Onko humanistinen tutkimus muuttunut ylellisyydeksi?

Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa käytiin vuoden 2008 taantuman jälkeen väittelyä siitä, ovatko humanistiset tieteet muuttuneet ylellisyydeksi. Poliitikkojen koettiin yleensäkin kohdelleen kaltoin perustutkimusta. Humanististen tieteiden oli argumentoitava terävämmin niihin kohdistuneita yksinkertaistuksia vastaan. Humanistien oli kerrottava siitä, mistä joudutaan luopumaan, jos heidän työtänsä pidetään ylellisyytenä. Samanlaiseen debattiin tutkijoiden on syytä osallistua myös Suomessa. Vastaan kysymykseen omasta tieteenalastani, humanistisesta ympäristötutkimuksesta, käsin. Lähestyn kysymystä kahdesta näkökulmasta: tieteen hyödyn määrittelyistä sekä kansalaisten odotuksista tiedettä kohtaan.

Tiedepolitiikka vuoden 2008 talouskriisin jälkeisessä maailmassa peräänkuuluttaa yhä haastavammin tieteen hyötyä. Uusi markkinahenkinen tiedepolitiikka hahmottaa yliopistot tuotantolaitoksina, joiden lopputuotteita ovat tutkinnot ja vaikuttava tieto. Lähtökohta on absurdi, sillä kukaan tieteentekijä tuskin tavoittelee turhan tiedon hankkimista. Vaikuttava, hyödyllinen tieto voidaan ymmärtää monella tavalla. Yksinkertaisimmillaan se voidaan ymmärtää tiedoksi, jonka avulla kyetään valmistamaan tarvikkeita ja hyödykkeitä. Onko kaikki sellainen tutkimus, joka ei jollain tavoin palvele tätä päämäärää, muuttunut ylellisyydeksi, johon meillä ei ole enää varaa? Tiedepoliittiset päättäjät eivät esitä kysymystä suoraan, vaan verhoiltuna erilaisiin erikoistumisvaatimuksiin. Huoli tämänkaltaisen ajattelun yleistymisestä on tällä hetkellä ilmeinen. Nykyinen tiedepolitiikka on hajottavaa ja tiedonintresseiltään kapeakatseista.

Humanistisessa tutkimuksessa hankitaan tietoa, joka auttaa ihmisiä todentamaan paikkansa maailmassa. Sama pätee humanistiseen ympäristötutkimukseen. Se voi käsitellä esimerkiksi ihmisten eläinsuhdetta tai 2000-luvun globaalia buumia arktisten luonnonvarojen hyödyntämiseksi. Keskeistä tutkimuksessa on eritellä ihmisiä ohjaavia arvoja, käytäntöjä, käsityksiä ja odotuksia sekä sitä, kuinka kokonaisvaltaisesti ihminen on vuorovaikutussuhteessa ympäristöön. Tämän tiedon hyötyä on vaikea mitata rahassa. Tieto palvelee erityisasiantuntijoiden koulutusta sekä laajemmin kaikkien ihmisten kehittymistä tietoisiksi kansalaisiksi.

Poliittiset päättäjät ovat tähdentäneet monitieteisen yhteistyön merkitystä, jotta tiede kykenee vastaamaan aikamme globaaleihin haasteisiin. Humanistinen tutkimus on uudistunut koko ajan tähän suuntaan – esimerkkeinä humanistinen ympäristö- ja terveystutkimus sekä digihumanismi. Humanistinen ympäristötutkimus tarjoaa historiallisen, filosofisen ja antropologisen näkökulman luonnon- ja lääketieteille sekä teknillisille tieteille, selventää yhteiskunnallisia arvoja ja tuo julki eettisiä ongelmia, joita nousee uusista teknologioista. Useimpiin aikamme niin sanottuihin ilkeisiin ongelmiin – esimerkkeinä ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden häviäminen – ei ole olemassa yhtä oikeaa ratkaisua tai määritelmää. Monimutkaisen ongelman ratkaiseminen edellyttää ihmisen, yhteiskunnan ja luonnon kokonaisuuden ja niiden välisten monimutkaisten keskinäisriippuvuuksien ymmärtämistä. Siitä naivista käsityksestä, että ympäristöongelmat ovat ratkaistavissa uusilla teknologioilla sekä talouskasvulla, on luovuttu maailman huippuyliopistoissa. Tutkimus rakentuu monitieteisyydelle, jossa myös humanistit ovat keskeisesti mukana.

Kansalaisten kiinnostus tieteellistä tietoa kohtaan on kasvanut viime vuosina (Tiedebarometri 2016). Tämä sopii huonosti julkisuudessa esitettyihin käsityksiin, joiden mukaan kansa olisi alkanut väheksyä tiedetietoa. Kansalaisten mielipiteet taloudellista hyötyä korostavaa tiedepolitiikkaa kohtaan ovat kriittisiä. Teesi, jonka mukaan "tutkimusvarat pitäisi kohdentaa vain taloudellisesti parhaiten kannattaville tieteenaloille", tyrmätään selvin luvuin. Aihepiireistä kiinnostavimpia ovat ympäristö ja luonto, joita koskevia asioita seuraa neljä viidestä. Kakkossijan saavuttavat yhteiskunnalliset asiat yleensä.

Humanistiset tieteet tarjoavat molempiin kiinnostuksen kohteisiin tiedon lisäksi kriittistä ajattelua ja eettistä kysymyksenasettelua. Kestävää tulevaisuutta tavoitteleva yhteiskunta ei pidä ylellisyytenä tutkimusta, joka auttaa ihmisiä todentamaan paikkansa maailmassa ja kasvamaan vastuullisiksi kansalaisiksi. Kriittinen ajattelu on vahvan demokratian elinehto. Humanistisella tiedolla on tärkeä rooli kansalaisten tiedonjanon tyydyttämisessä sekä aikamme suurten haasteiden ratkaisemisessa. Olisiko aika siirtyä tiedepolitiikkaan, jossa ei aseteta kyseenalaiseksi yhdenkään tieteenalan merkitystä?

Esa Ruuskanen työskentelee akatemiatutkijana Oulun yliopistossa

Julkaistu Kalevassa 8.1.2017