Olemuksen ydin sanojen välissä – Hiljaisuus japanilaisessa puheviestinnässä

Jatkuvan informaatiotulvan aikakautena ääneen pääsevät usein ne, joilla on kantavin ääni ja kyynärpäät valmiina puolustamaan omaa asiaansa. Hiljaisuus tuntuu olevan nykyisin pelkkä katoava luonnonvara.  On kuitenkin vielä sellaisiakin maailmankolkkia, joissa ”vaikeneminen on kultaa” ja olennainen osa päivittäistä kanssakäyntiä. Hiljaisuudella onkin aivan erityinen asema japanilaisessa yhteiskunnassa.

Hanna Erkkilä

 

Pääkuva: Hakonen Sekishon eli tarkastusaseman museo. Kuva: Seija Jalagin 2011.

 

Japanilaisia pidetään hiljaisuuteen kääntyvänä kansana verrattuna muihin itäaasialaisiin, kuten kiinalaisiin ja korealaisiin. Hiljaisuus ja sen taitava käyttö on yksi japanilaisista arvoista, joka tulee esille esimerkiksi lukuisina sananlaskuina. Toisin kuin useimmiten länsimaissa, hiljaista ihmistä arvostetaan, sillä hiljaisuutta pidetään ansiokkaan pohdinnan ja tahdikkuuden merkkinä. Joissakin länsimaissa tämä voidaan nähdä pikemminkin kykenemättömyytenä ilmaista omia ajatuksia ja yltiöhiljaista ihmistä pitää suorastaan tyhmänä.

Japani on ollut aina hyvin tiheästi asuttu maa, minkä vuoksi harmonisen elämän saavuttamiseksi ihmisten on ollut hyvä tulla toimeen keskenään ja välttää turhia konflikteja. Tämän vuoksi japanilaiset ovat hyvin tietoisia ympäristöstään ja muista ihmisistä jopa toisten “ajatusten lukemiseen” (haragei) asti. Se, että kaikki japanilaiset olisivat hiljaisia, on kuitenkin jo liian yleistävä ja stereotyyppinen ajatus. Vaikka hiljaisuuteen ja sosiaaliseen harmoniaan pyrkimistä pidetäänkin Japanissa soveliaana käytöksenä, aina on kuitenkin myös niitä, jotka eivät sovi tähän malliin. Eikä se ole mikään huono asia, sillä hiljaisuuden painottaminen on vain yksi japanilaisen kulttuurin erityispiirteistä. 

Hiljaisuudella on myös omat juurensa Japanissa vahvana vaikuttaneen zen-buddhalaisuuden johdosta. Meditointiin ja mielensä tyhjentämiseen kallistuvan uskonnon mukaan totuuden voi löytää ainoastaan hiljaisuudesta – sitä ei voi sanoin kuvailla. Tätä ajatusta symboloi tietä tai reittiä kuvaava kanji eli kiinalainen kirjoitusmerkki 道 (dô), joka sisältyy myös viiteen perinteiseen japanilaiseen taiteenmuotoon: teetaide, kukkien asettelu, kalligrafia, judo ja kendo, joihin on välittynyt zen-buddhalainen ajatus hiljaisuuden ja vakavuuden tärkeydestä taitojen sisäistämiseksi.

Ajatus siitä, että totuus piilee hiljaisuudessa, on siis yksi syy siihen, miksi hiljaisuutta arvostetaan Japanissa. Hiljaiseen ihmiseen liitettäviä ominaisuuksia ovatkin totuudenmukaisuus, rehellisyys, vilpittömyys, suoruus ja luotettavuus. Japanilaisen sananlaskun 言わぬが花 (Iwanu ga hana) mukaan vaikeneminen on kukka. Kaikkea ole tarpeen sanoa ääneen ja vaikeneminen on kultaa, kuten asia Suomessa muotoillaan. Toisen sananlaskun mukaan suu on syömistä eikä puhumista varten, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki mikä tulee suusta ulos, ei ole totta ja suu on pahan lähde 口は災い の もと (kuchi wa wazawai no moto).

