtoehdot osuisivat kertaheitolla oikeaan järjestykseen. Kyse on askel askeleelta kasautuvasta luonnonvalinnasta. Apinavertaus vastaisi paremmin todellisuutta jos heitetyt "oikeaan" osuvat tiilet jätettäisiin aina paikalleen, samoin seuraavan heittokierroksen osumat jne. Varsin pian alkaisi kasautua tiilitalon mallinen hökötys.

Heittokierros vastaa sukupolvea ja "osuma" vastaa sellaista mutaatiota perintötekijöissä, joka tuottaa elinkelpoisuutta hieman parantavia ominaisuuksia. Tai ainakin parantunutta kykyä siirtää geenejä jälkipolville.

              ----------------------------------------

Tiedebarometri -tutkimuksesta käy ilmi, että kehitysoppia pitää uskottavana nuori väki, koulutetut, etelän kaupungeissa asuvat. Epäilyksiä sitä kohtaan on kääntäen vanhoilla, vähän koulutetuilla, maaseudun ja pohjoisen asukkailla sekä uskonnollisilla.

Barometri kertoo, että tieteeseen luotetaan Suomessa. Yliopistoja ja korkeakouluja kohtaan suurta luottamusta tuntevien määrä oli kyselyssä 71 prosenttia, mikä tarkoittaa kolmatta sijaa heti poliisin (84 %) ja puolustusvoimien (73 %) jälkeen. Hyvin tai melko suurta luottamusta mediaa kohtaan tunsi 43 prosenttia vastanneista. Peränpitäjänä olivat poliittiset puolueet, joihin luotti vain 11 prosenttia vastanneista.

 

(Ilmestynyt: Aamulehdessä Torstaivieras-aliona 20.12.2007. Tämä versio on lehtikirjoitusta laajempi.)

Last updated: 12.10.2016

Add new comment