Ikuisen opiskelijan tarina

Onnea 60-vuotiaalle!


Kun seitsenvuotiaana aloitin koulun, luulin olevani joskus valmis. Niin ei ole käynyt, opiskeluvuosia on kertynyt lähes 30 – kansakoulu, oppikoulu, hoitamisen kouluja, hoitamisen ja kasvatuksen tieteenopiskelua Oulun yliopistossa.  
Yliopisto-opinnot aloitin 80-luvun lopulla. Tähtäimessä oli terveydenhuollon maisterin tutkinto ja tuon todistuksen sain uuden vuoden aattona 1991. Joku kyllä totesi ”yliopistoon tullaan viihtymään, ei suorittamaan”, mutta oli upea tunne aloittaa vuosi uusi todistus taskussa. Olin koukun nielaissut, aloitin lisensiaatin opinnot ja edelleen tohtoriopinnot. Vuodet vierivät ja 90-luvun lopussa sain kunnian väitellä. Vastaväittäjääni huvitti, kun akateemisen vartin lopussa kysäisin kummalla kielellä väitellään suomeksi vai englanniksi. Vastaus oli: ”Nytkö vasta tuota kysyt, suomeksi tietenkin.” Nautin väittelytilanteesta. Voisin väitellä uusiksi - ehkä luovutan.

Yhteys yliopistoon ei ole katkennut.

Myöhemmin olin hoitotieteen ja terveyshallinnon yksikössä työelämään tutustumassa ja sain kehitellä yhteistyötä yliopiston ja ammattikorkeakoulun välille. Syntyi muutama hanke; vanhusten palveluihin ja yhteisiä opiskelumahdollisuuksia kehittävä hanke. Ennen kaikkea opittiin rakentavaa yhteistyötä. Viimeisessä yhteistyöpalaverissa odotti yllätys: yliopistolla odotti kakkukahvit ja mukaani sain ihanan kukkakimpun. Tuumasin siinä, olenkohan elämässäni saanut mitään näkyvää aikaan? Professori vastasi: ”Se näkyy vuosien päästä opiskelijoissa, joita olet opettanut.” Heissä on meitä pitkän tien kulkijoita. Eräs heistä sanoi: ”Istuin lisensiaatin työsi tarkistustilaisuudessa ja päätin jatkaa opiskelua.” V.A. Koskenniemen sanoin ”olen unessa useasti sinun kaduillas koulutie."

Viimeksi päivitetty: 12.2.2019