 

Puhe viestinnän välineenä

Puhetta pidetään yhtenä ihmisyyden keskeisimmistä elementeistä. Se erottaa meidät muusta eläinkunnasta, mikä osaltaan vaikuttaa joidenkin käsitykseen ihmisten erityislaatuisuudesta. Tosiasiassa puheviestintä on paljon muutakin kuin ääniaaltojen tuottamista sitä varten kehittyneissä äänihuulissa. Tarkasti artikuloitu puhe helpottaa ihmisten kanssakäymistä, mutta sitä tukevat myös esimerkiksi ilmeet ja eleet.

Ei ole kuitenkaan olemassa yhtä oikeaa tapaa viestiä, sillä ihmiset ovat sijoittuneet maapallolla niin laajalle alueelle, että he ovat kulttuurisesti eriytyneitä ja kommunikoivat siten myös eri tavoin. Maailmassa on tällä hetkellä satoja eri kieliä, jotka ovat niin luonnollisia kuin keinotekoisiakin ja joilla pyrimme kielellistämään, mitä mielessämme on ja välittämään sen muille ihmisille. Ennen kirjoitustaidon keksimistä ideat liikkuivat eteenpäin suusta suuhun. Puheviestintä oli siten ainoa tapa kommunikoida. Aikojen saatossa tätä ideoiden vaihtoa ja tallentamista varten on kuitenkin keksitty useita eri tapoja, kuten kirjoitustaito ja valokuvaus, sekä välineitä, kuten paperi ja kirjoituskoneet. Tieto kulkee tällä hetkellä nopeammin ja laajemmalle alueelle kuin koskaan aikaisemmin. Puhe on silti edelleen yksi tärkeimmistä kommunikaation muodoista, onhan se yksi ihmiskehon sisäänrakennetuista hienouksista ja aina mukana kulkeva itseilmaisun instrumentti.

Puheviestintä ei kuitenkaan ole yksinomaan puhetta, vaan siihen liittyy monia eri ulottuvuuksia, kuten ilmeet, eleet ja hiljaisuus. Ilmeet kertovat ihmisten tunteista, ja niitä käytetään esimerkiksi tehostamaan jo sanottua tai muuttamaan sen merkitystä. Myös eleillä pyritään selventämään sitä, mitä yritämme viestittää kuulijoille. Eleitä voidaan hyvin pitää ihmisten totuuden torvena, sillä ajatellaan, etteivät esimerkiksi ihmisen kädet pysty valehtelemaan. Siinä tapauksessa, että joku on estynyt puhumasta tai kuulemasta puhetta, voidaan vaihtaa ajatuksia viittomakielten avulla. Käsillä ja muulla elehtimisellä on siis merkittävä rooli kommunikoinnissa. Puhe on ihmisille niin luontainen tapa ilmaista itseään, että he yrittävät opettaa sitä myös esimerkiksi lemmikkieläimille, jotka oppivat vastaamaan tiettyihin ärsykkeisiin osaamatta kuitenkaan itse tuottaa puhetta.

Hiljaisuus puolestaan on se, mitä jää sanomatta – sanoma, joka kulkee puheen välissä. Mutta kuten käytännöt vaihtelevat eri kulttuureissa, niin hiljaisuuskin on hyvin kulttuurisidonnaista, vaikka se onkin pohjimmiltaan vain ääniaaltojen puutetta. Tämä tarkoittaa sitä, että niin kuin me emme välttämättä ymmärrä muiden käyttämää kieltä, emme välttämättä ymmärrä heidän sanatonta viestintäänsäkään. Hiljaisuuteen aivan kuten puheeseenkin liittyvät myös omat ilmeensä ja eleensä. Näillä pyritään ilmaisemaan sellaisia asioita, joita ei joko tahdota tuoda esille puheessa tai pidetä riittävän merkityksellisinä sanottavaksi tai joita ei vain yksinkertaisesti kyetä kielellistämään.  

 

Japanilaisten kahdet kasvot

Japanilaisilla on hyvin kaksijakoinen tapa ymmärtää maailmaa. Kaikki tila jakautuu sisä- ja ulkopuoleen sekä ihmisen sisäiseen ja ulkopuoliseen olemukseen. Ihmisen sisintä kutsutaan honneksi. Se on hänen todellinen olemuksensa, joka ei näy ulkopuolisille. Julkista minää kutsutaan tatemaeksi, jota muokkaa jatkuva sosiaalinen paine.

