Poliitikoista tehdään julkkiksia

"Julkkis on henkilö, joka on tunnettu siitä että on hyvin tunnettu". Näin Daniel Boorstin muotoili ironisen määritelmänsä "julkkikselle" 1960-luvun kulttuurikritiikissään. Ennen vanhaan oli vielä tapana, että henkilö tuli kuuluisaksi joistakin saavutuksista, kun taas nyt moisia ansioita ei tarvittu. Riitti, että henkilö oli TV:n kaikkien tutuksi tekemä "kasvo".

Uudemmat julkkiskulttuurin tutkijatkaan eivät tyrmää Boorstinin määritelmää. Kulttuurin tutkimuksen professori Graeme Turner kirjoittaa teoksessaan Understanding Celebrity (2004): "Nykyajan julkkiksen kuuluisuus ei välttämättä riipu siitä asemasta tai saavutuksista, jotka alun alkaen antoivat hänelle medianäkyvyyttä. Pikemminkin julkkikseksi tulon jälkeen henkilön alkuperäiset ansiot jäävät sivuseikaksi. Itse asiassa nykyjulkkiksella ei ole muita vaateita kuin kyky herättää kiinnostusta yleisössä".

Kaikki julkisuuden henkilöt eivät ole julkkiksia. Turnerin mukaan julkisuuden henkilöt (public figures) esiintyvät julkisen roolinsa puitteissa päättäjinä, asiantuntijoina tai vaikkapa urheilijoina. Tässä roolissa henkilöltä ei kysellä yksityisasioita vaan rajoitutaan "työasioihin". Julkkikseksi (celebrity) henkilö muuttuu vasta sitten kun median kiinnostus alkaa rajautua pääosin intiimiin ja henkilökohtaiseen puoleen. Saavutukset tai asema jäävät tekosyyksi, joka oikeuttaa kiinnostuksen henkilöön.

Politiikan "julkkistuminen"

Myös huippupoliitikot ovat viime vuosina muuttuneet yhä enemmän julkkiksiksi, joissa kiinnostavinta on yksityiselämä. Voidaan puhua politiikan "julkkistumisesta" (celebritisation). Aikoinaan esimerkiksi pääministeri Matti Vanhanen saattoi esiintyä parin vuoden aikana yli 30 kertaa iltapäivälehden lööpissä lemmenasioiden juonenkäänteiden seurannan merkeissä. Poliitikko Tanja Saarelan (ent. Karpela) saippuaooppera on jatkunut yli 60 lööpissä. Lukuisat muutkin poliitikot ovat koreilleet etusivuilla henkilökohtaisten asioidensa takia.

Huippupoliitikko on kaikkien tuntema kasvo ja näin ollen perusteet julkkikseksi tulemiselle ovat olemassa. Viihdemedia kohteleekin monia poliitikkoja aivan samaan tapaan kuin vaikkapa artisteja tai urheilijoita. Ei sen väliä, onko Matti entinen mäkikotka vai pääministeri, pääasia että yksityiselämässä riittää juoruttavaa.

Tunnistettavaksi kasvoksi tuleminen riippuu nykymaailmassa ennen muuta visuaalisesta mediasta. Nykyisen kaltaisia julkkiksia on esiintynyt 1910-luvulta alkaen kun elokuvassa otettiin käyttöön lähikuva, joka teki kasvot tunnistettaviksi. Televisio on hyvin tehokas kasvoväline, samoin aikakausilehdet.

Graeme Turner toteaa, että julkkismaisuus ei ole henkilön ominaisuus, vaan siinä on kyse median tavasta esittää henkilö julkkistyyliin. Tässä esitystavassa mennään julkisen alueelta yksityiselämän puolelle. Etusijalle asetetaan henkilökohtainen tai julkisen roolin takaa paljastettava "todellinen minuus" tuntemuksineen.

Olkoonpa kyseessä kuinka suuri tähti tai johtaja tahansa, niin julkisen kuoren alta paljastetaan tavallinen "lihallinen" ihminen. Tämä tavallistamisen operaatio miellyttää kansan, tavallisten ihmisten mieltä. Näin saippuaoopperalla on myös poliitikoille myönteinen merkityksensä. Poliitikonhan ei sovi olla kansasta vieraantunutta eliittiä, vaan kansansa kaltainen, siis "tavallinen". Kansan (tuomion) pelko on (poliittisen) herran viisauden alku.

Julkkiksen hahmossa on aina läsnä tähteyden ja tavallisuuden jännite. Julkkiksena esittäminen on populaari tai populistinen lähestymistapa poliitikkoon.

Julkkistaustalta politiikkaan

Julkkispoliitikoista kirjoittava John Street erottaa näissä eri lajeja. On niitä viihteen ja urheilun julkkiksia, jotka päättävät ryhtyä poliitikoiksi. Tunnettuja esimerkkejä ovat "kuvernaattori" Arnold Schwarzenegger, Ronald Reagan, Clint Eastwood ja Jesse Ventura. Viimeksi mainittu oli Tony Halmeen tapaan viihdepainija Yhdysvalloissa.

