Koillis-Euroopan kivikausi 5500–1800 eKr. idän ja lännen välissä

Väitöskirja tarkastelee neoliittista eli nuorempaa kivikautta (5500–1800 eKr.) Koillis-Euroopassa, nykyisen Suomen ja Luoteis-Venäjän (Karjalan tasavallan) alueella. Työn ensimmäinen tavoite on sovittaa yhteen tutkimusalueen halkaisevan poliittisen rajan eri puolilla vallitsevien tutkimustraditioiden piirissä luotu terminologia, luoda yhtenäinen ajallinen kehys alueen kivikautiselle kehitykselle sekä havainnoida, kuinka rajan toisella puolella olevat alueet on otettu huomioon arkeologisessa tutkimuksessa ja tulkinnassa. Työn toinen keskeinen teema on neoliittinen kivikausi itsessään ja siihen liittyvä viimeaikainen keskustelu sekä näiden käsitteiden ja ajatuksien soveltuvuuden arviointi tutkimusalueella.

Tutkimusalue sijaitsee monin tavoin idän ja lännen välissä. Suuren osan kivikautta arkeologisissa aineistoissa on voimakas itäinen leima, mutta myös läntisiä vaikutteita on aika-ajoin nähtävissä. Sijainti idän ja lännen välisellä rajalla näkyy myös tieteenhistorian puolella. Erityisen selkeää tämä on Suomessa, missä tasapainottelu idän ja lännen välillä näkyy paitsi tietyissä käsitteissä myös arkeologisen aineiston yleisessä tulkintakehyksessä.

Tutkimusalueella kulkeva poliittinen, kielellinen sekä tutkimustraditioiden ja -yhteisöjen välinen raja on ollut merkittävä tutkimusta rajoittanut ja ohjannut tekijä. Sen vaikutus näkyy yhä edelleen, eikä koko Koillis-Euroopan käsittäviä laajoja tutkimuksia ole juuri olemassa. Raja on määritellyt paitsi sen, mitä fyysisesti on ollut mahdollista tutkia, myös sen, minkä tutkiminen on kiinnostavaa tai tutkimisen arvoista. Naapurialueen aineistot on esitetty usein stereotyyppisesti tai jätetty suurelta osin huomiotta. Raja on vaikuttanut tiedonkulkuun ja kokonaiskuvan hahmottamiseen sekä ilmiöiden tutkimiseen niiden todellisessa laajuudessa. Väitöskirjassa esitettävät tapaustutkimukset antavat esimerkkejä eri aikoina ja eri alueilla esiintyneistä vaihtelevista, nykyrajat monin tavoin leikkaavista kokonaisuuksista. Nykypäivän tilanne, asenteet ja arvot ovat vaikuttaneet myös tulkintakehykseen: vaikka esimerkiksi Suomi on usein haluttu nähdä osana muuta Eurooppaa, on se ollut suuren osan esihistoriaa laajojen pohjoisella havumetsävyöhykkeellä vallinneiden yhteysverkostojen läntisin osa.

Tutkimusalueella käsitettä ”neoliittinen kivikausi” on käytetty kahdessa eri merkityksessä seuraten läntistä ja itäistä koulukuntaa. Etenkin Suomessa tämä on johtanut ristiriitaiseen tilanteeseen ja paikallisen kulttuurikehityksen marginalisointiin. Näkemyksen kapeutta on edesauttanut perinteinen kulttuurihistoriallinen ja taloutta ja teknologiaa korostava viitekehys, jossa ihmisyksilön ja maailmankuvallisten seikkojen rooli aktiivisina, muutosta aiheuttavina tekijöinä on pitkälti sivuutettu. Eurooppa-keskeisen näkökulman heikentyminen sekä arkeologiassa viimeaikoina käyty keskustelu ”neoliittisen kivikauden” sisällöstä ja sen tutkimushistoriallisesta painolastista ovat auttaneet näkemään neoliittisen ajan kehityksen yhä enemmän aidosti varioivana ja moninapaisena, koko Euraasiaa koskevana ilmiönä. Tätä taustaa vasten myös tutkimusalueen yhteisöt alkavat näyttäytyä perifeerisen sijaan omaperäisinä ja aktiivisina toimijoina.