Brexit on kielikuvien karnevaali, kirjoittaa Jouni-Matti kuukkanen blogissaan

Brexit on kielikuvien karnevaali

The Guardian -lehden pilakuva juuri vaihtuneen vuoden viimeisessä numerossa esitti konttaavaa vauvaa Brexit-risteyksessä. Tienviitassa oikealle lukee ”Ei sopimusta” ja tie johtaa äkkipudotukseen. Vasemmalle osoittavaan opasteeseen on maalattu ”Mayn sopimus” ja reitti vie samaiseen rotkoon, mutta jyrkkiä portaita pitkin kuitenkin. Eteenpäin vievän polun kylttiin on painettu ”2. kansanäänestys”. Sitä kautta vaippaikäinen pääsee harvalautaiselle riippusillalle, jonka määränpää ei ole näkyvissä.

Pilakuva henkii epävarmuutta ja huolta. Brexitistä on silti löydettävissä positiivisia puolia. Se on lisännyt poikkeuksellisen voimakkaasti mielenkiintoa yhteiskunnallisiin asioihin ja synnyttänyt rikkaan kielikuvaston luonnehtimaan tapahtunutta ja ennustamaan tulevaisuutta. Tämä kuvasto koostuu pääasiassa historiallisista rinnastuksista ja varsinaisista kielikuvista.  

EU-eroa vaatineet ovat haaveilleet suvereenisuudesta. Mutta kuka tai mikä onkaan suvereeni? Historiallisesti suvereeneina on pidetty niitä, joilla on ehdoton päätösvalta, kuten jumalalla tai Ranskan aurinkokuninkaalla Ludvig XIV:ta. Jotkut ovat unelmoineet ”globaalista Britanniasta” kutsuen näin seireeniselle mielikuvamatkalle sadan vuoden taakse, jolloin imperiumi hallitsi maailman meriä ja noin neljäsosaa koko maapallosta.  

Eron kannattajat eivät ole sentään luvanneet ”maidon ja hunajan maata”, mutta tämä on kuultu kriitikoiden suusta syytöksenä katteettomista lupauksista. Eron puolesta puhuneet sen sijaan kielsivät jyrkästi ennen äänestystä, että ero merkitsisi maailmanloppua tai muuta täystuhoa, tai edes ruton saapumista saarivaltakuntaan. Epäselvää tosin on, kuka tällaista olisi väittänyt. Menipä ulkoministeri Jeremy Hunt toisaalta luonnehtimaan EU:ta Neuvostoliitoksi, mikä kirvoitti napakoita vastineita itäisen Euroopan edustajilta, jotka todella ovat eläneet jälkimmäisen varjossa. 

Rinnastukset katastrofeihin ja onnettomuuksiin ovat suosittuja. Kuilun partaalla keikkumisen ohella huonosti sujuvaa eroprosessia on kuvattu omaan jalkaan ampumiseksi ja erämaavaellukseksi. Kun hallitus ryhtyi valmistautumaan sopimuksettomaan Brexitiin, työ- ja eläkeministeri Amber Rudd totesi, että turvavyön laittaminen ei tarkoita, että olisi ajettava seinään. Joillekin Britannia näyttäytyy Titanicilta ja Brexit hitaasti lähestyvältä jäävuorelta, josta vasta huippu on näkyvissä. Vain aavistuksen sympaattisempi luonnehdinta on poliittisen eliitin kuvaaminen hermoromahduksen partaalla olevaksi: ei tiedetä mitä halutaan, eikä osata sanoa muuta kuin ei.

Oma mielenkiintoinen luokkansa on nykyajan rinnastaminen historiallisiin aikakausiin. Elämmekö kuin kesää 1914, jolloin kaikki tunsivat katastrofin lähestymisen, mutta kukaan ei kyennyt sitä estämään? Onko Theresa May kuin Hitlerille 1930-luvulla myönnytyksiä tehnyt Neville Chamberlain, kuten jotkut ovat väittäneet? Epäselväksi jää, mikä olisi kolmas valtakunta ja kuka sen kansleri. Tai ehkä May onkin kuin pääministeri Anthony Eden, joka ajoi maan (Suezin) kriisiin 1956, lähti lomille Karibialle ja hävisi lopulta vaalit?

Onko Britanniasta tulossa Euroopan uusi ”sairas mies”? Se edellinenhän oli luhistukseen ajautunut Ottomaanien imperiumi.  Nykymenoa on kuvattu eräänlaiseksi yhteiskunnallisen ”tyytymättömyyden talveksi” 1978–1979 ennen Margaret Thatcherin valtaannousua, jonka symbolina muistetaan kaduille kerääntyneet roskaröykkiöt ja ruumishuoneille kasaantuneet ruumiit roskamiesten ja haudankaivajien lakkojen seurauksena. 

Kielikuvien ja historiallisten rinnastusten avulla pyritään tekemään tuntematon tutuksi ja ennakoimaton ennustettavaksi. Ne tarjoavat toimenpidesuosituksia. Kaikki ymmärtävät, mitä kannattaisi tehdä, jos laivamme on törmäyskurssilla jäävuoreen. Ne voivat olla myös voimattomuuden ilmauksia. Ehkä Brexitissä on samanlaista vääjäämätöntä voimaa kuin ensimmäisessä maailmansodassa, jota kukaan ei kyennyt ehkäisemään pahoista aavistuksista huolimatta.  

Jokainen rinnastus on silti vain osittain osuva. Ajatus poliittisen eliitin hermoromahduksesta on kieltämättä oivaltava. Mutta mitä tahansa EU sitten onkaan, se ei ole totalitaristinen Neuvostoliitto eikä kolmas valtakunta. Punainen eikä mikään muukaan armeija ole pakottanut jäseneksi, eikä kansanäänestyksen takia ketään ole lähetetty vankileirille. Ja tuskin Britannia sentään kuiluun kupsahtaa, vaikka sopimuksettoman EU-eron johdosta maalle aiheutuisi monenmoisia taloudellisia, jakelu- ja liikkuvuusongelmia.

Mikä on sitten parasta, mitä Brexitistä on sanottu? Se on ehdottomasti lisäys Mayn selventäväksi tarkoitettuun tautologiseen linjaukseen.  On parasta kirjoittaa se alkukielellä: ”Brexit means Brexit. But what does Brexit mean?!” Tämä väittävä kysymys on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 22.1.2019

Last updated: 22.1.2019

Add new comment