Suomalaisia esimerkkejä ovat hiihtotaustainen Juha Mieto, vuoden 1991 Miss Suomi Tanja Saarela, Music Television -juontaja Maria Guzenina-Richardson, runoilija ja Uutisvuodon kapteeni Tommy Tabermann, muusikko Mikko Alatalo, Kotikadun näyttelijä Risto Autio ja tennistähti Merikukka Forsius.

Toisaalta on poliitikkoja, jotka ovat omaksuneet julkkismaisia elkeitä tai jotka laittautuvat julkkisten seuraan lehtikuvissa. Bill Clinton luritteli saksofonia Arsenio Hall Showssa. Tony Blair on mielellään tempaissut sooloja Fender Stratocasterillaan nuoruutensa kellaribändiä muistellen. Meillä Suomessa Vanhanen lyöttäytyi kernaasti Lordin kanssa kuvaan. Minna Sirnö ja Hannu Takkula laulavat karaokea. Viihteelliseen Uutisvuotoon on riittänyt osallistujia.

Streetin mukaan politiikka on paremmin taidetta kuin tiedettä. Poliitikoilla on opittavaa siitä miten popmusiikin tähdet osaavat ottaa yleisönsä, muotoilla iskevän sanoman, vedota tunteisiin, aktivoida yleisönsä fanaattisiksi kannattajiksi ja stailata esteettisesti vetovoimaisen lookin.

Julkkiskulttuuri mullistaa rajat

Politiikan uudesta tyylistä kirjoittavat John Corner ja Dick Pels toteavat teoksessa Media and the Restyling of Politics (2003), että meneillään on yhteiskunnallisten "toimialojen" samanlaistumisen tai de-differentaation prosessi. Viihdeteollisuuden julkkisten hyödyntämistä aletaan soveltaa myös "vakavilla" kentillä kuten taloudessa, politiikassa, taiteessa ja tieteessäkin. Eri sosiaalisten alueiden erilaiset toimintalogiikat tunkeutuvat toinen toisiinsa. Talous ja politiikka estetisoituvat brändiajattelun myötä, toisaalta talouden logiikat tunkevat politiikkaan ja taiteeseen. Talous taas politisoituu eettisen kuluttajuuden myötä.

Cornerin ja Pelsin mukaan viihteellinen mediakulttuuri on keskeinen erojen häivyttäjä, koska se kohtelee yhteiskunnan eri alueita samalla tavalla. Esimerkkinä tästä politiikan, talouden ja viihdeteollisuuden toimijoiden kohtelu yhtäläisesti julkkiksina. Media asettaa paineita siirtää tyylikysymykset viihteen alueelta muille sosiaalisille alueille ja näin toteutuu samanaikaisesti estetisoitumisen, tunteellistumisen ja julkkistumisen prosessi.

Toisaalta on muistettava, että poliitikot hyvin hanakasti tarttuvat mahdollisuuteen saada mediajulkisuutta ja suostuvat tiettyyn rajaan saakka julkkistyyppisiin henkilökohtaisiin uteluihin. Politiikka on medioitunutta, mediasta riippuvaa, joten on yleensä pakkokin ottaa median tarpeita huomioon jos aikoo tehdä itsensä tutuksi äänestäjien keskuudessa.

Tietysti on huomattava myös yleisö, kuluttajat, äänestäjät. Julkkikset kiinnostavat yleisöä ja ihmisillä on monenlaista käyttöä julkkiksille. Heistä saa ensinnäkin kehitettyä puheenaiheen ja luotua yhteisöllisyyttä muiden kanssa. Ruudun läpi voi solmia ihmissuhteen. Julkkis paljastaa intiimejä asioita ja sellaista tekee tietenkin vain läheinen ystävä. Viehättävä julkkis flirttailee ja juttelee mukavia - juuri minulle! Julkkis herättää tunteita.

Julkkisten törttöilyjä paheksumalla voi tuntea itsensä kunnolliseksi kansalaiseksi sekä käydä moraalista neuvottelua oikeasta ja väärästä. Julkkiksen avulla tehdään identiteettityötä, jonka peruskysymys ei ole enää "kuka minä olen" vaan "miksi haluaisin tulla". Julkkikset ovat malleja: tuollainen haluaisin olla ja tuollaiseksi haluaisin tulla.

Poliitikolle ja puolueellekin tietty esikuvallisuus, johtotähtenä olo, on tärkeää. Sen ymmärsi hyvin Tony Blair sorvatessaan uutta Labouria 1990-luvun puolivälissä.

 

(Ilmestynyt: Aamulehdessä Torstaivieras -aliona 30.8.2007.)

Last updated: 12.10.2016

Add new comment