Metsästyksen idiomi. Aatelismetsästys sosiaalisena eleenä myöhäiskeskiajan Englannissa

Metsästys on tärkeä ja universaali piirre ihmisyhteisöjen historiassa. Monissa yhteyksissä se on kehittynyt ravinnon hankkimisesta ja yhteisön puolustamisesta merkittäväksi sosiaaliseksi ja kulttuuriseksi käytännöksi, ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksen kriittiseksi pisteeksi, johon uskonnolliset käsitykset olennaisesti liittyvät. Rituaalisen uhrauksen, animismin sekä laajemmin hengellisen luonnon teemat ovat liittyneet läheisesti ihmisten käsityksiin metsästyksen luonteesta, ja uskonnon ja metsästyksen on ymmärretty olevan toisiinsa sidoksissa. Tämän seurauksena metsästys on ollut suosittu tutkimusaihe.

Ajatus siitä, että ihmisyhteisöjä voi ymmärtää niiden metsästyskäytäntöjen kautta on saanut tutkijat tarkastelemaan metsästysrituaaleja ja erityisesti sitä, miten ne ilmentävät yhteisön ymmärrystä sosiaalisesta rakenteestaan ja kulttuuristaan.

Tämän väitöskirjan keskeinen lähtökohta on ymmärrys metsästyksestä merkityksellisenä inhimillisenä käytäntönä, jossa sosiaalisia, kulttuurisia ja uskonnollisia merkityksiä esitetään ja niistä neuvotellaan. Performatiivisuus- ja rituaaliteoriaa sekä kriittisen eläintutkimuksen teoriaa hyödyntäen väitöskirja tarkastelee myöhäiskeskiajan englantilaisen aateliston metsästyskäytäntöjä. Se osoittaa, kuinka tietty aatelismetsästyksen idiomi on luotu kommunikoimaan viestiä aateliston ylivallasta yhteiskunnallisissa, kulttuurisissa ja uskonnollisissa asioissa.

Väitöskirja hyödyntää lähdeaineistonaan myöhäiskeskiaikaista aatelismetsästystä suoraan käsittelevää kirjallisuutta, kuten aikakauden metsästysoppaita. Tämän lisäksi se hyödyntää keskienglanniksi kirjoitettua runoutta ja muita tekstejä, joissa metsästys mainitaan.

Keskeisenä tuloksenaan väitöskirja esittää, että aatelismetsästykselle ominainen ilmenemismuoto myöhäiskeskiajan Englannissa oli kriittisessä vuorovaikutuksessa sekä aikakaudelle ominaisten että perittyjen rituaalien ja uskonnollisten merkityskehikkojen kanssa. Aatelismetsästykseen ei vaikuttanut vain aiempi rituaalisen uhrauksen perinne vaan myös katolisen kirkon aikakaudelle ominaiset rituaalit (ehtoollismessu).

Väitöskirjan toinen keskeinen tulos on, että aatelismetsästykseen liittyvät rituaalit olivat dynaamisia ja muuttuvia. Ajankohtaiset huolet aatelismetsästyksen roolista – ja aateliston asemaa horjuttavat haasteet – vaikuttivat aatelismetsästyksen muotojen laatimiseen ja uudistamiseen. Väitöskirja myös esittää, että aatelismetsästys käytäntönä, jonka tarkoitus on kommunikoida haluttu viesti yleisölle, on syytä ymmärtää eleenä. Aatelismetsästys eleenä oli avoin monenlaisille tulkinnoille täydellisestä hyväksymisestä torjumiseen. Väitöskirja esittääkin aatelismetsästyksestä hienovaraisen tulkinnan, joka pidättäytyy yksinkertaistavista rituaalisen tehokkuuden tulkinnoista ja näkee ilmiön muuttuvaisena ja olennaisesti liikkeessä olevana. Se tarkastelee rituaalien saamia ja ylläpitämiä merkityksiä ihmisyhteisöissä laaja-alaisesti.