Tatemae on ihmisen julkiset kasvot, joita hän ylläpitää koko elämänsä ajan. Kasvojen menetys puolestaan kuvaa tilannetta, jossa ihminen itse tai hänen läheisensä tekee jotain niin sosiaalisten normien vastaista, että menettää maineensa ja ikään kuin riisutaan sisintään suojaavasta panssarista. Kasvojen menettäminen on japanilaisille häpeällistä, ja se voi äärimmillään ajaa ihmisen jopa itsemurhaan.

Japanilaiset jakavat kahteen kategoriaan myös ihmisten väliset vuorovaikutussuhteet. Karkeasti jaoteltuna uchi kuvaa sisäpiiriä ja soto puolestaan sen ulkopuolisia suhteita. Uchilla voidaan tarkoittaa useita eri asioita: sisäpuolta, omaa perhettä, omaa ryhmää ja omaa puolisoa. Soto puolestaan kuvaa kaikkea sitä, mikä jää uchin ulkopuolelle eli ulkopuolta, ulkotiloja, muiden henkilöiden muodostamia ryhmiä ja kaikkea muuta oman kodin ulkopuolista. Tämä jaottelu perustuu Japanissa historiallisesti merkittäväksi muodostuneeseen ie-järjestelmään, jossa ihmiselle läheisin ja vahvin sidosryhmä on ollut hänen oma perheensä eli isän suku.

Ie-järjestelmän mukainen perhe oli paljon laajempi kuin se, mitä nykyinen ydinperhekäsitys kattaa. Perhe tai pikemminkin suku tai klaani koostui perheen päästä, hänen vanhemmistaan, veljistä, isovanhemmista, sedistä, miniöistä ja heidän lapsistaan. Korkeiden aitojen ympäröimässä pihapiirissä sukupolvet asuivat keskenään ja hoitivat perheen asioita yhtenä yksikkönä. Maailma jakautui omaan pihapiiriin ja sen aitojen ulkopuoliseen maailmaan.

Niinpä japanilaiset pyrkivät nykyäänkin jakamaan ihmiset omiin ryhmiinsä voimistaakseen yhteenkuuluvuudentunnettaan, vaikka se tarkoittaisikin muiden ryhmien huonoon valoon asettamista. Läheiset ryhmät vaikuttavat vahvasti ihmisen identiteetin kehitykseen, ja omasta sidosryhmästä haetaan turvaa. Toisaalta japanilaisten ryhmät ovat hyvin homogeenisiä ja tekevät selvän eron esimerkiksi japanilaisten ja ulkomaalaisten välille, mikä voi aiheuttaa jännitteitä japanilaisten ja heidän ulkopuoliseksi kokemansa maailman välillä. Sosiaaliseen harmoniaan pyritään nimittäin lähinnä oman ryhmän sisällä. Senpä vuoksi erilaiset vähemmistöt, kuten Japanin alkuperäiskansa ainut ja Japanin korealaiset, ovatkin kokeneet pitkään jatkunutta syrjintää.

Japanilaisen yhteiskunnan pyrkimys homogeenisyyteen ilmenee ongelmana myös silloin, kun japanilainen lähtee maansa ulkopuolelle. Koska hän on aina kuulunut japanilaisista koostuvaan ryhmään, mieltää hän vielä ulkomailla ollessaankin kohdemaansa asukkaat ”ulkomaalaisiksi”, minkä vuoksi hänen voi olla vaikea sosiaalistua uuteen ihmisryhmään. Yhtäältä tämä voi kasvattaa japanilaisen turvattomuuden ja toiseuden tunnetta ulkomailla, toisaalta se voi vahvistaa nihonjinronia eli käsitystä japanilaisten ainutlaatuisuudesta. Vastakkainasettelun voimalla pyritään siis vahvistamaan omaa identiteettiä, joka erottuu selvärajaisempana vertailtaessa muihin.

