Hirven (Alces alces) geneettinen ja fenotyyppinen muuntelu

Väitöskirjatyössä tutkittiin hirven geneettistä muuntelua sekä sen taustoja. Toisena päätavoitteena oli selvittää, onko hirvien alaleuan muodossa havaittavissa eroja eri puolella maata. Tutkimuksessa hyödynnettiin metsästäjien keräämää aineistoa, jonka muodostivat Suomesta ja Venäjän Karjalasta kerätyt hirven DNA-näytteet ja leukaluut.

Tutkimustulosten mukaan Pohjois-Suomen hirvet edustavat erilaista geneettistä sukulinjaa kuin eteläiset lajikumppaninsa. Linjojen eriytymisen arvioitiin tapahtuneen jo viimeisen jääkauden aikana, jolloin hirvelle sopivat elinalueet sijaitsivat nykyistä huomattavasti etelämpänä. Havaittu ilmiö tukee käsitystä, jonka mukaan hirvi saapui Fennoskandiaan jääkauden jälkeen sekä läntistä että itäistä reittiä pitkin.

Jääkauden jälkeen on Suomen ja Venäjän Karjalan hirvikanta jakautunut myöhemmin maantieteellisesti kolmeen, perimältään erilaiseen ryhmään: itäiseen, läntiseen ja pohjoiseen. Ryhmät kuitenkin sekoittuvat laajalla alueella. Geneettisesti monimuotoisimmat hirvet löytyvät Venäjän Karjalasta ja Pohjois-Suomesta. Vastaavasti selvästi vähiten geneettistä muuntelua on läntisen Suomen hirvillä.

Suomen hirvien lukumäärä on historiansa aikana romahtanut lukuisia kertoja, ilmeisesti voimakkaan metsästyksen vuoksi. Tämän tutkimuksen tulokset osoittivat, että kannanromahdukset 1700- ja 1800-luvuilla ovat jättäneet jälkensä hirven perinnölliseen monimuotoisuuteen. Näin ollen hirvikantamme perimä heijastelee sekä ilmastollisia että myös ihmisen vaikutuksia.

Perinnöllisten erojen lisäksi hirven alaleuan muodossa havaittiin maantieteellisiä eroja. Tulosten mukaan purentaa ohjaavien lihasten kiinnityspinnat laajenevat pohjoista kohti siirryttäessä. Tämä viittaisi siihen, että hirven leukojen puruvoima on pohjoisessa suurempi kuin etelässä. Ilmiö on mahdollisesti seurausta pohjoisen selvästi pidemmästä talvesta, jolloin hirvien ravinto on koostumukseltaan kovempaa.