Hengitämme filosofiaa

Filosofia koetaan toisinaan abstraktiksi ja etäiseksi. Sen ajatellaan ehkä olevan jotain sellaista, joihin vain vanhoilla parroilla on aikaa ja varaa; tai ylellisyyttä ihanneyhteiskunnassa, jossa kalastellaan ja maalaillaan tauluja ajan ratoksi koneiden tehdessä työt. Tämä on kuitenkin harhakäsitys.

Historiantutkija Jorma Kalela on verrannut historian kirjoittamista samanlaiseksi perustarpeeksi kuin hengittäminen. Me kaikki kannamme omaa historiaamme ihoillamme vähintään perheiden ja sukujen kautta erilaisina tarinoina. Mieleni tekisi sanoa samaa filosofiasta. Me hengitämme filosofiaa. Käytämme filosofisia käsitteitä ja rakennamme maailmaamme sekä toimintaamme niiden avulla, vaikka emme sitä aina huomaisikaan.

Toisinaan törmää filosofiaa väheksyviin puheenvuoroihin, joita kuitenkin jatketaan filosofisin argumentein ilman mitään havaittavaa itseironiaa. On sanottu osuvasti, että eilisen filosofinen radikalismi on tämän päivän arkijärkeä.

Onpa filosofiaa pyritty jopa lopettamaan sekä ystävien että vihollisten voimin. Tällöin ei tarvitse ajatella edes älyllisyydelle vihamielisiä kulttuuriympäristöjä, kuten vaikkapa Italian fasismia sotien välillä. Mutta hengittämättä voi olla vain aikansa.

Voisiko filosofiaa pitää eräänlaisena kulttuurisena ongelmajätteenä, jonne varastoituvat ratkaisemattomat probleemat? Lähes kaikki tieteet ovat siihen aikanaan kuuluneet, mutta erottautuneet pikkuhiljaa omiksi aloikseen. Joissakin perinteisissä yliopistoissa, kuten Cambridgessa, fysiikan oppituolia kutsutaan edelleen luonnonfilosofian professuuriksi.

Jotkut filosofit ovatkin pyrkineet saattamaan filosofian ”varmalle” pohjalle tieteiden tapaan, kuten ranskalainen René Descartes. Toiset ovat ajatelleet löytäneensä filosofisen analyysin lopullisen muodon. Näin esimerkiksi itävaltalainen Ludvig Wittgenstein myyttisessä ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa kirjoitetussa kirjassaan Tractatus logico-philosophicus, jonka mukaan kieli on maailman kuva. Sen mukaan kaikki, mitä voidaan sanoa, voidaan sanoa selkeästi.

Hän vetäytyi Alpeille kansakoulun opettajaksi, mutta palasi vuosien päästä uusin ajatuksin. Filosofiasta oli tullut hänelle terapiaa, jolla ihmiset vapautetaan heitä vaivaavista käsitteellisistä ongelmista; ikään kuin kärpäsen johdattelemista pois pullosta vapauteen.

Filosofia ei kuitenkaan lopu eikä lakkaudu yrityksistä huolimatta. Viimeiset pari vuotta on mitä mainioin esimerkki filosofian läsnäolosta arkipäivässä. Kaksi sanaa ovat nousseet ylitse muiden: ”totuus” ja ”fakta” sekä niiden monet johdannaiset, kuten ”totuudenjälkeinen aika” ja ”vaihtoehtoiset faktat”.

Näillä kahdella sanalla on jokin aivan olennainen rooli puheessamme, mutta kuka on pysähtynyt miettimään, mitä ne tarkoittavat? Toden ja epätoden suhde on epäsymmetrinen. Siinä missä epätosi ja valhe on usein helppo tunnistaa ristiriidan kautta, totuuden saavuttaminen on vaikeampaa. On helpompaa tietää olevansa väärässä kuin oikeassa. On myös asioita, jotka ovat toden ja epätoden tuolla puolen käsitteellisesti tai käytännöllisesti, ja joita tulee arvioida muilla kriteereillä: arvoja, ideologioita, tavoitteita, ehdotuksia, universaaleja yleistyksiä. Pyrkimystä totuudellisuuteen, ja valheen välttämistä, tulee silti pitää ehdottomana hyveenä.

Puheessamme ”faktat” kuulostavat maailmaamme rakentavilta näkymättömiltä tiiliskiviltä. Ehkä ne niitä ovatkin, mutta siinä, missä tiiliskiven voi ottaa käteensä ja pinota toisen päälle, tämä on faktojen suhteen mahdotonta. Ei ole selvää, ovatko ne värillisiä vai värittömiä, aineellisia vai aineettomia, kovia vai pehmeitä, hajuttomia vai tuoksuvia, rumia vai kauniita? Kyseessä on metafyysinen käsite, joka kuitenkin rakentaa arkiajattelua.

Puhun nyt nimenomaan käsitteistä, en sanoista. Ellemme halua, että puheemme sanat olisivat vain kuin päälle liimattavia muistilappuja, on mentävä musteen ja ääniaaltojen tuolle puolen. Ideoiden ja käsitteiden maailmaan. Filosofian historian aarrearkusta löytyy lukuisia luonnoksia vaikkapa totuuden ja faktan olemuksesta sekä olemattomuudesta. Tämän arkun penkominen rikastuttaa.

Filosofia antaa vastauksia, mutta ei yhtään kiistatonta vastausta. Eetikko ei voi kertoa, onko eutanasia oikein vai väärin, mutta hän voi parhaimmillaan piirtää eettisten vaihtoehtojen kartan seikkaperäisestikin.

Filosofia analysoi kysymyksiä, jotka ovat inhimillisen olemassaolon, myös tieteellisen, rajapinnoilla. Keitä olemme? Mitä maailma on? Missä suhteessa olemme maailmaan? Mitä on hyvä, paha, rakkaus, rangaistus, vapaus, elämä, historia, maailma, kuolema?

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Kalevan Vieras-kolumnina 7.8.2018.

Jouni-Matti Kuukkanen on dosentti ja filosofian professori Oulun yliopistossa.