Se, miten tämä jaottelu vaikuttaa ihmisten väliseen kanssakäymisene, vaihtelee luultavasti henkilökohtaisella tasolla paljon. Vaikka japanilainen kuuluisikin johonkin ryhmään, jonka hän luokittelisi uchiksi, voi hän silti joutua turvautumaan tatemaeen eli julkisiin kasvoihin kommunikoidessaan ryhmän muiden jäsenten kanssa. Ryhmän dynamiikkaan vaikuttaa vahvasti myös se, millainen hierarkia ryhmässä vallitsee ja mihin yksilö sijoittuu tässä asetelmassa. Tässä korostuu myös se, miten Japani on ryhmäkeskeisempi kansa kuin monet länsimaat, jossa individualismista johtuen asetetaan usein yksilön etu ryhmän edun edelle.

 

Japanilainen osana yhteiskuntaa

Vahvasta ryhmätietoisuudesta seuraa, että jokaisella yksilöllä on oma paikkansa. Yrityksiä omasta lokerosta ulos ryömimiseksi katsotaan puolestaan karsaasti. Lainaten japanilaista sananlaskua 出る杭は打たれる (deru kui wa utareru) ulkona törröttävä naula vasaroidaan takaisin sisään. Sosiaalinen paine mukautua tiettyyn käytösmalliin on siis todellinen, ja tavallisesta käytöksestä poiketaan kasvojen menettämisen ja yhteisön ulkopuolelle jäämisen uhalla.

Japanilaisen yhteiskunnan perustana on normisto, jota sen jäsenet seuraavat taatakseen sosiaalisen harmonian. Hiljaisuuden hyödyntäminen sosiaalisissa tilanteissa on yksi niistä tavoista, jonka lapset oppivat jo pienestä pitäen ja johon kulttuurin ulkopuolisen henkilön voi olla vaikea tottua. Yksi japanilaisen yhteiskunnan ilmeisimmistä piirteistä on vahva hierarkkisuus. Vertikaalisesti rakentuneissa yhteisöissä yksilö kommunikoi eri tavalla sen eri portailla istuvien ihmisten kanssa. Tämä näkyy kaikkein yksinkertaisimmin puheessa, jossa korkeammassa asemassa olevan ihmisen kanssa puhutaan kohteliaasti ja halutaan välttää erimielisyyksiä. Itsestä puhuttaessa käytetään puolestaan nöyrää puhetapaa, jossa omista tekemisistä puhutaan hieman vähättelevästi. Alemmassa asemassa olevia, on kyse sitten työyhteisöstä tai itseä nuoremmasta henkilöstä, ja läheisiä voi puhutella vapaamuotoisemmin, muttei silloinkaan kärkkäästi.

Ryhmätilanteissa hierarkiassa korkeammalla olevat ovat tilanteen johdossa. Alemmassa asemassa olevat ovat useammin kuuntelijan kuin puhujan roolissa ja ristiriitaisia mielipiteitä tai liian suoraa puhetta vältetään. Hyvän ilmapiirin pilaaminen on paheksuttavaa, minkä vuoksi on parempi pitää vahvat mielipiteet omana tietonaan, jollei tahdo ryhmän silmätikuksi ja mahdollisen syrjinnän kohteeksi. Japanilaisissa kouluissa tällainen syrjintä on varsin yleinen kiusaamisen muoto. Koululaiset saattavat eristää kiusatuksi tulleen oppilaan kohtelemalla häntä kuin ilmaa. Sivustakatsojan hiljaisuus voi kuitenkin johtua myös siitä, että hän pelkää joutuvansa itse kiusatuksi, jos yrittäisi vaikuttaa tilanteeseen ja siten erottuisi enemmistöstä. Tällaista kolmannen osapuolen hiljaisuutta esiintyy kuitenkin myös koululuokan ulkopuolella, aikuistenkin keskuudessa.

Japanilaisten tapaa reagoida ryhmässä toisten tekemisiin ja mukautua niihin kutsutaan ishin denshiksi. Ishin denshinin perustana on ryhmäläisten samankaltainen kokemusmaailma, jonka myötä sen jäsenet ymmärtävät, mitä toiset kokevat tietyissä tilanteissa siitä kuitenkaan erikseen mainitsematta. Ishin denshin on siten tiedostamatonta käytöstä, jonka tarkoituksena on ylläpitää ryhmäläisten välistä tasapainoa.

