Tiede tarvitsee portinvartijansa niiden puutteista huolimatta, blogi, Jouni-Matti kuukkanen

Tiede tarvitsee portinvartijansa niiden puutteista huolimatta

Albert Einstein järkyttyi pahemman kerran, kun amerikkalainen tieteellinen lehti lähetti hänen artikkelinsa ulkopuoliselle asiantuntijalle kolmekymmentäluvun alussa. Ketä tahansa nykyajan tieteilijää tällainen reaktio todennäköisesti hämmästyttäisi. Ulkopuolisesta arvioinnista on tullut lähes yleismaailmallinen osa sekä tieteellisten julkaisujen että rahoitushakemusten käsittelykäytäntöä.     

Riippumattomien asiantuntijoiden tekemät arviot ovat kuitenkin yleistyneet vasta toista maailmansotaa seuraavina vuosikymmeninä. Esimerkiksi eräs maailman tunnetuin tieteellinen julkaisu, Nature, alkoi käyttää ulkopuolisia arvioita niinkin myöhään kuin vuonna 1973.

Käytäntö itsessään on paljon vanhempi. Tieteellinen seura The Royal Society of London päätti ensimmäisenä kokeilla ulkopuolisia arvioitsijoita uuden julkaisunsa Proceedings of the Royal Society toimituksessa 1830-luvulla. Aiemmat arviot olivat olleet tieteellisten seurojen tai muiden komiteoiden sisäisiä päätöksiä. Ranskan tieteellisessä akatemiassa asiantuntijat olivat tosin jo laatineet kuninkaalle raportteja keksinnöistä ja löydöksistä.  

Ei ole sattumaa, että arvioitsijaa nimitetään myös refereeksi, jota ei ole suomeksi sentään ”tuomariksi” käännetty. Tieteen tuomari-roolin sosiaalisesta merkityksestä on esiintynyt historian saatossa useita näkemyksiä. Alkuvuosina referee oli ennen kaikkea tieteellisten seurojen maineen puolustaja, ja vasta myöhemmin hänestä tuli tieteellisen integriteetin portinvartija, jonka tulisi olla kaikenlaisten henkilökohtaisten kaunojen ja intressien yläpuolella. Ulkopuolisia arvioitsijoita käytetään nykyään juuri tieteellisen tason varmistamiseksi ja objektiivisuuden takaamiseksi. Mikään inhimillinen käytäntö ei ole kuitenkaan ongelmaton.

Ulkopuolisenkaan asiantuntijan käyttäminen ei ole tae arvioinnin puolueettomuudesta. Tieteessäkin kiistellään. Siellä on koulukuntia. Sukupuolierot vaikuttavat. Näiden ongelmien ehkäisemiseksi lähes kaikki lehdet käyttävät niin sanottuja kaksoissokkoarviointeja eli kirjoittaja ei tiedä arvioitsijoiden eikä referee kirjoittajien henkilöllisyyksiä. Silti henkilöllisyydet voivat tulla, ja ainakin tutkimussuuntaukset tulevat, ilmi internet-aikakaudella, mikä uhkaa arvioinnin puolueettomuutta. Ja ilkeä päätoimittaja voi periaatteessa lähettää kirjoituksen arvioitavaksi täysin vastakkaista näkemystä edustavalle tutkijalle näin ehdollistaen kriittisen raportin syntymisen.

Muodit ja yhteiskunnallisesti esillä olevat asiat vaikuttavat rahoituspäätöksiin, ja myös arvioihin. Erikoisemmat aiheet ja perustutkimus ovat vaarassa jäädä jalkoihin. Kaikki asiantuntija-arviot eivät ole välttämättä riittävästi asiaa tuntevia.

Lukemattomien lehtien ja rahoituspäätösten taustalla vaikuttaa vielä paljon suurempi joukko asiantuntijoita, jotka antavat suosituksia julkaisun tai hakemuksen tasosta ja kelpoisuudesta. Tämä joukko muodostaa suurelle yleisölle näkymättömän ilmais- tai halpatyöarmeijan, sillä suurin osa tästä työstä on palkatonta tai nimellistä korvausta vastaan tehtyä.

Vuosi vuodelta lisääntyvä ylimääräisen arviointityön määrä vaikeuttaa koko arviointijärjestelmän toimivuutta. Lehtien on löydettävä riittävä määrä arvioitsijoita, yleensä kaksi tai kolme, jokaiselle artikkelille kohtuullisessa ajassa. Yhä lukuisimpien kyselyjen sataessa myös kieltäytymiset kasvavat. Kääntöpuolena on lukemattomien palkallisten tuntien haaskaaminen rahoitushakemuksiin, joista vain noin kymmenosa rahoitetaan. Jotkut ovatkin arvioineet nykymallisen kaikkialle ulottuvan kilpailutuksen tulleen nykyisessä laajuudessaan jopa tiensä päähän.

Moni tutkija maksaa myös henkilökohtaisella tasolla pettymysten muodossa hintaa nykyisen järjestelmän armottomuudesta. Hylkäyspäätöksen ovat tosin saaneet käytännössä kaikki tiedeyhteisön jäsenet jossain vaiheessa. Silti tiede tarvitsee portinvartijansa ja tieteellisen tason vaalijansa. Asiantuntijuus ja siihen perustuva arvioiminen ovat tiedeyhteisön toiminnan kannalta elintärkeitä asioita. Voisi sanoa, että tieteellinen yhteisö on osa liberaalia maailmanjärjestystä, joka pyrkii olemaan avoin, puolueeton ja parasta asiantuntemusta etsivä kiinnittämättä huomiota tekijän lähtökohtiin tai henkilökohtaiseen taustaan.

Järjestelmän puutteet ja sen aiheuttama kokonaisrasitus yliopistoyhteisölle ajavat varmasti tulevaisuudessa etsimään uusia laadunvarmistamisjärjestelmiä. On vaikeampi sanoa, mitä ne tulevat olemaan. Ehkä entistäkin avoimempia, julkisempia ja kevyempiä arviointikäytäntöjä.

Lohdutuksen sanana kaikille kielteisen julkaisu- tai rahoituspäätöksen saaneille voidaan todeta, että Einsteinin varhaiset julkaisut eivät käyneet läpi nykyisenkaltaista arviointiprosessia. Noilla papereilla saatiin aikaan kuitenkin tieteellinen vallankumous.

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 11.6.2019

Last updated: 1.8.2019