Kalareissulla Päätalon kanssa

Nuoruudessani tein usein kala- ja marjastusreissuja Taivalkoskelle ja Pudasjärvelle sekä niiden ympäristökuntiin. Kalle Päätalo, tai oikeammin Iijoki-sarja, toi näihin eräretkiin muutoksen, joka vahvistui sitä mukaa, kuta useampia sarjan osia ilmestyi.

Päätalo ei lisännyt marja- tai kalasaaliita, sen sijaan hän opasti tarkkailemaan ympäristöä uudella tavalla: kiinnittämään huomiota ihmisten jättämiin jälkiin jokirannoissa ja puolukkakankailla. Tietenkin metsissä risteileviä polkuja ja suoläimäreet ylittäviä ikivanhoja pitkospuita oli aina tallattu kilometritolkulla, mutta sen syvemmin ei tullut mieleen aprikoida niiden alkuperäistä tarkoitusta ja päämäärää.

Ensimmäistä kertaa muistan todella havahtuneeni vanhoihin ihmiskäden töihin Taivalkosken Kylmänluomanojalla yrittäessäni narrata purotaimenia. Osittain havahtumiseni johtui varmaan siitä, että Päätalo kirjoitti olleensa kyseisellä ojalla uitossa ennen kuin saavutti varsinaisen työikänsä. Olin käynyt siellä aiemminkin, mutta tuntui kuin olisin nyt vasta huomannut rantahiekkaan puoliksi hautautuneet tukit, maahan ammoin juntatut paalut ja vesikasvuston seasta pilkistävät päällekkäin kiilatut runkojonot… Siinä nyt taisi olla Päätalon mainitsemien tammien, kossien ja suomustusten jäänteitä.

Voi tietenkin olla, että en aiemmin ollut ajatellut Kylmänluomanojan rakennelmia sen enempää, koska en ollut tiennyt niiden tarkoitusta. Nyt Päätalo oli “valkaissut” minulle, että noinkin pienessä purossa oli mahdollista uittaa puutavaraa: tammella padottiin vettä, jota juoksutettiin sopiva määrä rannoilta veteen “pommattujen” pöllien uida. Mutkapaikoissa “kossilla” ja “suomustuksilla” ojaa oikaistiin ruuhkien välttämiseksi. (Täytyy sanoa, että “kossien ja suomustusten” tarkka tehtävä jäi hieman arvailujen varaan, koska eihän Päätalo tukkijätkän oppikirjoja varsinaisesti kirjoittanut).

Uittopadon jäännös Taivalkoskella. Kuva Lusto - Suomen Metsämuseo. Kuvaaja Hanna Mäkeläinen-Kelola.

Korvuanjoella Päätalo kirjoitti myös olleensa, ja osasinkin siellä virvelöidessäni katsella uittopuomien jäänteitä ja mietiskellä, oliko jokin kala- ja metsämiesten nuotionpohja ollut alunperin vonkamiesten, jopa Päätalon “tulihtan” paikka. Muistaakseni juuri Korvuanjoella Hiltu-Jakki lupasi Kallelle “parraan vonkapaikan”, joka hänen johtamaltaan joen osuudelta löytyy “... että saapi vaikka pattiinit jalassa kuleskella…”.

Vaikka juuri Päätalon maisemat havahduttivatkin minut tarkkailemaan vuosikymmeniä vanhoja työn jälkiä, saattoi muihin pitäjiin suuntautuneilla reissuilla havaita, että samanlaisia kallepäätaloja oli ollut muuallakin: melkein joka joella oli samanlaisia uittotyön jäänteitä, järvien rannoilla ympäristöstään poikkeavan kasvillisuuden vuoksi erottuvia pinon pohjia ja parkkuulansseja.

Ilman Päätaloa tuskin olisin tiennyt, mikä oli puoliksi romahtanut tuohikattoinen koivunrungoista tehty pieni kömmänä, jossa oli suuri kivikasa sisäänlämpiävänä uunina. Tuo Pärjänjoella oleva rakennus oli varmaan samanlainen niittysauna, jossa Päätalo oli rantaniittyjä korjattaessa yöpyillyt. Ympärillä olevista heinäturpeista saattoi päätellä, että niittäminen oli vaatinut erityistä taitoa (mihin Päätalo kirjoissaankin viittaa).

Niittysaunan jäänteet. Kuva Lusto - Suomen Metsämuseo. Kuvaaja Hanna Mäkeläinen-Kelola.

Nuoruudessani myös metsäkämppiä oli vielä aika tavalla jäljellä. Osa oli hyvinkin vanhoja ja osa uudempia, mutta Päätalon kirjojen perusteella kaikista oli helppo löytää teräväpää ja tylsäpää ja elämänluukku. Vanha hevostallikin saattoi olla säilynyt.

Vielä nykyisinkin metsiä kulkiessani katselen merkkejä vanhasta maataloustyöstä Päätalo oppaanani. Täytyy myös kehua itseäni sen verran, että osaan myös viilata sahan samojen Hiltu-Jakin oppien mukaan, joilla hän opetti Päätalon Kallea: “...:n karvan verran vitaseen…”. 

Pekka Ahtiainen
eläkkeellä oleva Oulun yliopiston kirjaston kirjastonhoitaja
 

Last updated: 10.9.2019