Tiedostettua mukautumista muiden tekemisiin kutsutaan puolestaan harageiksi. Haragei on ikään kuin se tapa, jolla ihmiset arvioivat tatemaen ja honnen suhdetta käytännössä. Julkinen tatemae on hyvin myöntyväinen ja välttelee ristiriitatilanteita. Kuuntelija kuitenkin tulkitsee haragein avulla, mitä puhuja oikeasti mahtaakaan tarkoittaa. Haragei on siis ikään kuin rivien välistä lukemisen taito, jonka sujuvasti osaava ihminen saattaa vaikuttaa melkein ajatusten lukijalta. Useimmille länsimaalaisille haragei on kuitenkin vaikeasti havaittava ja vielä vaikeammin opeteltava. Haragei nimittäin perustuu niihin totuttuihin käytänteisiin, joita japanilainen kohtaa päivittäin jo pienestä pitäen ja hyödyntää mahdollisimman tehokkaassa yhteiseen kulttuuriperintöön pohjautuvassa viestinnässä.

Japanilainen tarvitsee harageitä jo niinkin yksinkertaisessa tilanteessa kuin kaupassa asioimisessa. Ostoksia maksettaessa nimittäin kassahenkilö ja asiakas osallistuvat ikään kuin ikivanhan rituaalin, jossa kummallakin on omat vuorosanansa ja eleensä. Rituaalin läpivienti keskeytyksettä tarkoittaa onnistunutta kommunikointitapahtumaa, jossa kaikki ovat iloisia sujuvasta arjesta. Nämä arjen rituaalit eli tiettyä kaavaa noudattavat keskustelut myös helpottavat viestintää tietyissä tilanteissa. Esimerkiksi uusia ihmisiä tavattaessa tilanne voi olla hyvinkin kiusallinen, mutta koska japanilaisilla on omat vuorosanansa kyseiselle tilanteelle, siitä muodostuu paljon jouhevampi.

Haragei on silti muutakin kuin pelkkiä vuorosanoja. Myös hiljaisuuden käyttäminen puheviestinnässä kuuluu haragein piiriin, sillä se on vahvasti kulttuurisidonnainen ilmiö, joka on tietyissä tilanteissa tulkittavissa samalla tavoin kuin puheessa käytetyt fraasit. Tilanteesta ja siihen osallisista riippuen hiljaisuus voi tarkoittaa kaikkea väliltä kyllä ja ei, mutta hieman pehmeämmin ilmaistuna. Koska japanilaiset haluavat välttää negatiivisten asioiden suoraa ilmaisemista, he kätkevät sen usein epäröintiin tai hiljaisuuteen ja luottavat siihen, että vastapuoli ymmärtää heidän tarkoituksensa. Tällaiseen viestintään liittyy tietenkin oma epävarmuutensa ja väärinymmärtämisen vaaransa, mille japanilaiset ovat kuitenkin paljon sensitiivisempiä kuin monet länsimaalaiset. On myös varsin japanilainen ajatus, että aika korjaa ongelmat, vaikkei niistä puhuttaisikaan, sillä ajan kuluessa on hienotunteisempaa päätyä konsensukseen kuin riidellä asiasta julkisesti.

Edellä kuvatut asiat ovat joitain hiljaisuuden suosimisen negatiivisia puolia japanilaisessa yhteiskunnassa. Hiljaisuus ei ole kuitenkaan yksinomaan negatiivista vaan siihen liittyy myös monia yhteiskunnallisesti myönteisiä puolia. Vaikka ajatusten lukeminen saattaa tuntua kaikessa teatraalisuudessaan hieman karmaisevalta, voi tuttuihin keskustelutapoihin tukeutuminen tuntua myös turvalliselta varsinkin sellaiselle henkilölle, jolle sosiaaliset tilanteet saattavat olla vaikeita. Kohtelias puhetapa opettaa myös kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan, ja joskus kuuntelijan asemaan joutuminen on varsin tervettä keskustelemaan oppimisen kannalta. Se antaa ihmiselle aikaa prosessoida saamaansa tietoa ja miettiä kunnollista vastausta.

Hiljaisuus luo seesteistä tunnelmaa arkipäivän kaaoksen keskellä, jossa nykyisin varsinkin elektroniset laitteet tuottavat koko ajan turhaa melusaastetta. Ehkä hiljaisuus integroituna japanilaiseen yhteiskuntaan on varsin tervetullutta modernissa maailmassa, jossa olemme jatkuvan informaatiotulvan keskellä hätäilemässä oman olemassaolomme esiintuomista ja validoimista.

 

Kulttuuristen käytänteiden ristiriitatilanteessa

Mitä siis tapahtuu, kun japanilainen astuu oman turvallisen kuplansa ulkopuolelle tai kohtaa sitä uhkaavia tilanteita? Globaalissa maailmassa informaatio liikkuu nopeammin kuin koskaan ennen ja myös ihmisten liikkuminen tuhansien kilometrien päähän onnistuu helposti muutamassa tunnissa. Japaniin muuttaa ihmisiä eri puolilta maailmaa työn ja elämyksien perässä, ja osa japanilaisista matkaa muualle maailmaan.

Kun japanilainen jättää eristäytyneen saarivaltionsa ja astuu vieraan maan kamaralle, häntä ympäröivät aivan erinäköiset ja kokemusmaailmaltaan erilaiset ihmiset kuin hän itse, ja se saattaa olla ylitsepääsemätön haaste joillekin. Koska ulkomaalaisiin liittyvä, muusta yhteiskunnasta erottuva leima on Japanissa voimakas, voi japanilaisen olla vaikea sopeutua uudenlaisiin ryhmiin ulkomailla. Uudenlaisen kommunikaatiotavan opetteleminen voi olla väsyttävää ja ajoittain turhauttavaakin, sillä asiat eivät välttämättä järjestykään niin helposti kuin ajatusten lukuun asti kehittyneessä japanilaisessa yhteiskunnassa on tapana. Toiseuden ja integraation vaikeuden tunne ovat kuitenkin voitettavissa tietoisella ajatustyöllä ja aktiivisella tutustumisella vieraisiin ihmisiin ja heidän kulttuuriinsa.

Länsimaalaisen tullessa Japaniin hän voi puolestaan kokea uuden ympäristönsä varsin hiljaiseksi ja rauhalliseksi, kun taas ulkomaille lähtenyt japanilainen voi kohdata elämän hektisyyden ja jatkuvan puhetulvan varsinkin lännessä. Voi olla, että näihin tilanteisiin liittyvät mahdolliset negatiiviset kokemukset haihtuvat ensimmäisen kulttuurishokin jälkeen, mutta luultavasti jäljelle jäävät vielä ne kulttuuriset käytännöt, joihin hiljaisuus ja puheen arvostus perustuvat. Näihin perimmäisiin arvoihin ja kirjoittamattomiin sääntöihin on vaikea mukautua ennen kuin niistä on saavuttanut riittävän tietotason, joka sisäistetään usein kantapään kautta. Virheistä kuitenkin oppii, vaikka konfliktitilanteet saattavatkin tuntua ilmeisen epämiellyttävältä harmoniseen yhteiseloon pyrkivästä japanilaisesta.

Länsimaalaistaustaisella henkilöllä saattaa puolestaan olla Japanissa omat ongelmansa, jotka poikkeavat ulkomaille lähteneen japanilaisen ongelmista. Vaikka japanilaiset voivat käyttäytyä päällepäin kohteliaasti ulkomaalaisia kohtaan, on välissä kuitenkin läpinäkymätön muuri, joka erottaa muualta tulleet japanilaisista. Ulkomaalainen on japanilaisessa yhteiskunnassa luultavasti aina ulkomaalainen, vaikka hän asuisi siellä kuinka kauan tahansa ja puhuisi kieltä miten hyvin tahansa.

Myös niillä henkilöillä, joilla on japanilaista perimää mutta jotka ovat kasvaneet ulkomailla, on omat vaikeutensa japanilaiseen yhteiskuntaan sopeutumisessa. Koska nämä henkilöt saattavat ulkonäön perusteella sulautua japanilaisten joukkoon, odotetaan heiltä automaattisesti samanlaista kulttuurinlukutaitoa ja tilanteeseen sopivaa käytöstä kuin syntyperäiseltä japanilaiselta. Yllättävät ristiriitatilanteet tällaisten henkilöiden ja japanilaisten välillä saattavat tuntua hyvin hämmentäviltä, sillä perimän mukaan nämä ulkomaalaiset henkilöt voitaisiin lukea johonkin uchiin kuuluvaan ryhmään, mutta heidän käytöksensä ei vastaakaan siihen kuuluvaa normistoa. 

 

Lopuksi

Vaikka eri alueilla on omia erityiskäytänteitään, on niissä myös samankaltaisuuksia. Mitä lähempänä alueet ja niiden ihmiset ovat toisiaan, sitä enemmän niiden kulttuuriset käytänteet kohtaavat. Yhtäläisyyksiä voi kuitenkin löytää myös maapallon toiselta puolelta ja niinpä esimerkiksi hiljaisuuteen tottuneet japanilaiset ja suomalaiset voivat tulla varsin hyvin toimeen keskenään. Stereotyyppisesti ajatellen japanilaisten hiljaisuus liittyy kohteliaisuuteen ja suomalaisten jurouteen ja alakuloisuuteen. Yhteisen sävelen löytäminen on kuitenkin helpompaa tällaisen yhteisen tekijän kautta. Vaikka hiljaisuus saattaakin ilmetä eri tavoin eri tilanteissa Suomessa ja Japanissa, on sen pohjimmainen arvostus kuitenkin yhdistävä tekijä, joka helpottaa kommunikointia.

Kansallinen ja kulttuurinen yleistäminen sisältää kuitenkin riskejä, sillä ihan yhtä hyvin yksittäinen japanilainen saattaa tulla toimeen suulaina pidettyjen amerikkalaisten kanssa kuin ajautua konfliktiin suomalaisten vaitonaisuuden vuoksi. Vaikka hiljaisuuden ja puheen vaihtelu ilmeneekin hieman eri tavoin erilaisissa kulttuurisissa ympäristöissä, vaihtelee se myös henkilökohtaisella tasolla. Toisaalta näiden erityispiirteiden tunteminen edistää viestinnän sujuvuutta, joka vaatii työtä ja kompromisseja eri osapuolten kesken.

Voidaan sanoa, että onnistuneessa puhetilanteessa keskustelun eri osapuolet kokevat tulleensa ymmärretyiksi. Ei olekaan välttämättä niin väliä sillä, kuinka hyvin keskustelijat osaavat toistensa kieltä, koska kielen aukkoja voidaan täydentää monin eri keinoin, kuten elehtimällä. Kulttuurisesti vieraan ihmisen kanssa kommunikoimista ei siis tarvitse pelätä, vaan pikemminkin sitä paremmaksi keskustelijaksi kehittyy, mitä enemmän saa kokemusta ja työkaluja ymmärtää itselle vieraita tapoja. Näin voidaan oppia ymmärtämään myös hiljaisuutta ja sen merkitystä omien kulttuuristen kokemusten ulkopuolella.

 

Kirjallisuus

Davies, Roger & Osamu Ikeno (toim.) 2002: The Japanese Mind: Understanding Contemporary Japanese Culture, s. 51–219. Tuttle Publishing, Tokio.

Kawabata, Makie & Denise, Gastaldo 2015: The Less Said, the Better: Interpreting Silence in Qualitative Research. International Journal of Qualitative Methods 14(4), 2015, s.1–9.

Kosaka, Kris. Professor finds meaning in silence – Expert on specialized communications says creativity with language outweighs grammar rules. The Japan Times, 16.10.2010. https://www.japantimes.co.jp/community/2010/10/16/general/professor-finds-meaning-in-silence/#.XIizlygzaUm (Luettu 12.3.2019).

Nakane, Ikuko 2007: Silence in Intercultural Communication, s. 22–39. John Benjamins Publishing Company, Amsterdam.

Sifianou, Maria 1997: Silence and politeness. Teoksessa Jaworski, Adam (toim.): Silence: Interdisciplinary Perspectives, s. 63–84. De Gruyter Mouton, Berliini.

Viimeksi päivitetty: 22.10.2019